Historia:nationalismi

    Tieteen termipankista

    nationalismi | kansallisuusaate

    Tarkastele käyttöesimerkkejä
    nationalismi
    kansallisuusaate
    Määritelmä

    1) kansallisen yhteenkuuluvuuden ja kansojen ja kansakuntien kulttuurista ja poliittista merkitystä korostava, erityisesti viimeksi kuluneiden reilun kahdensadan vuoden aikana keskeinen aatesuuntaus, jossa useimmiten tavoitellaan sitä, että poliittiset ja kansalliset yksiköt olisivat yhtenevät

    2) joskus myös kansallismielisyydestä eli oman kansan, kulttuurin ja kielen arvostamisesta tai kansalliskiihkoilusta eli oman kansan paremmuutta tai ylemmyyttä julistavasta näkemyksestä käytetty nimitys
    Selite

    Nationalismilla tarkoitetaan historiankirjoituksessa yleisimmin kansallisuusaatetta sen eri ilmenemismuodoissa, ja tällöin useimmiten kyse on poliittisesta nationalismista eli pyrkimyksestä järjestää poliittiset olot niin, että kansallinen ja poliittinen yksikkö olisivat yhtenevät (brittiläis-tšekkiläisen filosofi ja antropologi Ernst Gellnerin kiteytys).

    Nationalismin perustana on idealistinen näkemys ihmiskunnan luontaisesta jakautumisesta kansoihin, joiden jäseniä yhdistävät toisiinsa ja erottavat muista muun muassa kulttuuri, kieli, tavat, asuinseutu ja jopa etninen alkuperä. Tältä pohjalta myös valtiollisten tai muiden hallinnollisten yksiköiden rajat nähdään sekä oikeutetuksi että käytännölliseksi määritellä kansalaisten kansallisuuden mukaan. Kuten historiallinen ja nykyinen todellisuus osoittavat, kansat eivät kuitenkaan läheskään aina elä toisistaan erillisillä, selkeärajaisilla alueilla, eikä läheskään kaikkien ihmisten kansallista identiteettiä ole tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista määritellä yksiselitteisesti. Kaikissa historiallisissa kansallisvaltioissa onkin aina asunut ”valtiokansakunnan” lisäksi myös vähemmistöjä tai useampaan kuin yhteen kansaan kuuluvia kansalaisia. Nationalismin äärimuodoksi joskus määritelty kansalliskiihko eli sovinismi, jossa omaa kansakuntaa pidetään muita parempana tai arvokkaampana, onkin historian mittaan johtanut tältä pohjalta usein syrjintään ja julmuuksiin, jopa etnisiin puhdistuksiin ja muihin rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Nationalismi ei kuitenkaan ole aatteena mitenkään automaattisesti kielteinen tai vaarallinen, vaan positiivinen kansallismielisyys eli oman kansan, kulttuurin tai kielen arvostaminen voi olla yksilöille ja heidän yhteisöilleen voimavara ja mahdollistaa ylpeyden oman kansan jäsenten saavutuksista.

    Poliittinen nationalismi, joka pyrkii kansallisten ja valtiollisten yksiköiden yhtenevyyteen, on ollut historian mittaan usein sekä valtakuntia ja kansakuntia yhdistävä tai synnyttävä että niitä hajottava voima. Esimerkiksi läntisen Euroopan niin kutsutuissa vanhoissa kansallisvaltioissa on usein ollut niin, että rajat eivät ole muuttuneet, vaan niiden sisällä eläneiden ihmisryhmien väliset kansalliset, kulttuuriset ja kielelliset eroavuudet ovat historian mittaan vähentyneet, jolloin alun perin keskiajalla monikansallisista valtakunnista on muotoutunut vähitellen pitkän ajan kuluessa kansallisesti suhteellisen yhtenäisiä valtioita. Toisaalta taas siellä missä valtiolliset rajat ovat erottaneet kulttuurisesti ja kielellisesti alun perin samaa kansaa olleita ihmisryhmiä, on voinut syntyä toisistaan erillisiä nationalismeja ja niiden myötä aiempaa pienempiä erillisiksi jakautuneita kansoja rajan molemmin puolin, mitä on myös usein edistetty tietoisella kansallisen heräämisen kieli- ja kulttuuripolitiikalla. Osittain vastaavaa, kansakuntia ja kansallistunnetta jo olemassa oleviin valtiollisiin rajoihin sopeutuvaa kansakunnan rakentamisen ja nationalismin synnyttämisen politiikkaa harjoitetaan nykyäänkin vaihtelevissa määrin useimmissa valtioissa ja erityisesti Euroopan ulkopuolisissa maissa, joiden rajat ovat syntyneet kolonialismin ja imperialismin aikakausilla piittaamatta historiallisten kansojen perinteisten asuma-alueiden rajoista.

