Oikeustiede:oikeudenala/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Kehitys. Perinteinen oikeudenalajärjestelmä sai pisimmälle kehittyneen muotonsa 1800-luvun oikeusajattelussa. Keskeistä oli tällöin näkemys siitä, että perustavin erottelu oikeudessa tulee tehdä subjektiivisen oikeuden ja objektiivisen oikeuden välillä. Oikeus subjektiivisessa merkityksessä antaa tiettyjä normatiivisia toimintamahdollisuuksia juridisesti tunnustetuille tahoille, oikeussubjekteille. Perimmältään kysymys on sitovuusvaikutuksesta, joka annetaan yksityisten tahojen toimintapiirinsä puitteissa tekemille toimille tai näille tahoille kuuluvalle asemalle. Näkökulma oikeuteen on oikeudelliseen toimintaan kelpoisen tahon oikeudellisen itsemääräämisoikeuden (yksityisautonomian eli tahdonautonomian) näkökulma.

Oikeus objektiivisessa merkityksessä tarkoittaa voimassa olevien eli määrättyyn oikeusjärjestykseen kuuluvien oikeusnormien kokonaisuutta tietyllä hetkellä, ja keskeisenä määrittelevänä piirteenä on kyseisten normien syntytapa ja toiminnallinen yhteys keskitettyyn valtiolliseen vallankäyttöön. Oikeusvaltion ideaan kuuluu valtiollinen vallankäyttö, joka on sidottu ennalta annettuihin oikeusnormeihin, ei koske vain yhtä yksittäistä tapausta eikä myöskään perustu ad hoc -tyyppiseen, satunnaiseen päätöksentekomenettelyyn (the rule of law, not of men; ks. oikeusvaltio). Julkisoikeudellisen tarkastelun näkökulmana on tällöin oikeusnormien muodostumisen ja niihin pohjautuvan vallankäytön tarkempien ehtojen ja rajojen erittely

Eri oikeudenalojen muodostuminen. Valtion tai – täsmällisemmin määriteltynä – julkishallinnon ja kansalaisten suhteita määrittävä julkisoikeus on tapana erottaa kansalaisten keskinäisiä suhteita sääntelevästä yksityisoikeudesta.

Julkisoikeuden aloista valtiosääntöoikeus tarkastelee valtiollisen toiminnan oikeudelliset perusteet ja valtiollisten instituutioiden eli lainsäädäntövaltaa, täytäntöönpanopanovaltaa ja tuomiovaltaa käyttävien elinten keskinäiset toimivaltasuhteet. Hallinto-oikeus tarkastelee julkishallinnon institutionaalista rakennetta ja sen orgaanien toteuttamaa hallinnollista päätöksentekomenettelyä. Rikosoikeus tarkastelee yksittäisiä kriminalisointeja eli normeja, joissa kansalaisten haitalliseksi koettuun toimintaan tai laiminlyönteihin liitetään rangaistusseuraamus. Prosessioikeus käsittelee tuomioistuimia ja oikeudellisia menettelyjä niissä.

Yksityisoikeuden alalla on tapana erottaa toisistaan yleinen yksityisoikeus eli siviilioikeus ja erityinen yksityisoikeus eli talousoikeus. Siviilioikeus kattaa perinteisesti perhe- , jäämistö- ja varallisuusoikeuden. Aiemmin myös kauppaoikeus luettiin siviilioikeuden alaan, mutta sittemmin sen asema on käynyt tässä katsannossa ongelmalliseksi. Varallisuusoikeus jakaantuu sopimus- ja vahingonkorvausoikeuteen (= velvoiteoikeus) ja esineoikeuteen. Erityinen yksityisoikeus kattaa talousoikeuden, joskin siihen saatetaan lukea myös kauppaoikeus. Talousoikeuteen ovat perinnäisesti kuuluneet työoikeus, maa- ja vesioikeus sekä elinkeino-oikeus.

Edellä esitetty luettelo ei ole kattava. Oikeudenalojen muodostumiselle on ominaista avoimuus ja täsmentyminen. Niinpä jo olemassa olevien oikeudenalojen sisälle että niiden rinnalle on kehittynyt uusia oikeudenaloja. Esimerkiksi urheiluoikeus, sosiaalioikeus, bio- ja lääkintäoikeus ja viestintäoikeus on sijoitettu perinteisten oikeudenalojen lomaan, kun on ajateltu, että lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö noudattavat niillä muista, perinteisistä oikeudenaloista poikkeavaa sääntelytapaa, jolloin on ilmeinen tarve uudenlaisten, oikeudenalakohtaisesti eriytyneiden yleisten oppien kehittämiselle. Esimerkiksi urheiluoikeudessa muun ohella työ- ja sopimusoikeudellinen sääntely yhdistyy omaehtoiseksi lainsäädännölliseksi kokonaisuudeksi. Samoin urheiluoikeuden tarkastelemat kurinpito- ja rangaistussäännökset sääntöjen kieltämien suoritusta parantavien aineiden tai muiden vilpillisten keinojen käyttämisestä perustelevat oikeudenalan omaehtoisen identiteetin ja – mikä on sama asia – uudenlaisten yleisten oppien tarpeen. Oikeudenalan yleiset opit sisältävät omaehtoiset oikeudelliset peruskäsitteet, oikeudellisen systematiikan painotukset.

