Oikeustiede:kansainvälinen oikeus/laajempi kuvaus

From Tieteen termipankki
Jump to navigation Jump to search

Palaa takaisin käsitesivulle

1. Kansainvälisen oikeuden perinne

Kansainvälisen oikeuden ('International law') eli vanhahtavammin kansainoikeuden ('Law of nations') juuret ulottuvat sivilisaation alkulähteille: esimerkiksi hallitsijoiden välisiä 'valtiosopimuksia' kuten rauhansopimuksia esiintyi jo antiikin Egyptissä ja Mesopotamiassa. Koska nykyinen kansainvälinen oikeus perustuu ennen kaikkea eurooppalaiseen kansanoikeuteen ja oikeusperinteeseen, sen peruskäsitteiden taustalla vaikuttaa laajalti vanha roomalainen oikeus. Esimerkiksi vielä 1800-luvulla common law- maa Englannissa kansainoikeuden tutkimus, opetus ja asiantuntemus kuului edelleen roomalaisen oikeuden tohtoreille, nk. sivilisteille ('civilians').

Klassinen kansainoikeus alkoi kehittyä Euroopassa keskiajalla Kaarle Suuren perillisten valtakuntien ja katolisen kirkon keskinäisissä suhteissa, jolloin Euroopan kuningaskuntien ja koko maanosan myöhemmät rajat alkoivat hiljalleen muodostua niin poliittisesti kuin oikeudellisestikin. Rauhan, kaupan ja sotilasliittojen kaltaisten tarpeiden johdosta eurooppalaiset juristit loivat hiljalleen maanosan hallitsijoiden välille näiden välisiä suhteita säätelevien valtiosopimusten verkon, joihin liittyvästä käytännöstä he saattoivat johtaa periaatteita ja johtopäätöksiä. Samaan aikaan katolinen kirkko paavien johdolla kaitsi Euroopan hallitsijoita mm. antamalla välitysratkaisuja ja tulkitsemalla hallitsijoita ohjaavia kanonisia periaatteita. Monet myöhäiskeskiajan valtiosopimuskäytännön, kanonisen oikeuden, merioikeuden ja kauppatapojen rakenteet muotoutuivat sittemmin osaksi myöhemmän kansainoikeuden perusteita.

1492–1815. Valistus ja liberalismi. 1500-luvulle tultaessa Euroopan maalliset hallitsijat olivat jo onnistuneesti haastaneet paavillisen valtajärjestyksen ja aloittaneet valtamerentakaisten maiden valloitukset imperiumiensa luomiseksi. Uskonpuhdistuksen seurauksena entinen yhteiskatolinen Eurooppa repesi vielä kappaleiksi, ja maanosaan syntyi tarve uudenlaiselle kansainväliselle järjestelmälle. Kolmikymmenvuotisen sodan päätteeksi vuonna 1648 tehtyä Westfalenin (Münsterin ja Osnabrückin) rauhaa ja erityisesti siinä keskeistä puuttumattomuusperiaatetta ('cuius regio eius religio') on pidetty modernin kansainvälisen oikeuden lähtökohtana. Siinä kansainvälisen järjestelmän pohjaksi asetettiin toisistaan riippumattomat ja muodollisesti tasavertaiset valtiot. Samalla valtiollisen vallan ulkoinen auktoriteetti johdettiin kansainvälisen oikeuden sisään rakennetusta valtiosuvereenisuuden periaatteesta.

Modernin kansainvälisen oikeuden kehitys nivoutui tiiviisti valistuksen ja liberalismin oppeihin. Näiden oppien myötä oikeussubjektius ja oikeusvaltioajatus levisi hiljalleen analogian kautta kansalliselta tasolta kansainväliselle, jossa valtiot hahmotetaan toisiinsa nähden samalla tavoin vapaina ja tasavertaisina kuin ihmisyksilöt liberaalissa valtiossa (suvereenisuus ja suvereeni tasavertaisuus). Tällainen ajatus oli kuitenkin vielä vieras niin 1400- ja 1500-lukujen teologiselle oikeudelle kuin "kansainvälisen oikeuden isäksi" nimetylle hollantilaiselle Hugo Grotiuksellekin (1583–1645). Grotiuksen pääteoksessa De jure belli ac pacis (1625) kansainvälinen oikeus nähdään periaatteessa ylivaltiollisena rakenteena, jonka sitovuus perustuu yksittäisten valtioiden tahdosta riippumattoman humanitaarisen etiikan vaatimuksiin. Grotius johti luonnonoikeudesta 'pienemmän pahan periaatteen', jonka nojalla hän sivuutti riidanalaisen kysymyksen oikeutetusta sodasta ja kohteli sodankävijöitä muodollisesti tasavertaisina. Ratkaisu sisälsi modernin, menettelyllisiä näkökohtia painottavan kansainvälisen oikeuden siemenen. Myöhemmin sveitsiläisen Emmerich de Vattelin (1714–1767) vaikutusvaltaisessa pääteoksessa Droit des Gens ou principes de la loi Naturelle appliqués à la conduite & aux affaires des Nations et des Souverains (1758) kansainvälinen oikeus rinnastetaan perustaltaan kansalliseen oikeuteen. Valtiot nähdään valtiotahtoon ja valtioetuihin palautuvan oikeuden lähteenä ja kohteena. Kansainvälisen oikeuden ensimmäiseksi säännöksi tulee valtion oikeus (ja velvollisuus) tehdä itsestään täydellinen. Vattelin teos hallitsi kansainvälisen oikeuden oppeja hyvinkin sata vuotta ja loi oikeudellisen perustan muun muassa Yhdysvaltain vallankumoukselle ja itsenäisyysjulistukselle.

1800-luku. Gobalisaation ja imperiumien aika. Kansainvälinen oikeus vakiintui 1800-luvun kuluessa yliopistolliseksi oppiaineeksi ja normaaliksi osaksi valtiollista diplomatiaa. Samalla vakiintui alueellisesti värittynyt valtiosuvereenisuuden hahmotustapa, joka oli rinnastettavissa omistusoikeuden käsitteeseen. Suurvaltain johtama yhteistyö, ns. eurooppalainen konsertti ('Concert européen'), perustui määräajoin pidettäviin kongresseihin ja kehitti monenkeskisen valtiosopimuksen tärkeäksi diplomatian muodoksi. Myös imperialismin politiikka jäsentyi Euroopan valtioiden välisten sopimusten avulla, esimerkkinä Afrikan jaon periaatteet kodifioinut vuoden 1885 Berliinin sopimus. 1700-luvun lopun Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumousten mallia seuraten ja niiden henkeä jäljitellen 19. vuosisadan kasvava nationalismi niin muualla Euroopassa kuin Suomessakin turvautui usein kansainvälisoikeudelliseen argumentaatioon. Kansojen itsemääräämisoikeus ja oikeus kansallisvaltioon koettiin usein myös juridiseksi periaatteeksi. Orjuuden lakkauttaminen oli suuri 1800-luvun kansainvälisen sivistysaatteen ponnistus, jossa kansainoikeus oli keskiössä. Vuosisadan puolivälistä saakka myös Henri Dunant’n ja Francis Lieberin kaltaiset hahmot loivat perustan humanitaariselle oikeudelle ja Punaisen ristin liikkeelle. Myös Pariisin julistus v. 1856 pohjusti uuden yhteistyön aaltoa sivistyskansojen välillä. Samaan aikaan valtiosopimuksista ja kansainvälisestä kauppa- ja sijoitustoiminnasta nousevia riitoja alettiin ratkoa yhä enemmän välimiesmenettelyin, ja välimiesaate muodostui keskeiseksi osaksi kansainvälisen oikeuden agendaa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä (ks. kansainvälinen välitystuomiomenettely).

Myöhäinen 1800-luku oli monin tavoin kansainvälisen oikeuden suurta edistysaikaa, jossa akateeminen oikeustiede tarjosi suuntaviivoja aikakauden globalisaatiosta kumpuaville valtaville liberaaleille lainsäädäntöhankkeille ja maailmanlaajuisille aatteellisille muutoksille. Oppialan muotoutumista kuvaa siirtyminen perinteisen kansainoikeuden opettamisesta yhä yhtenäisemmäksi kosmopoliitin nimenomaisen kansainvälisen oikeuden liikkeeksi. Kautta vuosisadan kosmopoliitit lakimiehet tiivistivät vertailevaa tutkimusta erityisesti teollisen vallankumouksen valjastamisen päämääriä kuten perustuslakihankkeita, siirtomaahallintoa sekä globalisoituvaa taloutta palvellen. samalla kun Kansainvälisen oikeuden instituutti ('Institut de Droit International') perustettiin Genevessä vuonna 1873. Tämä aloitti vuosikymmeniä kestävän kosmopoliitin liberaalin oikeustutkimuksen aallon, eräänlaisen kansainvälisen oikeuden kulta-ajan. Kansainvälisen oikeuden 'pitkän vuosisadan' kruunasivat lopulta vuosien 1899 ja 1907 Haagin rauhankonferensseissa tehdyt välitystoimintaa ja sodan oikeussääntöjä koskevat sopimukset.

