mielen filosofia


mielen filosofia

Määritelmä filosofian osa-alue, joka tutkii ihmismielen luonnetta ja suhdetta ruumiiseen

Selite

Mielen filosofia (joskus käytetään myös nimitystä filosofinen psykologia) on hyvin laaja ja monimuotoinen filosofian osa-alue, joka liittyy myös läheisesti tietoteoriaan, moraalipsykologiaan ja metafysiikkaan, kun kyse on mentaalisista ilmiöistä. Mielenfilosofia tutkii kaikkia mielenfilosofian ilmiöitä, mutta tärkeimpiä sen piiriin kuuluvia ongelmia ovat mielen ja ruumiin välisen suhteen ongelma (myös mielen metafysiikka), tahdon toiminta ja tahdonvapauden ongelma, persoonan identiteetin ongelma ja intentionaalisuuden ongelma. Mielenfilosofia on nykyfilosofian vilkkaimpia osa-alueita ja on läheisessä vuorovaikutuksessa mm. aivotieteiden, käyttäytymistieteiden ja kognitiotieteen kanssa.
Käsite "mielenfilosofia" syntyi vasta 1900-luvulla (nykymielenfilosofian perustajaksi voidaan ehkä katsoa Gilbert Ryle teoksellaan Concept of Mind (1949)), mutta sen aihepiiriin kuuluvia ongelmia on pohdittu jo filosofian alusta saakka mm. metafysiikan ja tietoteorian piirissä. Esimerkiksi Platon (427-347 eaa.) erotti Valtio-teoksessaan sielun kolme osaa ja Aristoteleen (384-322 eaa.) teos Sielusta käsittelee mielen eri kykyjä ja sen keskeinen väite on, että sielu on ruumiin muoto. Filosofian keskiöön mielenfilosofiset ongelmat toi kuitenkin varsinaisesti vasta René Descartes (1596-1650) erottamalla substanssista kaksi eri attribuuttia: mielen (joka ymmärretään persoonana tai minuutena) ja ruumiin. Näin syntyi mieli-ruumis-dualismi.

1. Mieli-ruumis-dualismi. Ajatus ruumiin erillisyydestä mielestä löytyy jo Platonilta, mutta Descartes argumentoi Mietiskelyissä ensimmäisestä filosofiasta, että ruumiin olemus on ulottuvuus ja mielet ovat ei-ulotteisia, ja niiden olemus on ajattelu. Kartesiolaisen dualismin mukaan aivoissa sijaitseva käpyrauhanen yhdistää kausaalisesti mielen ja ruumiin elonhenkien kautta. Siten esimerkiksi tahtominen saa elonhenget liikkeelle ja laittaa ruumiin tekemään vastaavan liikkeen. Vastaavasti ruumiin passiiviset havainnot tuottavat ajatuksia mielessä. ^[1] Näkemyksen vaikeutena on kuitenkin selittää miten ei-materiaaliset tapahtumat mielessä aiheuttavat materiaalisia tapahtumia ruumiissa ja päinvastoin ja Descartesin seuraajat ja kriitikot kehittivät erilaisia vaihtoehtoisia malleja ongelman ratkaisemiseksi (mm. mieli-ruumis parallelismi, epifenomenalismi, monismi, idealismi, materialismi ja funktionalismi). Keskustelu jatkuu edelleen ja jotkut viimeaikaiset filosofit ovat palanneet kartesiolaisen sielu/ruumis-erottelun sijaan aristoteliseen muoto-materia-erotteluun. Toinen tapa katsoa mielen olemista maailmassa on kantilainen transsendentaalinen idealismi, jossa mieli asettaa ymmärrykselle apriori-ehtoja.
2. Tahdon toiminta ja tahdonvapauden ongelma. Tahto on keskeinen mielen osa ihmisen toiminnassa ja moraalipsykologiassa, joka on mielenfilosofian ja etiikan leikkaupisteessä. Muita siihen kuuluvia aiheita ovat mm. itsetietoisuus, tunteet ja rationaalisuus. Tahdon kautta voidaan haluta jotakin tietoisesti, valita eri vaihtoehdoista ja ryhtyä toimintaan. Käsitteenä tahto tuli filosofiaan vasta Augustinuksella (354-430), vaikka Stoalaisilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Keskiajan filosofiassa kiisteltiin siitä onko tahto täysin vapaa toimimaan itsenäisesti (voluntarismi, mm. Duns Scotus (1266-1308)) vai seuraako se ymmärrystä (intellektualismi, Tuomas Akvinolainen (1225-1274)) ja uudella ajalla Descartes seurasi voluntaristeja, katsoen, että tahto on radikaalisti vapaa toimimaan siten kuin haluaa. David Humen mukaan tahto seuraa tunteita pikemmin kuin ymmärrystä ja Ryle hylkäsi ajatuksen itsenäisestä tahdosta kokonaan 1900-luvulla ja sijoitti tilalle behavioristisen käsityksen tahdosta. Vaikka Aristoteles ei tuntenut tahdon käsitettä sellaisena kuin me, hän keskusteli akrasiasta (tahdonheikkoudesta), jossa tahto epäonnistuu tehtävässään seurata ymmärryksen toimintasuosituksia. Tämä ns. itsepetoksen ongelma, ja yleisemmin, rationaalisen valinnan ja teon filosofian kysymys on edelleen ajankohtainen etiikan piirissä. Kun tahtoa katsoo metafyysisestä näkökulmasta, muodostuu tahdonvapauden ongelma. Siinä kysytään miten tahto voi olla vapaa jos maailmassa on välttämätön eli deterministinen tai jos Jumala näkee ennalta kaiken minkä tahdomme. Ongelmalla on myös eettisiä ulottuvuuksia, sillä vapaan tahdon puuttuminen estää moraalitoimijaa valitsemaan vapaasti eikä häntä siten voi pitää moraalisesti vastuullisena toiminnastaan. Tahdonvapauden ongelmasta keskustellaan edelleen vilkkaasti analyyttisen filosofian piirissä.

3. Persoonan identiteetti. Descartes siis lähti siitä, että mieli on samaistettava persoonaan eli se on se minä, joka ajattelee. John Locke (1632-1704) puolestaan katsoi, että tietoisuus ja (useimpien tulkitsijoiden mukaan) muisti yhdistävät eri ajan tapahtumat saman persoonan kokemuksiksi. Lockeen ja Descartesiin palautuu edelleen muodikas kysymys tietoisuudesta ja sen luonteesta. David Hume (1711-1776) taas piti mieltä erilaisten psykologisten kokemusten kimppuna eikä niitä yhdistä mikään tietty yhteinen minuus, vaikka muisti on olennainen siinä mielessä, että se yhdistää vaikutelmia menneiden vaikutelmien kanssa. Hän kuitenkin katsoo, että voimme ikään kuin sepittää oman minuutemme.^[2] William Jamesin (1842-1910) mukaan minuus on ajatus, jonka hän materialistina näkee olevaan tapahtuma aivoissa. Aivot ovat Jamesin mukaan jatkuva entiteetti, mutta se voi sisältää monia ajatuksia ja siten useita minuuksia. Willard van Orman Quine (1908-2000) piti tämäntapaisia näkemyksiä tieteiskirjallisuutena ja vaati ongelman ratkaisemiasta tieteen viitekehyksessä, osana laajempaa identiteetin ongelmaa. Uusimmista aihetta käsitelleistä filosofeista keskeinen on Derek Parfit (1942-), joka argumentoi teoksessaan Reasons and Persons (1984), että persoonallisen identiteetin ongelma on ratkaisematon, mutta tärkeämpää on jollakin tavoin varmistaa persoonan jatkuvuus, joka takaa tapahtumien jatkuvuuden. Keskustelu aiheesta on toki jatkunut kiivaasti myös hänen jälkeensä.

4. Intentionaalisuuden ongelma. Intentionaalisuuden eli suuntautuneisuuden toi nykyiseen filosofiaan Franz Brentano (1838-1917). Sen mukaan mieli on aina suuntautunut johonkin kohteeseen itsensä ulkopuolella. Ongelma syntyy siitä, että mielen kohde ei ole välttämättä olemassa tai se ei edes voi olla olemassa (esimerkkinä pyöreä ympyrä). Siten intentionaalisuus on relaatio mentaalisen aktin ja mielen objektin välillä. Bertrand Russell (1872-1970) koetti eliminoida ongelman määrättyjen kuvausten teoriallaan ja Willard van Orman Quine (1908-2000) pyrki samaan päämäärään. Edmund Husserl (1859-1938) sen sijaan otti intentionaalisuuden fenomenologiansa keskeiseksi ajatukseksi ja katsoi, että kokemuksen suuntautuneisuus ei edellytä objekteja. Husserlin käsityksellä on ollut vaikutus nykyiseen kielifilosofiaan, jossa erotetaan intentionaaliset verbit ei-intentionaalisista.