Osaksi uusien oikeudenalojen muodostuminen on samalla haaste koko perinteiselle erottelulle. Kun normistoja tarkastellaan toiminnallisissa yhteyksissään, ei se seikka, olisiko jokin normi perinteisessä oikeusalajaottelussa sijoitettava yksityis- vai julkisoikeuteen, juuri saa itsenäistä merkitystä. Tätä kautta uusien alojen puitteissa tehdyt tarkastelut saattavat riitauttaa koko perinnäisen erottelun yksityis- ja julkisoikeuden välillä.

Merkitys oikeusjärjestelmässä. Oikeusalaerottelu on ongelmallinen oikeusjärjestelmän sisäisen johdonmukaisuuden kannalta. Nämä ongelmat ilmenevät erityisesti kahdella tavalla.

(i) Koska oikeudenalojen sisällä voi jatkuvasti tapahtua tarkempaa jäsentymistä, olemassa olevat alat ovat vaarassa hajaantua liian kapeiksi erityisaloiksi. Esimerkiksi sopimusoikeuden yhtenäisyyden on katsottu vaarantuneen, kun oikeudenalan sisälle on näet muodostunut erityisaloja, joista kukin koskee vain määrättyä yksittäistä sopimustyyppiä (irtaimen kauppa, kuluttajankauppa, kiinteistönkauppa, osamaksukauppa, huoneenvuokra, leasing, franchising, jne.). Näillä erityisaloilla noudatetaan omia, usein säädännäiseen oikeuteen perustuvia normeja, joissa on saatettu omaksua olennaisestikin yleisistä sopimusoikeuden periaatteista poikkeavia ratkaisumalleja.

(ii) Oikeudellisen epäjohdonmukaisuuden vaara korostuu myös silloin, kun sama – tai ainakin hyvin samantyyppinen – kysymys on oikeudellisen tarkastelun kohteena kahdella eri oikeudenalalla, joilla päädytään hyvin erilaiseen oikeudelliseen arvioon yksistä ja samoista tosiseikoista. Esimerkiksi ne kriteerit, joiden perusteella varallisuusoikeudessa tehdään ero vastikkeellisen ja vastikkeettoman luovutuksen välille, eivät välttämättä ole samat kuin ne kriteerit, joilla verottaja arvioi luovutuksen lahjaveronalaisuutta vastikkeettomana luovutuksena. Tunnettu esimerkki on myös ero, joka varsinkin aiemmin vallitsi yhtäältä omistusoikeutta koskevan analyyttisen, henkilösuhde-erotteluihin pohjaavan oikeusasematarkastelun ja toisaalta perustuslain omaisuudensuojanormin määrittelyssä käytettyjen, omistusoikeuden ydinsisältöä kuvastavien kriteerien välillä (ks. omaisuudensuoja).

Kysymys ”onko X uusi oikeudenala?” on vain semanttinen näennäisongelma, jollei oikeudenalajaotuksen täsmentämiseen ja hajauttamiseen liity uudenlaisten oikeudenalakohtaisten yleisten oppien tarvetta. Olennaista on siksi ensin kysyä: mitä oikeusvaikutuksia tarkasteltavana oleviin tosiseikkoihin perinteisen oikeudellisen systematiikan alaisuudessa liittyy, ja tulevatko nuo tosiseikat täysimääräisesti oikeudellisen arvion kohteeksi perinteisten tarkastelutapojen mukaan? Jos vastaus noihin kysymyksiin on kielteinen, ovat uudenlaiset yleiset opit tarpeen, eikä kyse ole vain yliopistollisen oppituolin perustelemisesta väitetysti uudelle oikeudenalalle. Sanotuilla kriteereillä esimerkiksi urheiluoikeus tuskin profiloituu itsenäiseksi oikeudenalaksi, sillä rikosoikeuden, velvoiteoikeuden, työoikeuden ynnä muiden mahdollisten oikeudenalojen yleiset opit mitä ilmeisimmin kattavat myös urheiluoikeuden erityiset tulkintakysymykset.

Ks. myös oikeusjärjestelmä, roomalainen julkisoikeus, roomalainen yksityisoikeus.

Kirjoittajat: Juha Karhu ja Raimo Siltala