1900-luku. Äärimmäisyyksien aika. Ensimmäisen maailmansodan aiheuttama järkytys johti vanhan eurooppalaisen hallitusjärjestelmän kaatumiseen. Yhdysvaltain presidentti Wilsonin ja eurooppalaisen rauhanliikkeen juridinen idealismi kanavoi vuonna 1919 perustetun Kansainliiton tehtäväksi pyrkimyksen saada sodat päättymään aseriisuntaa sekä välitys- ja tuomioistuintoimintaa koskevien sopimusten avulla. Vuonna 1928 tehdyssä Kelloggin–Briandin sopimuksessa (SopS 25/1929) valtiot sitoutuivat olemaan turvautumatta sotaan kansallisen politiikan välikappaleena. Pysyvä kansainvälinen tuomioistuin aloitti toimintansa Haagissa vuonna 1922 ja antoi monia kansainvälisen oikeuden kehittymisen kannalta merkittäviä päätöksiä. Kansainvälisen oikeuden kodifiointi ei kuitenkaan edistynyt toivotulla tavalla, eikä Kansainliiton sopimusjärjestelmä – sen paremmin kuin sitä täydentävät lukuisat turvallisuuspoliittiset sopimusjärjestelytkään – estänyt Euroopan diktaattoreiden valloituspolitiikkaa.

Toinen maailmansota johti Kansainliitto-aatteelle kriittiseen pragmatismin kauteen kansainvälisessä politiikassa. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa (SopS 1/1956) välitystoiminnalla tai pyrkimyksellä aseriisuntasopimuksiin oli vain toissijainen asema. Huomattakoon kuitenkin, että Kansainliiton pysyvän kansainvälisen tuomioistuimen (PCIJ) seuraajaksi perustettu YK:n kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) muodostui edeltäjänsä perinnettä jatkaen pysyväksi ja keskeiseksi osaksi kansainvälisen oikeuden kehitystä ja toimeenpanoa.

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous ja kansainväliset järjestöt ovat koko sodanjälkeisen ajan harjoittaneet laajaa ja osin menestyksellistäkin kodifiointityötä. Kansainvälisen merioikeuden säännökset kirjattiin Genevessä vuonna 1958 tehtyihin yleissopimuksiin (SopS 6–7/1965 ja 6/1969), jotka on sittemmin korvannut vuonna 1982 tehty ja 1994 voimaan tullut kansainvälinen merioikeusyleissopimus (SopS 50/1996). Diplomaattisia ja konsulisuhteita koskevat määräykset kodifioitiin vuosina 1961 ja 1963 (SopS 3–4/70 ja 49–50/80; ks. diplomaattioikeus). Valtiosopimusoikeuden keskeiset säännökset sisällytettiin vuonna 1969 hyväksyttyyn valtiosopimusoikeutta koskevaan Wienin yleissopimukseen (SopS 32–33/80). Ydinasevaltojen kilpavarustelua saatiin puolestaan hillityksi vuoden 1968 ydinsulkusopimuksella ('Nuclear Non-Proliferation Treaty', NPT, SopS 11/1970).

Kansainvälisten järjestöjen määrä kasvoi ja niiden toiminta ulotti kansainvälisen oikeuden sääntelyn 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla yhä laajemmalle. Kansainvälisten sopimusten piiriin otettiin kysymyksiä, jotka eivät koskeneet pelkästään valtiollisia suhteita tai kansainvälistä kauppaa ja liikennettä vaan yhä useammin valtionsisäisen toimivallan alaan aiemmin luettuja kysymyksiä. Euroopan neuvostossa hyväksyttiin jo vuonna 1950 Euroopan ihmisoikeussopimus, johon Suomi liittyi vuonna 1990 (SopS 18–19/90). Vuonna 1966 hyväksyttiin YK:ssa kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (ns. KP sopimus, SopS 7–8/76) ja taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus, (ns. TSS sopimus, SopS 6/76). Tämän jälkeen ihmisoikeuksien suojelusta, rotusyrjinnän poistamisesta ja tasa-arvokysymyksistä on hyväksytty suuri joukko alueellisia ja yleismaailmallisia sopimuksia. Kansainvälisen ympäristöoikeuden voimakas kehittäminen alkoi YK:n vuoden 1972 Tukholman ympäristökonferenssista ja on jatkunut meri-, maa- ja avaruusalueita koskevin sopimuksin sekä viime aikoina myös ilmastonmuutosta koskevien Kioton pöytäkirjan (SopS 13/2005) ja Pariisin ilmastosopimuksen (HE 200/2016) muodossa. Kansainvälistä talousoikeutta säänneltiin globaalisti vuodesta 1947 lähtien kauppaa ja tullitariffeja koskevan GATT sopimuksen (SopS 14–15/50 muutoksineen) pohjalta sekä Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kaltaisten instituutioiden kautta. Vuonna 1994 allekirjoitettiin Maailman kauppajärjestöä ('World Trade Organization', WTO) koskeva yleissopimus (SopS 4–5/95) joka korvasi GATT-järjestelmän pysyvillä rakenteilla. Näiden lisäksi kauppaa ja pääoman liikkuvuutta on edistetty lukuisilla muilla sopimuksilla kuten valtioidenvälisillä investointisopimuksilla ja laajoilla vapaakauppasopimuksilla, jotka määrittelevät kansallisten lainsäätäjien liikkumavaraa nykyään merkittävästikin.

Globalisaatio, kansalaisyhteiskunnan kansainvälistyminen ja politiikan laajeneminen valtiollisen elämän ulkopuolelle ovat tuoneet kansainvälisen oikeuden yhä lähemmäksi arkielämää. Seurauksena on ollut kansainvälisen oikeuden teknistyminen ja sen jakautuminen lukuisiin toisistaan suhteellisen riippumattomiin normatiivisiin järjestelmiin (ihmisoikeudet, ympäristöoikeus, talousoikeus, merioikeus, humanitaarinen oikeus, avaruusoikeus jne.). Näiden järjestelmien johtavat periaatteet eivät välttämättä ole keskenään identtisiä, ja niitä on vaikea sijoittaa yhden yhtenäisen universaalia reformismia edustavan aatteen alaisuuteen. 2000-luvulla onkin herätty keskustelemaan siitä, missä määrin nämä eriytyneet erikoisalat ovat alkaneet muodostaa keskenään kilpailevia "regiimejä" ja missä määrin niiden keskinäiset valtakamppailut edesauttavat ns. kansainvälisen oikeuden fragmentaatiota. Kansainvälisen oikeuden toimikunta päätyi asiaa tarkastelevassa raportissa silti painottamaan muun muassa valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 33/1980) 31(3)(c) artiklaan kirjattua järjestysten yhteensaattamisen periaatetta ('principle of systemic integration'). Huolimatta viime vuosikymmenten poliittisista muutoksista radikaaleja uudistuksia kansainvälisen oikeuden perusteisiin ei toistaiseksi ole tehty. Valtiot ovat edelleen säilyneet kansainvälisen oikeuden keskeisinä subjekteina – ja etenkin sen keskeisinä vastuunkantajina.

YK:n turvallisuusneuvostossa viiden suurvallan pysyvä jäsenyys ja neuvostolle annettu 'ylivaltiollinen' asema tähtäsivät rauhantilan ylläpitämiseen tarvittaessa tehokkain pakottein. Aluksi turvallisuuspolitiikan alalla kansainvälisen oikeuden merkitys jäi marginaaliseksi, koska YK:n peruskirjan turvallisuusmääräyksiä ei tehokkaasti sovellettu kylmän sodan vuosina. Tästä huolimatta kuitenkin YK ja sen ympärillä toimivat järjestöt tuottivat hiljalleen merkittäviä uusia toimintatapoja. Esimerkiksi pääsihteeri Dag Hammarskjöldin (1905-1961) aikakaudella YK muodosti monia rauhanturvatoiminnan perusoppeja jotka nojasivat ajatukseen kansainvälisten instituutioiden puolueettomuudesta ja integriteetistä.

