Kirjallisuudentutkimus:jälkiklassinen narratologia

From Tieteen termipankki

jälkiklassinen narratologia

jälkiklassinen narratologia
Definition Kertomustutkimuksen suuntaukset, jotka ovat kehittyneet erityisesti 1990-luvulta eteenpäin ja jotka perustuvat analyysille klassisen narratologian ja erityisesti strukturalistisen kertomusteorian puutteista.
Explanation

Jälkiklassisen narratologian suuntauksiin on luettu muiden muassa kognitiivinen narratologia, retorisen kertomustutkimuksen kehittely viime vuosikymmeninä, pragmatiikka, epäluonnollinen narratologia, feministinen ja muu kontekstualisoiva kertomustutkimus (ks. sosiolingvistinen kertomustutkimus), kulttuuriset lähestymistavat kertomukseen, mahdollisten maailmojen semantiikasta vaikutteita saanut kertomusteoria sekä teoretisointi jonkin klassisessa narratologiassa sivuun jääneen aihepiirin ympärillä (esim. mediaspesifinen tai ”välinemääräinen”, intermediaalinen, transmediaalinen kertomustutkimus; fiktion tutkimus; arkielämän kertomusten tutkimus), kertomuksen etiikan tutkimus, kertomusteorian koettelu yksittäisten kertomusten yhteydessä (ks. deskriptiivinen poetiikka) ja yleensä monitieteinen lähtökohta kertomustutkimuksessa.

Klassisen narratologian tärkeimmät käsitteet ovat kertomus, tarina ja kerronta. Jälkiklassisessa narratologiassa painottuvat niiden sijaan kerronnallistaminen, kerronnallisuus ja kerrottavuus.

Strukturalismia on vuosikymmenten varrella kritisoitu muun muassa näennäisestä universalismista, kontekstin, sukupuolen, median, kertomuksen dynamiikan, lukemisen sekä historian huomiotta jättämisestä (ks. diakroninen narratologia) sekä metodologisesta instrumentalismista, joka korostaa käsitteiden välinearvoa niiden totuusarvon sijaan. Vastaavaa kritiikkiä on esitetty myös kertomustutkimuksen ulkopuolella etenkin dekonstruktioksi ja jälkistrukturalismiksi kutsutuissa tutkimussuuntauksissa.

Kritiikin osuvuuden arvioimisessa on syytä havaita monet suuntaukset niin strukturalismissa kuin laajemmin klassisessa narratologiassakin. Kunkin teoreettisen mallin yhteydessä on syytä pohtia, mille empiiriselle aineistolle teoria rakentuu ja miten yleispäteväksi teoria esitetään. Kertomuksentutkimuksen historiassa näihin kysymyksiin ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota esimerkiksi sovellettaessa Aristoteleen ja Vladimir Proppin teorioita niiden alkuperäisten aineistojen eli klassisen tragedian ja venäläisen ihmesadun ulkopuolella (ks. lajivirhe).

On lisäksi huomattava, että toisen maailmansodan jälkeen on ollut kertomuksentutkimusta, jota ei ole mielekästä palauttaa klassiseksi narratologiaksi, eivätkä jälkiklassiseen narratologiaan luetut suuntaukset perustu yhtenäisesti analyysiin klassisen narratologian puutteista vaan voivat rakentua muiden teoreettisten lähtökohtien varaan. Tässä mielessä termi jälkiklassinen on paradoksaalinen: se viittaa ratkaisevasti moninaistuneeseen kertomuksentutkimuksen kenttään, mutta intensioltaan käsite kaventaa kenttää tuntuvasti suhteessa menneeseen. Jakoa klassiseen ja jälkiklassiseen narratologiaan voidaankin tarkastella yhtenä (ongelmallisena) kertomuksena kertomuksentutkimuksen historiasta.

Lisäksi on huomattava, että strukturalismiin kohdistettua kritiikkiä ei voi suoraan soveltaa esimerkiksi venäläisen formalismin, Mihail Bahtinin (ks. vieras sana) ja Wayne C. Boothin (ks. retorinen kertomustutkimus) tuotannon eikä Tel Avivin funktionalistisen poetiikan kertomusteoreettiseen antiin.

Equivalents

postclassical narratologyenglanti

Related Concepts

Sources

HatavaraM&LehtimäkiM&TammiP2010

References

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 6.2.2023: Kirjallisuudentutkimus:jälkiklassinen narratologia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:jälkiklassinen narratologia.)