    Valtiollisia rajoja on myös historiassa useinkin kumottu ja poistettu nationalismin nimissä, kun kulttuurisesti ja kielellisesti yhtenäiset ihmisryhmät, joiden asuinalueet ovat jakautuneet useampiin valtioihin, ovat perustaneet niiden tilalle yhden suuremman kansallisvaltion. Keskeisiä eurooppalaisia esimerkkejä tästä ovat Italian Risorgimento ja Saksan yhdistyminen 1800-luvulla sekä Saksan jälleenyhdistyminen 1900-luvun lopulla.

    Vieläkin tavallisempaa historiassa on kuitenkin ollut se, että nationalistiset aatteet ovat hajottaneet monikansallisia ja -etnisiä valtakuntia, jotka ovat jakautuneet useammiksi pienemmiksi kansallisvaltioiksi. Usein toistettu historiallinen esimerkki tästä on ensimmäisen maailmansodan päätteeksi Itä- ja Keski-Euroopassa tapahtunut uusien kansallisvaltioiden itsenäistymisen aalto, johon myös Suomen ja Baltian maiden itsenäistyminen ajoittuu.

    Modernissa nationalismissa joukkotiedotusvälineillä ja yhteisellä, jaetulla kielellä ja yhteiskunnallisella julkisuudella on ollut suuri merkitys kansallisen yhteenkuuluvuuden rakentumiselle ja vahvistumiselle, kuten brittiläis-irlantilais-yhdysvaltalainen politiikan tutkija Benedict Anderson korosti kirjoittaessaan kansakunnista ”kuviteltuina yhteisöinä”, imagined communities, joiden jäsenet oppivat tuntemaan syvää lojaalisuutta maanmiestensä kanssa, vaikka heidän ainoa siteensä näihin sinänsä vieraisiin ihmisiin on kuuluminen heidän kanssaan samaan kansaan. Aktiivisten ja menestyksekkäiden nationalismien taustalta löytyykin usein tietoinen pyrkimys kansalliseen heräämiseen tai kansallisen yhteenkuuluvuuden aatteen luomiseen, missä poliittisen ja kulttuurisen julkisuuden hallitsemiseen tarvittavilla viestintäkanavilla ja -tekniikoilla on keskeinen rooli. Tutkimusta, joka korostaa tätä, kutsutaan näkökulmaltaan konstruktivistiseksi, koska siihen sisältyy ajatus kansallisesta identiteetistä eli useiden kansan jäsenten jakamasta, kansallistunteen elementtejä sisältävästä itseymmärryksestä ideologisena, varta vasten luotuna konstruktiona. Brittihistorioitsija Eric Hobsbawm kirjoitti tätä koskien kansakuntien perustumisesta keksityille perinteille ja kulttuurisesta puhtaudesta keksittynä myyttinä. Onkin sanottu, että tällaisen ajattelutavan mukaan nationalismi luo kansakuntia eikä päinvastoin. Tätä hieman lievempi kanta on, että vähintään kyse on vuorovaikutusprosessista, jossa poliittista nationalismia on mahdollista ruokkia kansallisia identiteettejä vahvistaen, jolloin vuorostaan kansallisten identiteettien vahva asema ruokkii nationalismia poliittisena ideologiana niin sen maltillisemmissa kuin kiihkeämmissä muodoissa.

    Edellä kuvatun kaltainen poliittinen nationalismi on ollut vahvana ideologiana historiassa erityisesti modernin ajan ja nykyajan ilmiö, mitä osaltaan selittää jo mainittu poliittisen julkisuuden ja massamedian käyttökelpoisuus nationalististen tunteiden herättämisessä. Erityisesti kulttuurista nationalismia ja kansanhenkeä korostanut Johann Gottfried von Herder käytännössä lanseerasi koko nationalismin käsitteen 1770-luvun Saksassa juuri siinä vaiheessa, kun moderni julkisuus oli Euroopassa kehittymässä, ja poliittinen nationalismi alkoi saavuttaa aivan uudenlaista jalansijaa vain reilu vuosikymmen tämän jälkeen Ranskan suuressa vallankumouksessa ja sitä seuranneissa Napoleonin sodissa samalla kun romantiikan aikakauden nousu tarjosi mahdollisuuden myös kansallisromantiikan läpimurtoon.

    Massaliikkeen muotoja ja keinoja omaksuneen nationalismin modernisuutta ei pidä kuitenkaan ymmärtää niin, etteikö kansallistunteita olisi ollut olemassa jo aikaisemmin tai etteivätkö nämä niin kutsutut varhaiset nationalismit olisi olleet myös oman aikansa mittapuulla merkittäviä poliittisia tai kulttuurisia voimatekijöitä. Pikemminkin kyse on siitä, että ennen modernia aikaa, esimerkiksi uuden ajan Euroopassa, myös kansallinen identiteetti oli jollakin tasolla läsnä ihmisten omakuvan elementtinä, mutta sitä ei välttämättä mielletty vielä siinä määrin keskeiseksi tai olennaiseksi samastumisen tasoksi kuin modernilla ajalla: perheeseen, sukuun, säätyyn tai ammattiryhmään samastuminen oli yleensä ensisijaisempaa. Kansallistunteiden varhaisten muotojen tutkimuksella on kuitenkin saavutettu viime vuosikymmeninä merkittäviä tuloksia koskien esimerkiksi kansallisen yhteenkuuluvuuden retoriikan yhtäläisyyksiä kristilliseen Jumalan valitun kansan retoriikkaan (ks. esim. britti Anthony D. Smithin tuotanto). Kansoja ja kansakuntia ei kuitenkaan ole syytä pitää itsessään ikiaikaisina ja muuttumattomina historian olentoina, vaan myös vanhempina aikoina kansallistunteita tai protonationalismeja sekä kansakuntia on rakennettu ja uusinnettu kulloinkin tarjolla ollein keinoin. Koska nämä keinot kuitenkin olivat selvästi rajallisempia kuin sittemmin modernilla ajalla, myös kansallisuusaatteiden yleinen merkitys jäi tuolloin modernia aikaa vähäisemmäksi.

    Poliittisen nationalismin lisäksi historiankirjoituksessa puhutaan usein myös kulttuurisesta tai jopa etnisestä nationalismista. Tällaisissa näkemyksissä otetaan etäisyyttä nationalismiin nimenomaan valtiollista yhteenkuuluvuutta koskevana aatteena ja käännetään sen sijaan huomio jaettuihin kulttuurisiin tai vastaavasti etnisiin piirteisiin. Tällöin kyse on usein (muttei suinkaan aina) syystä tai toisesta valtiottomien kansojen tai kansallisten vähemmistöjen nationalismeista, jollaisia voivat olla esimerkiksi diasporassa elävien kansojen tai erilaisten maahanmuuttajaryhmien nationalismit, mutta yhtä hyvin myös väkimäärältään pienten alkuperäiskansojen nationalismit.

    Nationalismin lähikäsitteistä varsinkin poliittisen nationalismin keskeistä merkityssisältöä sivuaa patriotismi eli isänmaanrakkaus. Se eroaa nationalismista siinä, ettei varsinkaan klassisessa patriotismissa ole olennaista, mihin kansaan patriootin rakastaman isänmaan asukkaat kuuluvat tai onko kyseinen isänmaa kansallisesti yhtenäinen vai monien eri kansojen asuttama. Tämän sijasta patriotismissa rakkauden, lojaliteetin tai muun tunnesiteen kohteeksi nostetaan oma maa tai valtio itsessään tai sen hallitsija, hallitusmuoto, perustuslaki tai arvot. Modernilla ajalla ja nykyisin esiintyy kuitenkin merkittävissä määrin myös sekä patriotismin että nationalismin piirteitä eli sekä kansallistunnetta että yleisempää isänmaallisuutta yhdistävää ajattelua. Tästä esimerkin tarjoaa nykyinen yhdysvaltalainen nationalismi, jossa amerikkalaisuuteen samastutaan sekä kansallisen kulttuurin että Yhdysvaltain perustuslain ja valtiojärjestelmän ihailun kautta.

    Nationalismin ja muiden sille sukua olevien poliittisten aatteiden vastakohtana pidetään yleensä kansainvälisyyttä, ylirajaisuutta tai valtiottomuutta korostavaa ja ihailevaa kosmopoliittisuutta. Lisäksi esimerkiksi reaalisosialistisen Neuvostoliiton ja sen vaikutuspiirissä olleiden valtioiden viralliseen ideologiaan sisältyneet kansainvälinen työväenluokan solidaarisuus ja internationalismi olivat olennaisella tavalla nationalismiin nähden vastakkaisia aatteita, joissa yhteiskuntaluokka sekä yhteiseen marxistis-leninistiseen ideologiaan samastuminen nostettiin kansallisia lojaliteetteja tärkeämmiksi yksilö- ja ryhmäidentiteetin osatekijöiksi. Näiden lisäksi nationalistisilla aatteilla ja pyrkimyksillä on myös useita muita vastakohtia, kilpailijoita ja viholliskuvia, eikä unohtaa tule myöskään sitä, että kaikkien yksittäisten kansojen nationalismeja voidaan pitää paitsi toisten vastaavien nationalismien sisar- tai veljesaatteina, myös niiden kilpailijoina, varsinkin mikäli ne kiinnostuvat samasta alueesta.

    Modernin Suomen historiassa nationalismi on kenties jopa keskeisin poliittinen aate, ja koko Suomen kansakunnan synty ja kansallinen herääminen 1800-luvulla muun muassa Johan Vilhelm Snellmanin ja muiden fennomaanien toiminnan myötä tarjoaa yleismaailmallisellakin tasolla tarkasteltuna valaisevan esimerkin poliittisen nationalismin mekanismeista ja merkityksestä valtiolliselle ja kulttuuriselle kehitykselle. Tähän osasyinä ovat suomen sivistyskieleksi kehittymisen rinnakkaisuus Suomen valtiollisen aseman vahvistumisen kanssa sekä suomalaisen kansakunnan kaksikielisyys yhdistettynä sen etniseen homogeenisuuteen. Viimeksi mainittu tilanne on maailman mitassa suhteellisen harvinainen, muttei millään muotoa ainutlaatuinen.

    Erikieliset vastineet

    nationalismenglanti (English)
    nationalismeranska (français)
    nationalismruotsi (svenska)
    Nationalismussaksa (Deutsch)

    Lähikäsitteet

    Käytetyt lähteet

    AndersonB2007, GellnerE1983, HeywoodA2012, Hobsbawm&Ranger1983, HobsbawmE1994, HrochM1968, HrochM1985, HyllandEriksenT1993, LawrenceP2005, NurmiainenJ2007, Pakkasvirta&Saukkonen2005, SmithAD1986, SmithAD2003, ViroliM1995, ÖzkirimliU2000

    Alaviitteet

    Lähdeviittaus tähän sivuun:
    Tieteen termipankki 25.6.2024: Historia:nationalismi. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:nationalismi.)