Vuoden 1989 jälkeen turvallisuusneuvoston toimintaedellytykset muuttuivat olennaisesti. Turvallisuusneuvoston toiminta vilkastui muun muassa edistyneemmän rauhanturvatoiminnan ja kansainvälisten aluehallintojen kaltaisten toimintatapojen myötä sekä Jugoslavian ja Ruandan kansanmurhien johdosta synnytettyjen uusien kansainvälisen rikosoikeuden muotojen puitteissa. Vastaavasti 2000-luvun toistuvissa alueellisissa ja kansainvälisissä kriiseissä on syntynyt lukuisia uudenlaisia interventiopaineita ja -malleja, joiden yhteydessä YK:n ja sen turvallisuusneuvoston rooli on vaihdellut. Vaikka YK on usein pystynyt toimimaan konfliktinhallinnan ja neuvotteluiden keskiössä, vuosituhannen vaihteesta saakka kansainvälinen voimankäyttö humanitaarisin ja muin poikkeusperustein on lisääntynyt niissäkin tapauksissa joissa YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta ei ole saatu lainkaan tai se on ylitetty taikka "hankittu" vasta jälkikäteen. Voidaankin sanoa, että voimankäytön kiellon uskottava ylläpito on ollut 21. vuosisadan alkupuolella eräs kansainvälisen oikeuden keskeisimmistä haasteista. (ks. laajemmin voimankäyttö kansainvälisessä oikeudessa)

Akateemisen kansainvälisen oikeustutkimuksen alalla on vaikuttanut 2000-luvulla useita uusia virtauksia kuten feministinen kansainvälisoikeudellinen oppisuunta, kolmannen maailman näkökulmia painottava ns. TWAIL-liike sekä etenkin Helsingissä ja Melbournessa keskeinen kansainvälisen oikeuden pitkäjänteisen aatteellisen menneisyyden ja käsitehistorian tutkimus. Erityisen vahva uusi kiinnostuksenkohde kansainvälisessä akatemiassa on kuitenkin ollut kansainvälinen investointioikeus, jonka menetelmien puitteissa on 1990-luvulta saakka käytetty merkittävää taloudellista ja poliittista ylikansallista valtaa. Yleisesti luonnehdittuna nykysuuntausten edustajat pyrkivät kaatamaan raja-aitoja eri oikeudenalojen sekä oikeuden ja muiden elämänalojen väliltä. Näin kansainvälinen oikeus halutaan liittää yhä tiiviimmin yhteiskunnallisesta muutoksesta käytävään keskusteluun. Kansainvälisen oikeuden teknistymisen ja formalisoitumisen vastapainoksi korostetaan juridiikan arvokysymyksiä sekä oikeuden symbolista ja konstruktiivista luonnetta kansainvälisen elämän arvo- ja intressipohjaa määritettäessä. Samalla kun kansainvälinen oikeus jatkaa edelleen valtiollisen diplomatian välineenä, se myös tuo julki muun kansainvälisen elämän arvoja ja tarpeita. Näin se toimii paitsi kielenä, jolla oikeudellista valtaa käytetään ja maailmaa muutetaan, myös kanavana niin valtiollisen diplomatian kritiikille kuin kansainvälisen vallankäytön arvostelullekin.


2. Kansainvälisen oikeuden opillisia erityiskysymyksiä

Asema oikeusjärjestyksenä. Toisinaan on epäilty, ettei kansainvälistä oikeutta voi pitää oikeusjärjestyksenä samassa merkityksessä kuin kansallista oikeutta. On kiinnitetty huomiota siihen, että valtioiden väliltä puuttuu yleinen lakiasäätävä ja toimeenpaneva valta. Ei myöskään ole olemassa tuomioistuimia, joilla olisi yleinen, pakottava toimivalta kansainvälisen oikeuden subjekteihin nähden (vrt. kuitenkin kansainvälinen tuomioistuin, kansainvälinen merioikeus). Tällainen kritiikki ei ole täysin virheellistä. Käytännössä pysyvä ja oikeudenmukainen rauhantila ei synny yksin valtiosopimusten tai muiden oikeusnormien avulla. Kansainvälistä politiikkaa määrittävätkin aina valtioiden, valtioryhmien ja muiden toimijoiden etu- ja arvoristiriidat. Nämä heijastuvat myös kansainvälisten oikeusnormien ja käytäntöjen erilaisina tulkintoina: yhden hyökkäysteko on toisen itsepuolustus.

