Oikeustiede:valtioalue/laajempi kuvaus

1.Valtioalueen käsite

1.1 Valtioalueen ainesosat. Valtioalue koostuu maa- ja ilma-alueesta sekä rannikkovaltioilla myös merialueesta. Valtion ilma-alueen ja avaruuden välistä rajaa ei ole onnistuttu määrittämään. Oikeudellisesti on kuitenkin selvää, että valtioalue ei voi ulottua avaruuteen eikä taivaankappaleisiin. Rannikkovaltio ei voi ulottaa aluettaan 12 meripeninkulmaa kauemmaksi niistä perusviivoista, joista sen aluemeren leveys mitataan. Merialueeseen voi liittyä merivyöhykkeitä, jotka eivät kuulu valtioalueeseen mutta joilla valtio voi vyöhykkeen luonteen mukaisesti rajoitetusti harjoittaa toimivaltaansa (jurisdiction). Tällainen vyöhyke on myös valtion merenalainen mannerjalusta, jonka olemassaolo ei edellytä rannikkovaltiolta erityisiä valtaustoimia. Maapallon maa alueista Etelämantereen oikeusasema on jäänyt tulkinnanvaraiseksi. Eräät valtiot ovat esittäneet sitä koskevia aluevaatimuksia, jotka on kuitenkin vuoden 1959 Etelämanner-sopimuksessa jäädytetty: Niitä ei ole sen paremmin tunnustettu kuin kiistettykään eikä uusia vaatimuksia voida tehdä.

1.2 Edustustot ja alukset. Varhaisempina aikoina katsottiin, että valtion diplomaattisen edustuston tilat eivät kuuluneet vastaanottajavaltion alueeseen (ks. diplomaattioikeus). Sittemmin tästä näkemyksestä on luovuttu. Edustustot sijaitsevat vastaanottajavaltiossa mutta niihin sovelletaan diplomaattista koskemattomuutta, jonka mukaan pääsy edustuston alueelle on mahdollista vain lähettäjävaltion luvalla. Myös meri- ja ilma-alukset on toisinaan rinnastettu niiden kotivaltion alueeseen, koska pääsääntöisesti vain lippu- tai rekisterivaltiolla on mahdollisuus puuttua niihin aavalla merellä tai kansainvälisessä ilmatilassa. Kysymys ei kuitenkaan ole valtion alueen ja alusten samastumisesta vaan valtion yksinomaisen toimivallan ulottumisesta näissä tapauksissa valtioalueen ulkopuolellekin.

2.Valtioalueen muodostuminen ja määräytyminen

2.1 Saantoperusteet. Valtioalueet ovat syntyneet ja muuttuneet historiallisen kehityksen mukana. Aikaisemmin valtiokarttaan vaikuttivat voimakkaasti sotatoimet. Usein aluemuutokset perustuivat alueen väkivaltaiseen valloittamiseen ja sitä seuranneeseen rauhantekoon. Varsinkin suurten löytöretkien tuloksena tehdyt uudet aluevaltaukset kasvattivat tuntuvasti Vanhan maailman valtioiden alueomistuksia. Siirtomaavallan purkautuminen (dekolonisaatio) toisen maailmansodan jälkeen johti uusien valtioiden syntymiseen. Sittemmin valtioita on muodostunut lähinnä tiettyjen valtiokokonaisuuksien (Neuvostoliitto, Jugoslavia) purkautumisen seurauksena, jolloin uuden valtion alue vastaa sen osuutta aikaisemmassa liittovaltiossa. Valtioalue voi myös muuttua aluekaupalla tai vaihdolla, kuten tapahtui 1800-luvulla Yhdysvaltojen ostaessa Louisianan Ranskalta ja Alaskan Venäjältä. Valtioalueen käyttöön voidaan niin ikään vaikuttaa vuokrajärjestelyillä: Esimerkiksi Suomi on vuokrannut käyttöönsä Saimaan kanavan Venäjän puoleisen osan (sopimus uusittiin 50 vuodeksi vuonna 2012, SopS 8/2012).

2.2 Rajanmääritys. Valtiorajat määräytyvät esimerkiksi alueellisen yhteisymmärryksen tai nimenomaisen rajasopimuksen perusteella. Usein rajajärjestelyistä on päätetty rauhansopimuksissa, joille on ollut tyypillistä hävinneen osapuolen alistuminen voittajan ehtoihin. Tämä voi nykyaikana herättää ongelmia, kun kansainvälinen oikeus tuomitsee hyökkäysteoilla hankitut aluesaannot laittomiksi. Toisaalta menneillä vuosisadoilla toteutettujen aluesaantojen laillisuutta ei voida enää helposti kyseenalaistaa. Siirtomaavallan purkautuessa (dekolonisaatiossa) muodostui yleiseksi käytännöksi, että uusien itsenäistyneiden valtioiden rajat noudattivat alueiden siirtomaa aikaisia rajoja. Valtioseuraannossa on muutenkin katsottu, että edeltäjävaltion rajoja koskevat sopimukset sitovat myös seuraajavaltiota.

Merirajojen määrittäminen vastakkain tai vierekkäin sijaitsevien valtioiden välillä osoittautui vaikeaksi Yhdistyneiden kansakuntien III merioikeuskonferenssissa (1973-1982), jonka tuloksena asiasta voitiin hyväksyä vain yleisluontoisia periaatesäännöksiä. Aiemmassa sopimuskäytännössä rajanveto perustui usein keskiviivaratkaisuun. Sittemmin oikeuskäytäntö on korostanut kohtuusnäkökohtien merkitystä rajan määritykselle. Rajajoissa taas on tavanomaista, että raja noudattaa joen syvintä kulkuväylää.

3.Toimivalta valtioalueella

3.1 Oikeudellinen luonne. Valtioalueen oikeudellisesta luonteesta on esitetty erilaisia teorioita. Toisinaan valtioaluetta on pidetty omaisuusesineenä – aiemmin lähinnä jumalten, ruhtinaan tai kansan omaisuutena. Tämän objektiteorian mukaan valtio harjoittaa alueeseensa nähden yksityiseen omistusoikeuteen verrattavaa valtaa (dominium). Objektiteorian vastakohtana on subjektiteoria, joka näkee valtioalueen luonnollisena osana valtiokokonaisuutta: tilana, jossa valtio soveltaa valtiollista toimivaltaansa (imperium) siellä oleviin henkilöihin. Toimivaltateorian kannattajat korostavat valtioalueen funktionaalista (toiminnallista) luonnetta: Valtioalue osoittaa maantieteelliset puitteet, joissa valtio voi harjoittaa toimivaltaansa.

3.2 Valtion suvereniteetti (täysivaltaisuus). Alueellaan valtio käyttää valtiosuvereenisuuttaan eli täysivaltaisuuttaan. Sen lainsäädäntö-, täytäntöönpano- ja tuomiovalta kohdistuu pääsääntöisesti kaikkiin valtioalueella oleskeleviin ja toimiviin oikeushenkilöihin. Poikkeuksen muodostavat vieraiden valtioiden ja hallitusten välisten järjestöjen edustajat, jotka voivat nauttia erioikeuksia ja -vapauksia oleskeluvaltionsa alueella. Valtion lainsäädäntö voi seurata kansalaista toisenkin valtion alueelle velvoittamalla häntä noudattamaan sielläkin kotivaltionsa säännöksiä. Oikeudenkäyttötoimiin toisen valtion alueella voidaan kuitenkin ryhtyä vain aluevaltion luvalla.

3.3 Suvereniteetin rajoitukset. Aluevaltio voi vapaaehtoisesti rajoittaa omaa täysivaltaista toimivaltaansa. Esimerkiksi Euroopan unionin oikeusjärjestelmä on jo monilta osin syrjäyttänyt aluevaltion oman lainsäädäntövallan. Toisenlaisen esimerkin tarjoaa Ahvenanmaan saarten linnoittamattomuudesta ja neutralisoimisesta vuonna 1921 tehty monenvälinen sopimus (SopS 1/1922), joka rajoittaa jatkuvasti Suomen toimivaltaa osalla Suomen valtioaluetta.

Valtiosuvereenisuutta rajoittaa myös ulkomaisten alusten oikeus viattomaan kauttakulkuun aluemerellä. Vaikka aluemeri kuuluu rantavaltion alueeseen, ulkomaisilla aluksilla on sen piirissä oikeus kauttakulkuun, joka (keskeisiä merioikeussopimuksia lainaten) ei loukkaa rantavaltion rauhaa, yleistä järjestystä tai turvallisuutta. Oikeus ulottuu myös sisäisille aluevesille, jos on kysymys alueesta, joka on muuttunut sisäisiksi aluevesiksi valtion laajennettua aluevesiään suorien perusviivojen mittausmenetelmää käyttämällä. Viattoman kauttakulun oikeus soveltuu sekä kauppa- että sota-aluksiin, joskin eräät valtiot ovat edellyttäneet ulkomaiselta sota-alukselta kauttakulkulupaa tai ainakin -ilmoitusta aluemerelle saapumiseksi.

Sisämaavaltion oikeus meriyhteyteen on osoittautunut kiistanalaiseksi. Kauttakulkuvaltiot ovat usein kiistäneet kauttakulkuoikeuden ja katsoneet, että kauttakulkuyhteyden toteuttaminen edellyttää osapuolten välistä sopimusta. Vuonna 1982 hyväksytyn Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimuksen mukaan sisämaavaltioilla on kuitenkin yleinen oikeus päästä merelle ja takaisin voidakseen käyttää muita merioikeusyleissopimuksen mukaisia oikeuksiaan. Selkeää tavanomaisoikeudellista säännöstöä ei myöskään ole syntynyt liikennöintivapauden toteuttamisesta sellaisilla kansainvälisillä joilla (vesistöillä), jotka virtaavat kahden tai useamman valtion kautta. Usein kauttakulkuoikeudesta on sovittu erillisin valtiosopimuksin.

Valtion suvereniteetti ulottuu myös sen ilmatilaan. Valtioiden välistä ilmaliikennettä säännellään kansainvälisin valtiosopimuksin, joiden perusteella ulkomaiset ilma-alukset voivat liikkua valtion ilma-alueella.

Valtion oikeus päättää alueelleen pääsystä sisältää mahdollisuuden käännyttää rajalta maahan pyrkiviä henkilöitä. Yleiset ihmisoikeusperiaatteet sitovat kuitenkin valtiota näissäkin yhteyksissä, ja kansainväliseen tapaoikeuteen kuuluvana voidaan pitää säännöstä, jonka mukaan pakolaista ei saa palauttaa valtioon, jossa hän voi joutua vuonna 1951 tehdyssä YK:n pakolaissopimuksessa (SopS 77 ja 78/1968) määritellyn vainon kohteeksi. Ihmisten vapaa liikkuvuus on myös yksi Euroopan unionin keskeisistä toimintaperiaatteista.

3.4 Luonnonvarat. Varsinkin siirtomaavallasta vapautuneet kehittyvät valtiot ovat korostaneet valtioiden oikeuksia alueensa luonnonvaroihin. Ennen muuta tällä on tarkoitettu valtion suvereeneja oikeuksia hallita ja valvoa alueeltaan löytyvien luonnonvarojen käyttöä (luonnonvarasuvereenisuus). Asiaa on korostettu useissa Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmissa, joista tunnetuimmat liittyvät uuden kansainvälisen talousjärjestyksen (NIEO) perustamiseen vuonna 1974. Käytännössä valtion luonnonvaraoikeuksia on turvattu esimerkiksi ulkomaisen yritysomaisuuden kansallistamisen muodossa. Valtion oikeus kansallistaa alueellaan olevaa vierasta omaisuutta on tunnustettu mutta kysymys kansallistamisesta maksettavan korvauksen määrästä on jäänyt riidanalaiseksi.

Uudet merivyöhykejärjestelyt ovat ulottaneet valtion luonnonvaraoikeudet aikaisemmin aavana merenä pidetyille alueille. Aluemeren ulkopuolella ei kuitenkaan ole kysymys valtion alueellisesta täysivaltaisuudesta vaan valtion suvereeneista oikeuksista merivyöhykkeiden elollisiin ja elottomiin luonnonvaroihin.

4.Alueellinen koskemattomuus

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja velvoittaa kaikkia YK:n jäseniä pidättymään väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta vastaan. Myös järjestön itsensä on sen peruskirjan mukaan pidättäydyttävä puuttumasta asioihin, jotka olennaisesti kuuluvat jonkin valtion sisäiseen toimivaltaan. Rajoitukset eivät kuitenkaan koske tapauksia, joissa Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto tekee päätöksen Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan VII luvun mukaisiin pakkotoimenpiteisiin ryhtymiseksi kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai sen palauttamiseksi. Alueellisten sopimusjärjestelyjen puitteissa YK:n peruskirja sallii myös valtioiden pakkotoimenpiteet, jotka suunnataan toisen maailmansodan häviäjävaltioiden (vihollisvaltiot) hyökkäyspolitiikan uudistumista vastaan.

Vaikeaksi on osoittautunut kysymys humanitaarisesta interventiosta, jossa valtion aseellisia toimenpiteitä toista valtiota vastaan perustellaan tämän alueella tapahtuneilla vakavilla ihmisoikeuksien loukkauksilla. Erityisenä perusteena aseelliselle interventiolle on usein ollut toisessa valtiossa uhanalaiseen asemaan joutuneiden omien kansalaisten suojeleminen. Voimankäytön kiellon periaatteen tulee kuitenkin olla lähtökohtana tällaistenkin tilanteiden oikeudellisessa arvioinnissa. Sittemmin käyttöön on otettu suojeluvastuun periaate.

Jos valtio joutuu aseellisen hyökkäysteon kohteeksi, sillä on sekä Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan että yleisen kansainvälisen oikeuden perusteella oikeus itsepuolustukseen (itsepuolustus kansainvälisessä oikeudessa). Ongelmia on aiheuttanut kysymys kansainvälisen oikeuden tunnustaman kansallisen itsemääräämisoikeuden toteuttamistavoista. Aluevaltiolla ei ole oikeutta estää asevoimin tällaisia pyrkimyksiä mutta erimielisyyttä on esiintynyt aseellisten toimenpiteiden oikeutuksesta niiden toteuttamiseksi ja tukemiseksi.

Valtioalueesta on erotettava sotatoimin miehitetyt alueet, joilla sovelletaan sodan oikeussääntöjen piiriin kuuluvia määräyksiä.