fenomenologia


fenomenologia

Määritelmä

1. asioiden tai tapahtumien tutkiminen sellaisina kuin ne ilmenevät tietoisuudelle

2. Edmund Husserlin 1900-luvun alussa perustama filosofinen tiede, tutkimussuuntaus ja menetelmä, joka analysoi todellisuuden ilmenemistä ja olevan merkitysrakenteita

Selite

Fenomenologia-käsitettä on käytetty filosofian historiassa ainakin neljällä eri tavalla.

1. Käsite esiintyi ensi kertaa Wolffilaisen Johann Heinrich Lambertin (1728–1777) teoksessa Neues Organon (1764), jossa se merkitsi oppia ilmenevästä (Schein). Tällaisen opin avulla ajateltiin edettävän ilmiöistä totuuteen samaan tapaan kuin optiikassa edetään perspektiiviopista deduktioihin, joka koskevat havaittujen objektien todellisia ominaisuuksia. 1700-luvulla käsite yleistyi, ja mm. Immanuel Kant (1724-1804) kuvasi termillä tiettyä tapaa tutkia ilmenevää todellisuutta. Kantille fenomenologia on siis tieteenhaara, joka kuvaa olioita sellaisina kuin ne ilmenevät meille, esimerkkeinä suhteellinen liike ja väri. Kyse on siis tieteestä, joka tutkii niitä olioiden ominaisuuksia, jotka ovat riippuvaisia havaitsijoista. Johann Gottlieb Fichte (1762–1814) taas käytti termiä “fenomenologia” kuvaamaan tapaa, jolla maailma muodostuu ilmiöistä.

2. G. W. F. Hegelin teoksessa Phänomenologie des Geistes (Hengen fenomenologia) (1807) fenomenologia merkitsee systeemistä tutkimusta niistä eri tasoista, joilla henki voi ilmetä itselleen kehittyessään yksinkertaisesta aistiperäisestä varmuudesta itsetietoisuuteen ja lopulta absoluuttiseen tietoon. Fenomenologia merkitsee siis Hegelille tiedettä tietoisuuden muodostumisesta. Suomenkielistä lisätietoa Hegelin Hengen fenomenologiasta, ks. esim. JauhiainenI2007

3. Charles S. Peircen (1839-1914) myöhäisemmissä tieteiden luokitteluissa (eri versioita vuodesta 1901 alkaen) fenomenologiaksi nimetään abstraktein filosofisista tieteistä, joka tutkii universaalikategorioita ja niiden keskinäisiä suhteita. Univeraalikategorioita on Peircen mukaan vain kolme (ensiys, toisius ja kolmannuus) ja ne ovat yleisimpiä käsitteitä, jotka mielelle ilmenevät ja joihin voidaan suunnata huomio missä tahansa mielen sisällössä. Nämä kategoriat saavat eri ilmenemismuotoja riippuen tarkasteltavan aihealueen abstraktiotasosta. Peircen ajatus fenomenologian tieteestä oli Hegelin hengen fenomenologian inspiroima, mutta lopulta sisällöltään varsin erityyppinen. Jo vuonna 1905 Peirce nimesi fenomenologiansa uudelleen faneroskopiaksi, luultavimmin erottamaan se terminologisesti sekä Hegelin että etenkin Husserlin samaan aikaan alulle laittamasta fenomenologiasesta filosofiasta. Nykyään fenomenologialla viitataan yleensä juuri Husserlin tai hänen seuraajiensa määrittelemään tutkimussuuntaukseen tai menetelmään.

4. Edmund Husserl (1859–1938) perusti fenomenologian 1900-luvun alussa uudelleen ja määritteli sen perustavaksi filosofiseksi tieteeksi, joka selvittää merkityksen muodostumista ja tutkii tältä pohjalta muiden tieteiden ehtoja. Näin ymmärretyssä fenomenologiassa tietoisuuden määrittäväksi piirteeksi nähdään Franz Brentanon (1838–1917) määrittelemä intentionaalisuus, joka merkitsee tietoisuuden suuntautumista kohteisiinsa ja jonka ansiosta mm. havaitut objektit ja tunnetut asiat ilmenevät merkityksellisinä. Niinpä esimerkiksi ajatteleminen on aina jonkin asian ajattelemista, kuvitteleminen on jonkin kuvittelemista, ja vihaaminen jonkin vihaamista jne. Brentano korosti, että tietoisuus eroaa näin ymmärrettynä rakenteeltaan luonnontieteiden kohteista. Esimerkiksi vuorovesi ja ukkosmyrsky eivät itsessään ole suuntautuneita mihinkään itsensä ulkopuoliseen kohteeseen, toisin kuin inhimillisen tietoisuuden tilat, tapahtumat ja prosessit.

Husserl määritteli fenomenologian ensin tieteenteoriaksi ja tieto-opiksi, tarkemmin sanottuna ankaraksi tutkimukseksi siitä, mikä olemuksellisesti kuuluu kaikkeen systemaattiseen tietoon. Tällaisena fenomenologia on luonteeltaan puhtasti kuvailevaa ja analysoivaa, ei selittävää eikä teoretisoivaa. Husserl painotti, että fenomenologian tulee tarjota perusta myös itse filosofialle – tieteenteoriasta ja tieto-opista aina filosofiseen etiikkaan ja estetiikkaan sekä politiikan filosofiaan.

Fenomenologia selvittää viime kädessä, miten todellisuuden merkitys rakentuu eli konstituoituu tietoisuuden intentionaalisena korrelaattina, so. miten todellisuus voi muodostua kokemuksellisesti mielekkääksi. Fenomenologia on näin olllen kiinnostunut vain niitä todellisuuden ulottuvuuksista, jotka ilmenevät tietoisille minä-subjekteille (egoille) ja niiden yhteisöillle. Reaalisten objektien olemassaoloa ei toki kiistetä, mutta olemassaoloväitteet sulkeistetaan nk. fenomenologisen epokhén ja reduktioiden avulla (fenomenologinen reduktio). Fenomenologia on yhtä lailla filosofinen käytäntö kuin järjestelmällistä kriittistä kyseenalaistusta: se tavoittelee totuutta kuvaamalla ja analysoimalla ilmiötä niiden laajimmassa mahdollisessa mielessä. Se korostaa intuition ratkaisevaa roolia todentamisessa ja toteutumisessa eikä näe filosofisesti riittäväksi vedota ilmiöitä koskeviin mittauksiin tai kausaaliselityksiin valaisematta näiden omaa merkitysperustaa. Käsillä olevan kokemuksen ulkopuoliset tekijät, joita voivat olla esimerkiksi uskonnolliset ja kulttuurilliset perinteet ja tieteelliset kannat (esimerkiksi näkemys, jonka mukaan tietoisuuden tilat ovat aivotiloja) sulkeistetaan, jolloin kokemusta voidaan tutkia sellaisena kuin kokija sen elää. Tällöin kokemuksen kohteet ilmenevät annettuina eli osina merkityksen horisontteja ja kerroksia. Husserlin fenomenologiassa on sekä aristoteelisia että kantilaisia piirteitä – noema esimerkiksi järjestelee kokemusmateriaalia yhdistäen eri ajankohtien kokemukset yhdeksi kokonaisuudeksi. Yleisesti uskotaan, että Husserlin ajattelu eteni ns. "transsendentaalisesta käänteeseen" Ideen-teossarjan ensimmäisen osan ilmestyessä (1913). Tässä teoksessaan Husserl nimittäin esittää ja perustelee fenomenologis-transsendentaalisen reduktion, jonka oli kehittänyt radikaalien merkitystutkimustensa yleiseksi menetelmäksi.

Fenomenologiassa selvitetään monien perinteisten filosofisten ja teoreettisten tutkimusongelmien merkitysehtoja ja -edellytyksiä. Tällaisia ovat muun muassa kysymys ulkoisen maailman olemassaolosta sekä mielen suhteesta ruumiiseen.

Husserlin seuraaja ja kriitikko Martin Heidegger hylkäsi perinteisen representationalistisen tietoteorian, ja esitti, että tietomme maailmasta on aina viime kädessä suoraa ja välitöntä. Heidegger vaati, että tietoisen ja itsetietoisen ihmisen tulee kohdata maailma sellaisenaan, ilman välittäviä tekijöitä ja ennakko-oletuksia, ja vastaavasti fenomenologian on kuvattava oliot tai asiat sellaisina kuin ne kokemuksessa ilmenevät tietoisuudelle, vailla idealisaatiota tai rationalisaatiota. Molemmat 1900-luvun fenomenologian kehittäjät katsoivat ylittäneensä perinteisen erottelun empirismin ja rationalismin välillä, vaikkakin hyvin eri tavoin. Fenomenologia vastustaa myös psykologismia ja naturalismia niiden kaikissa muodoissa, mutta yhtä lailla biologismia ja sosiaaalista konstruktivismia ja kulttuurista relativismia. Se on ylipäätään kaikenlaisen dogmatismin ja absolutismin filosofista kritiikkiä.