Toisaalta tällainen kritiikki on kuitenkin yksipuolista. Sen paremmin kansainvälisen kuin kansallisenkaan oikeuden normit eivät kokonaan ole palautettavissa yksittäisten toimijoiden poliittisten tai taloudellisten intressien passiivisiksi heijastumiksi. Ne muotoavat osaltaan kansainvälisen toiminta- ja käsiteympäristön ja määrittävät sen kielen ja ne ehdot, joiden puitteissa poliittinen ja taloudellinen toiminta tapahtuvat. Esimerkiksi sellaiset kansainvälisen elämän perustaan liittyvät tekijät kuin valtiosuvereenisuus, valtioalueen loukkaamattomuus, kansallinen itsemääräämisoikeus, kollektiivinen turvallisuus ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat oikeudellisesti määrittyviä käsitteitä, oikeushyviä. Ne edeltävät ja määrittävät osaltaan kansainvälisten toimijoiden intressin- ja arvonmuodostusta eivätkä jäsenny vain näiden intressien "savuverhoksi".

Kansainvälisen oikeuden merkitys. Kansainvälisellä oikeudella on valtioille ja muille kansainvälisen elämän toimijoille välineellinen merkitys. Sopimuksia ja muita oikeusnormeja tarvitaan, jotta toimijat voisivat ennakoida kansainvälisen ympäristön kehitystä ja muutoksia ja ylipäätään pyrkiä saavuttamaan tärkeinä pitämiään poliittisia tai taloudellisia etuja. Tässä tarkoituksessa mm. diplomatian, kansainvälisen liikenteen ja tiedonvälityksen, luonnonvarojen hyväksikäytön ja suojelun normit koordinoivat valtioiden toimintaa ja niiden välistä yhteistyötä. Ilman valtiosopimuksia ja niihin liittyvää juridisen sitovuuden ajatusta valtiot eivät kykenisi ylläpitämään minkäänlaista henkistä tai taloudellista elämää: monet ylikansalliset rakenteet kuten posti- ja viestintäyhteyksien ylläpito puolestaan toteutuvat usein kansainvälisten järjestöjen ja ylikansallisten asiantuntijaorganisaatioiden yhteispelillä.

Kansainvälinen oikeus pyrkii myös ilmaisemaan kansainvälisessä elämässä yhteisiksi koettuja tai muuten tärkeinä pidettyjä arvoja ja intressejä. Monesti ajatellaan, että nämä ylittävät merkitykseltään valtiollisen diplomatian asettamat hetkittäiset päämäärät. Kansainvälinen oikeus kuitenkin tähtää pitkäjänteisesti ihmisoikeuksien, kansallisen itsemääräämisoikeuden ja sosiaalisen kehityksen edistämiseen sekä tukee humanitaarisia käytäntöjä, kestävää kehitystä ja luonnonvarojen suojelua. Siihen sisältyy autonominen pyrkimys toteuttaa universalistisen, humanitaaris-liberaalin reformismin aatemaailmaa. Tällöin se ei palaudu pelkäksi valtiollisen diplomatian pelinappulaksi – olkoonkin, että monissa edellämainituissa asioissa kansainvälinen yhteisö tapaa masentavan usein kompastua poliittisiin ristiriitoihinsa.

Kansainvälisen oikeuden maailmankuva. Aatehistoriallisesta näkökulmasta kansainvälisen oikeuden pääsuuntaus on ilmentänyt (usein täsmällisesti ilmaisematta jäänyttä) liberaalia, yhtenäisyyttä korostavaa historiallisen optimismin maailmankuvaa. Sen historiakuva näyttäytyy perinteisesti kehityskertomuksena köyhyydestä ja raakuudesta yhä jalompaan kehityksen, vaurauteen ja sivistykseen. Innokkaimmille "kosmopoliiteille" kansallinen valtio-organisaatio on näyttäytynyt eräänlaisena (välttämättömänä) välivaiheena ihmiskunnan kehityksessä. Jo Immanuel Kantin vuonna 1795 julkaisema teos Ikuiseen rauhaan puki ohjelmalliseen muotoon kansainvälisen oikeuden ytimeen sisältyvän valistusajattelun: välivaiheena ikuiseen rauhaan oli saatava aikaan sopimukseen perustuva vapaiden ja demokraattisten valtioiden valtioliitto, jossa julkinen valta tuli organisoida oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti.

Tätä ohjelmaa kansainvälinen oikeus on eri tavoin ja vaihtelevalla menestyksellä pyrkinyt toteuttamaan meidän päiviimme saakka. Etenkin kylmän sodan päättymisen jälkeen on kansainvälisen oikeuden, demokratian ja liberalismin yhteys korostunut monin eri tavoin. Poliittisilla ja kansalaisoikeuksilla on aiempaa keskeisempi asema kansainvälisessä diplomatiassa, kansanvaltaisuus pyritään hahmottamaan kansainvälisesti taatuksi oikeudeksi, kansainvälisten järjestöjen vaalivalvontatoiminta on laajenemassa ja maailmankauppaa on viime vuosikymmeninä pyritty vapauttamaan monien yhteistyötahojen puitteissa. Nykyään kansalais- ja poliittisten oikeuksien rinnalle ovat alkaneet yhä vahvemmin nousta uuden vuosituhannen kysymykset kestävästä kehityksestä, maailman väestöjen terveydestä ja ympäristöromahduksen välttämisestä. Samalla kuitenkin kansainvälinen oikeus ja sen asiantuntijaorganisaatiot ovat enenevissä määrin omaksuneet ylikansallisella tasolla myös tyypillisiä liberalistisen poliittisen järjestyksen sisäisiä jännitteitä. Voidaan mainita esimerkiksi alati kasvava yksityisten intressitahojen vallan ja ylikansallisen omaisuudensuojan kasvu samalla kohoavan julkisen riskin ja eriarvoistumisen kustannuksella, sekä erinäisten aiemmin julkisen poliitisen neuvottelun alaan kuuluneiden kysymysten uudelleenmuotoutuminen yksisuuntaisiksi turvallisuuden, talouden ja lainvalvonnan toimivaltakysymyksiksi.

Sitovuutta koskevat teoriat. Miksi valtioiden olisi noudatettava kansainvälistä oikeutta? Kysymykseen kansainvälisen oikeuden sitovuuden perusteesta tiivistyy suuri osa kansainvälisen oikeuden teoriaa. Yhtäältä sitovuuden perusta on johdettu luonnonoikeudelliseen tapaan ihmisen tai ihmisyhteisön (sosiaalisesta tai väkivaltaisesta) luonteesta tai luonnollisista tarpeista. Positivistisesti suuntautuneet selitykset ovat johtaneet kansainvälisen oikeuden sitovuuden valtiotahdosta itsestään (ns. itsevelvoittautumistahdosta), hyvän uskon vaatimuksesta, valtiollisen toiminnan ennakoitavuuden tarpeesta tai objektiivisesti ymmärretystä (pitkän tähtäyksen) valtioedusta. Tosinaan on myös katsottu, ettei kysymykseen voi lainkaan antaa juridista vastausta: se kuuluu muiden tieteiden alaan. Viimein jotkut ovat pyrkineet syrjäyttämään kysymyksen sitovuuden perusteesta jonkinlaisena kielellisenä sekaannuksena (mitä sitovuus lopultakin tarkoittaa?) tai kysymyksenä, johon vastaaminen ei tiedolliselta pohjalta ole mahdollista, koska se koskee tiedon perusteita.

Ottamatta kantaa näihin juridisen teorian syvärakenteen ongelmiin voidaan sanoa, että oikeuden käsitteeseen kuuluu sitovuus: oikeusnormeilla tarkoitetaan normeja, jotka sitovat – mitä sitovuudella sitten tarkoitetaankin. Myös kansainvälisessä oikeustieteessä ollaan sitä mieltä, että jotkin oikeuden normit ovat toisia sitovampia (tai voimakkaampia, tärkeämpiä), kuten ns. ius cogens -normit, jotka ovat kaikkialla pakottavaa oikeutta ja joista ei saa poiketa valtioiden kesken edes tästä erikseen sopimalla. Ns. erga omnes oikeuksien sitovuus on puolestaan yleistä eikä sarja yksittäisten valtioiden ilmasevia vastavuoroisia valtiotahtoja. Joskus kansainvälisten järjestöjen päätökset ja erilaiset raportit on nähty ns. pehmeänä oikeutena ('soft law'), joka voi vaikuttaa käytännössä vaikka ei varsinasesti sido oikeudellisesti.