Lisätiedot Lue lisää tästä aiheesta Wikipediasta

Erikieliset vastineet

philosophy of mind

englanti (English)

Lähikäsitteet

akrasian ongelma (vieruskäsite)
emootio (alakäsite)
epifenomenalismi (alakäsite)
funktionalismi (alakäsite)
intellektualismi (alakäsite)
intentionaalisuus (vieruskäsite)
materialismi (vieruskäsite)
mieli (kielifilosofia) (yläkäsite)
mieli-ruumis-dualismi (alakäsite)
monismi (vieruskäsite)
moraalipsykologia (vieruskäsite)
määrättyjen kuvausten teoria (vieruskäsite)
persoonan identiteetti (osakäsite)
rationaalisuus (alakäsite)
ruumis (vieruskäsite)
tahdonvapaus (vieruskäsite)
tietoisuus (alakäsite)
voluntarismi (alakäsite)

Käytetyt lähteet

MäättänenP1995, AudiR1995, ThielU2011, BunninNYuJ2004, StrawsonG2009, HonderichT1995, Lacey1996

Alaviitteet

↑ "Mutta mitään ei tämä luonto opeta minulle selväpiirteisemmin kuin sen, että minulla on ruumis, joka on huonossa kunnossa kun aistin kipua, joka tarvitsee ruokaa tai juomaa kun tunnen nälkää tai janoa ja niin edelleen...Näillä kivun, nälän, janon jne. aistimuksilla luonto myös opettaa minulle, että en ole pelkästään läsnä ruumiissani niin kuin merimies aluksessa, vaan olen siihen hyvin kiinteässä yhteydessä ja ikäänkuin sekoittuneena yhdeksi kokonaisuudeksi sen kanssa. Muuten nimittäin minä, joka olen pelkästään ajatteleva olio, en ruumiin loukkaantuessa aistisi sen vuoksi kipua, vaan havaitsisin tämän vamman puhtaalla ymmärryksellä..." Descartes, Kuudes Mietiskely, teoksessa Descartes, Teokset II. Gaudeamus, Helsinki 2002.
↑ "On filosofeja, jotka ajattelevat meidän olevan joka hetki täysin tietoisia siitä, mitä kutsumme minuudeksemme; että me tunnemme sen olemassaolon ja sen jatkuvuuden olevassa. He ovat varmoja sen täydellisestä identiteetistä ja yksinkertaisuudesta ilman todistusta...mutta minuus tai persoona ei ole mikään yksittäinen vaikutelma [impression], vaan se, mihin useiden vaikutelmien ja ideoiden oletetaan viittaavan. Mikäli mikä tahansa vaikutelma synnyttäisi minuuden idean, sen täytyy olla muuttumatta sama koko elämämme ajan, sillä minuuden oletetaan olevan olemassa tällä tavoin. Mutta ei ole olemassa mitään pysyvää ja muuttumatonta vaikutelmaa. Hume, A Treatise of Human Nature, I, 6. Edited by L. A. Selby-Bigge. Oxford University Press, Oxford 1960.

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 22.12.2024: Filosofia:mielen filosofia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:mielen filosofia.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →

[1] "Mutta mitään ei tämä luonto opeta minulle selväpiirteisemmin kuin sen, että minulla on ruumis, joka on huonossa kunnossa kun aistin kipua, joka tarvitsee ruokaa tai juomaa kun tunnen nälkää tai janoa ja niin edelleen...Näillä kivun, nälän, janon jne. aistimuksilla luonto myös opettaa minulle, että en ole pelkästään läsnä ruumiissani niin kuin merimies aluksessa, vaan olen siihen hyvin kiinteässä yhteydessä ja ikäänkuin sekoittuneena yhdeksi kokonaisuudeksi sen kanssa. Muuten nimittäin minä, joka olen pelkästään ajatteleva olio, en ruumiin loukkaantuessa aistisi sen vuoksi kipua, vaan havaitsisin tämän vamman puhtaalla ymmärryksellä..." Descartes, Kuudes Mietiskely, teoksessa Descartes, Teokset II. Gaudeamus, Helsinki 2002.

[2] "On filosofeja, jotka ajattelevat meidän olevan joka hetki täysin tietoisia siitä, mitä kutsumme minuudeksemme; että me tunnemme sen olemassaolon ja sen jatkuvuuden olevassa. He ovat varmoja sen täydellisestä identiteetistä ja yksinkertaisuudesta ilman todistusta...mutta minuus tai persoona ei ole mikään yksittäinen vaikutelma [impression], vaan se, mihin useiden vaikutelmien ja ideoiden oletetaan viittaavan. Mikäli mikä tahansa vaikutelma synnyttäisi minuuden idean, sen täytyy olla muuttumatta sama koko elämämme ajan, sillä minuuden oletetaan olevan olemassa tällä tavoin. Mutta ei ole olemassa mitään pysyvää ja muuttumatonta vaikutelmaa. Hume, A Treatise of Human Nature, I, 6. Edited by L. A. Selby-Bigge. Oxford University Press, Oxford 1960.

[1]

[2]