Tutkimussuuntauksena fenomenologia on hyvin jäntevä ja monimuotoinen, ja Husserl itse kehitti näkemyksiään fenomenologisesta tutkimussmenetelmästä monessa vaiheessa. Fenomenologista ajattelua ovat kehittäneet eri suuntiin ennen muuta edellä mainittu Heidegger (1889–1976), jonka hermeneuttinen mukaelma painottaa kuvailun vaativan aina jonkinlaista tulkintaa. Puhdas kuvailu on siis tämän mukaan pelkkä tyhjä lupaus. Heidegger määritteli fenomenologian kirjoittamalla, että se "on näyttyvän asian näkemisen sallimista sellaisena kuin se lähtökohtaisesti itsenään näyttäytyy, lyhyesti sanottuna ilmenevän ilmi tuomista sen omassa ilmenemisessä". Tätä kautta Heidegger kytkee fenomenologiansa ontologiaan: hän tutkii olemisen eri merkityksiä ja miten erilaiset olevat tulevat meille todellisiksi. Hän kritisoi rankasti Husserlin tietoisuus- ja intentionaalisuuspainotteista filosofiaa, koska uskoi sen vähättelevän maailman roolia merkityksen konstituutiossa. Hän esitti, että ihmiset on “heitetty” maailmaan ja että maailma ilmaisee itsensä oman olemisensa kyseenalaistaville ajattelijoille (ks. Logos-verkkoensyklopedian artikkeli). Lisäksi hän uskoi, että ajattelija, joka pyrkii tuomaan ilmenevän ilmi – ja ilmi nimenomaan suhteessa omaan ilmenemiseensä –, kohtaa lopulta ei-ilmenevän. Niinpä hän kutsui omaa fenomenologiaansa myös "ilmenemättömän fenomenologiaksi".

Heideggerin fenomenologia ammensi hermeneutiikan perinteestä (eksistenssifilosofia, hermeneutiikka), ja tätä linjaa kehitti edelleen Hans-Georg Gadamer (1900–2012). Ranskalaiset eksistentalistit taas tulkitsivat Husserlin ja Heideggerin fenomenologiaa Nietzschen, Kierkegaardin ja Dostojevskin klassiseen eksistentialismin valossa. Tätä linjaa kehittivät 1930-luvulta alkaen ennen muuta Jean-Paul Sartre (1905–1980), Simone de Beauvoir (1908–1986), Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) ja Emmanuel Levinas (eksistentialismi). Fenomenologia on inspiroinut myös monia muita tutkimushankkeita. Se on tarjonnut temaattisen ja menetelmällisen perustan ns. mannermaiselle filosofialle, joka on analyyttisen filosofian ohella toinen keskeinen 1900-luvun filosofinen tutkimussuuntaus.

Toisen maaailmansodan jälkeen fenomenologian painopiste siirtyi hetkeksi Ranskaan mutta levisi pian muualle manner-Eurooppaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Husserlin vaikutus jatkuu vahvasti monilla filosofian aluilla, mm. filosofisessa etiikassa ja estetiikassa, mutta se ulottuu myös filosofian ulkopuolelle, mm. psykologiatieteisiin, logiikan ja matematiikan tutkimukseen, teknologiatutkimukseen, taideteoriaan ja kirjallisuustieteeseen sekä useimmille muillekin humanististen tieteiden aloille.

Lisätiedot

kreik. fainomenon = ilmenevä; logos = oppi

Lisätiedot ks. myös fenomenologinen kirjallisuudentutkimus, fenomenologinen teatterintutkimus ja fenomenologinen tanssintutkimus.

Erikieliset vastineet

phenomenology	englanti (English)
fenomenologia	italia (italiano)
phénoménologie	ranska (français)
fenomenologie	ruotsi (svenska)
Phänomenologie	saksa (Deutsch)

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

BackmanJHimankaJ2007, KannistoT2007, MäättänenP1995, BlackburnS1996, LambertJ1990, HegelG1832, JauhiainenI2007, RitterJGründerK1971, SaarinenE1999, SaarinenE1985, Moran2000, SaarinenE2002, HimankaJ2002, MiettinenTPulkkinenSTaipaleJ2010, PulkkinenS2010, BackmanJ2010, HeinämaaS2016, PeirceEP

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 5.12.2025: Filosofia:fenomenologia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:fenomenologia.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →