Oikeustiede:valtiosuvereenisuus (kansainvälinen julkisoikeus)

From Tieteen termipankki
Jump to navigation Jump to search

valtiosuvereenisuus (kansainvälinen julkisoikeus)

valtiosuvereenisuus (kansainvälinen julkisoikeus)
Definition Valtion sisäinen ja ulkoinen täysivaltaisuus. 1) Valtion yksinomainen oikeus käyttää valtiovaltaa omalla valtioalueellaan. 2) Valtion alueellinen loukkaamattomuus, valtion itsenäisyys ja riippumattomuus.
Explanation

Valtiosuvereenisuudella tarkoitetaan valtion täysivaltaisuutta. Usein erotetaan toisistaan sisäinen ja ulkoinen täysivaltaisuus. Sisäisellä täysivaltaisuudella tarkoitetaan tällöin valtion yksinomaista oikeutta käyttää valtiovaltaa valtion alueella. Toisinaan sisäinen suvereenisuus samastetaan arkisesti itsemääräämisoikeuteen. Valtiosuvereniteettia ei kuitenkaan tule sekoittaa kansojen itsemääräämisoikeuteen, joka on 'kansojen', ei 'valtioiden', puolesta tunnustettu oikeudellinen periaatteellinen oppi. Ulkoisella täysivaltaisuudella tarkoitetaan valtion alueellista loukkaamattomuutta ja valtion itsenäisyyttä ja riippumattomuutta (esim. Island of Palmas Case, 2 RIAA 838; The Lotus 1927 P.C.I.J. (ser. A) No. 10; ICJ Nicaragua Case, Reports 1986). Yleisimmässä muodossa ulkoinen suvereenisuus tarkoittaa kuitenkin valtion asemaa tasavertaisena kansainvälisen oikeuden subjektina suhteessa muihin valtioihin. Suvereenisuus tässä mielessä luonnehtii valtion normaalitilaa, ts. sen perustuslaillista riippumattomuutta ulkoisesta vallasta. Oikeuslähdeopillisesti valtiosuvereenisuus on kansainvälisessä oikeudessa edelleen yleinen oikeusperiaate ja perustavanlaatuisin kansainvälisen tapaoikeuden normi, minkä lisäksi se on kirjattu mm. YK:n peruskirjan 2(1) artiklaan ('suvereeni yhdenvertaisuus'), vuoden 1970 ystävällisten suhteiden julistukseen sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin Helsingin päätösasiakirjaan 1975.

Valtiosuvereenisuus onkin usein voimassa suoraan sovellettavana oikeusnormina. Esimerkiksi vieraan valtion sotilasjoukkojen tunkeutuminen valtioalueelle loukkaa valtion alueellista täysivaltaisuutta. Teon oikeudenvastaisuus näyttäytyy suvereenisuusloukkauksena. (Ks. Nicaragua Case). Suvereenisuuden merkitys oikeusnormina rajoittuu kuitenkin suojaamaan valtiota vain räikeimpiä oikeudenloukkauksia vastaan. Monissa kansainvälisissä riidoissa molemmat (kaikki) riitavaltiot voivat perustella kantojaan viittaamalla omaan suvereenisuuteensa. Suvereenisuus onkin yleisluonteinen ja epämääräinen termi, jonka avulla valtiot voivat perustella mitä erilaisimpia – ja myös keskenään ristiriidassa olevia – toimiaan. Toisinaan valtiot vetoavatkin suvereenisuuteensa perusteena sille, että ne jättävät toteuttamatta kansainväliset velvoitteensa. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, ettei valtion sitoutuminen kansainvälisiin velvoitteisiin ole ristiriidassa valtion suvereenisuuden kanssa. On huomautettu, että valtion sidottuisuus on suvereenisuuden johdannainen, joka seuraa valtion 'kyvystä' tehdä itseään sitovia kansainvälisesti päteviä sopimuksia. (PCIJ: Wimbledon Case, Ser. A.1, 1923; ICJ: Peace Treaties Case, Reports 1950, s. 65. Ks erit. KLABBERS: International Law, s. 25–27). Samasta syystä valtion sitoutumista kansainvälisiin järjestöihin ei pidetä suvereenisuudesta luopumisena, etenkin kun järjestöjen lakatessa tai valtioiden erotessa niistä näiden täysivaltainen suvereeni täysivaltaisuus jatkuu normaalisti.

Valtiosuvereenisuus ei ole monoliittinen luonnonoikeudellinen käsite vaan heijastus niistä velvoitteista, jotka valtio on ottanut kantaakseen, ja niistä oikeuksista, jotka sille kansainvälisen oikeuden perusteella kuuluvat. Valtion toimintavapauden kuvauksena sen ymmärtämistapa vaihtelee tosiasiallisten olosuhteiden vaihdellessa. 1800- ja 1900-luvuilla 'täysivaltainen' valtiosuvereenisuus nähtiin ns. 'sivistysvaltioiden' etuoikeutena ja se näyttelikin merkittävää osaa siirtomaajärjestelmän, erilaisten mandaattijärjestelyiden sekä globaalin eriarvoisuuden perusteissa. Vastaavasti etenkin 1990–luvulta alkaen on kansainvälisen yhteisön keskuudessa kehitelty lukuisia ulkoisen suvereniteetin suhteellistavia tulkintoja ja doktriineja kuten humanitaarisen intervention oppi, ns. 'ansaitun suvereenisuuden' oppi ('earned sovereignty') sekä suojeluvelvollisuus ('Responsibility to protect'). Nämä ovat kuitenkin monin tavoin kiistanalaisia, ja onkin huomattava, että ne kaikki rakentuvat edelleen ehdotettuina (ristiriitaisina) poikkeuksina vahvan valtiosuvereniteetin yleisesti tunnustettuun pääsääntöön. Yhteistä tällaisille kvalifioiduille suvereniteettikäsityksille on, että ne jättävät epäselviksi sen, kuka määrittäisi suvereniteetin eri asteita, miten ja kenen hyväksi. Siksi pidemmällä aikajänteellä kansainvälinen oikeus tapaa palata yhä uudelleen vahvan, kvalifioimattoman suvereenisuuden ja suvereenin yhdenvertaisuuden periaatteisiin.
Additional Information
Kirjoittajat: Martti Koskenniemi ja Ville Kari

Related Concepts

Sources

AnghieA2005, CrawfordJ2012b, HartH1926, HinsleyF1987, JamesA1986, JouvenelB1957, KelsenH1922, KlabbersJ2017, KoskenniemiM1989, OrfordA2011b, SuontaustaT1955

References

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 26.9.2021: Oikeustiede:valtiosuvereenisuus (kansainvälinen julkisoikeus). (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:valtiosuvereenisuus (kansainvälinen julkisoikeus).)


Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →