Historia:rikos ihmisyyttä vastaan
rikos ihmisyyttä vastaan
| rikos ihmisyyttä vastaan |
Käsitteenä rikokset ihmisyyttä vastaan, englanniksi crimes against humanity, syntyi 1890-luvun alussa, kun yhdysvaltalainen poliitikko, kirjoittaja ja sisällissodan veteraani George Washington Williams syytti Belgian kuningas Leopold II:a niiden tekemisestä silloin yksityisenä siirtomaanaan hallitsemassaan Kongon vapaavaltiossa eli myöhemmässä Belgian Kongossa (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta). Käsitteen taustalla oli tuolloin jo pidempään vaikuttanut ja pitkälti vakiintunut abolitionistinen aate, joka oli 1700- ja 1800-luvun taitteesta lähtien johtanut orjakaupan ja orjuuden kieltämiseen vähitellen yhä useammassa länsimaassa.
Kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen rikokset ihmisyyttä vastaan tulivat ensimmäistä kertaa Haagin sopimuksissa 1899 ja 1907, joissa käsiteltiin laillisia ja laittomia sodankäynnin tapoja. Ensimmäisen maailmansodan aikaan, 24. toukokuuta 1915, ympärysvallat syyttivät Osmanivaltakuntaa ja koko sen hallitusta rikoksista ihmisyyttä ja sivilisaatiota vastaan armenialaisen kansanmurhan takia. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä pohdittiinkin, tulisiko keskusvaltojen johtoa syyttää sotarikoksista ja osana niitä myös rikoksista ihmisyyttä vastaan. Tästä kuitenkin luovuttiin, koska asiaa koskevaa kansainvälistä oikeutta ei tuolloin vielä pidetty riittävän vakiintuneena.
Toisen maailmansodan päätyttyä sodan voittaneet liittoutuneet järjestivät Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnin, jossa syytettiin kansallissosialisten Saksan korkeinta siviili- ja sotilasjohtoa sekä salaliitosta rauhaa vastaan, erilaisista sotarikoksista että rikoksista ihmisyyttä vastaan. Näistä viimeksi mainittuihin kuului ennen muuta holokausti eli natsi-Saksan suorittama järjestelmällinen juutalaisten kansanmurha, jonka yhteydessä massamurhattiin myös suuri määrä muita natsien halveksimia ihmisiä, kuten romaneja, vammaisia ja seksuaalivähemmistöjen jäseniä. Nürnbergissä syytetyistä suurin osa tuomittiin joko kuolemaan tai eri pituisiin vankeusrangaistuksiin. Myös keisarillisen Japanin sodanaikaisia johtajia valmistauduttiin syyttämään Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta lopulta heidät tuomittiin vain salaliitosta rauhaa vastaan ja sotarikoksista. Nürnbergin ja Tokion oikeudenkäyntejä varten luotu oikeuskäytäntö vakiintui tämän jälkeen kansainvälisen oikeuden osaksi, mihin vaikutti myös Yhdistyneiden kansakuntien sotarikoskomission (1943–1948) työnsä päätteeksi esittämä laaja raportti.
Toisen maailmansodan jälkiselvittelyiden päätyttyä kansanmurhista ja muista rikoksista ihmisyyttä vastaan tuomitsemisesta tuli toisaalta yhä selvemmin osa Yhdistyneiden kansakuntien varaan rakennetun maailmanjärjestelmän vakiintunutta kansainvälistä oikeutta ja toisaalta osa yhä useamman YK:n jäsenvaltion omaa kansallista lainsäädäntöä. Nürnbergin oikeudenkäynnin jälkeen kesti kuitenkin lähes viisikymmentä vuotta ennen kuin Jugoslavian hajoamissotien yhteydessä toukokuussa 1993 YK:n turvallisuusneuvosto perusti seuraavan kansainvälisen erityistuomioistuimen käymään oikeutta rikoksista ihmisyyttä vastaan (muina käsiteltyinä rikostyyppeinä kansanmurha ja sotarikokset). Tämä tuomioistuin sai oikeuden käsitellä syytteitä, jotka koskivat seuraavia aseellisen konfliktin yhteydessä siviiliväestöön kohdistettuja rikoksia: murha, tuhoaminen, orjuutus, karkottaminen, vangitseminen, kiduttaminen, raiskaus, poliittinen, rodullinen tai uskonnollinen vaino sekä muut epäinhimilliset teot. Näin jo Nürnbergissä vakiintuneet rikokset ihmisyyttä vastaan laajenivat kattamaan vangitsemiset, kidutukset ja raiskaukset, minkä lisäksi tuomioistuimen mandaatti kirjoitettiin sellaiseksi, että se pystyi käsittelemään sekä valtioiden välisiä että niiden sisäisiä konflikteja.
Jugoslavian hajoamissotien rikoksia selvittänyt kansainvälinen tuomioistuin ei jäänyt 1990-luvulla ainoaksi YK:n rikoksia ihmisyyttä vastaan perustamaksi elimeksi. Jo seuraavana vuonna 1994 turvallisuusneuvosto perusti Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen kansanmurhan yhteydessä tapahtuneita rikoksia tutkimaan, ja siitä säädettäessä luovuttiin ajatuksesta, että rikosten ihmiskuntaa vastaan tulisi olla osa laajempaa järjestäytynyttä sotaa tai aseellista konfliktia. Sen sijaan määriteltiin, että rikoksia ihmisyyttä vastaan olivat mihin hyvänsä siviiliväestöön kohdistuvat järjestelmälliset tai laajat hyökkäykset, joiden motiivit olivat kansallisia, poliittisia, rodullisia tai uskonnollisia ja joissa syyllistyttiin jo edellä näiksi rikoksiksi todettuihin tekoihin.
Nykyisin kansainvälisesti merkittävintä tuomiovaltaa rikoksissa ihmisyyttä vastaan käyttää Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC, joka on toiminut vuodesta 2002 Haagissa Alankomaissa. Sen taustalla on vuonna 1998 solmittu Rooman perussääntö, jonka on 2020-luvun alkuun mennessä allekirjoittanut 139 valtiota. Perussäännön ratifioineita valtioita on kuitenkin huomattavasti vähemmän, minkä lisäksi jotkut allekirjoittajavaltioista ovat sittemmin ilmoittaneet luopuneensa aikeistaan ratifioida perussääntö. Näihin maihin kuuluvat muiden muassa Yhdysvallat ja Venäjä. Sen sijaan kaikki Euroopan unionin jäsenvaltiot, valtaosa Latinalaisen Amerikan maista, suurin osa Afrikan maista, Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Iso-Britannia, Sveitsi, Norja, Japani ja useat muut maat ovat Rooman perussäännön ratifioineet, mutta esimerkiksi Kiina, Intia, Pakistan, Saudi-Arabia ja Turkki eivät ole sääntöä edes allekirjoittaneet, mikä hankaloittaa ICC:n toimintaedellytyksiä ja heikentää sen oikeutusta.
Yhtä kaikki Rooman perussääntö laajentaa ja selkeyttää entisestään rikosten ihmisyyttä vastaan määritelmää nimeämällä ne yhdeksi neljästä kansainvälisten rikosten pääryhmästä ja sen lisäksi esittämällä luettelon näistä rikoksista. Kansanmurha eli joukkotuhonta ei tähän luetteloon kuulu, koska se muodostaa perussäännössä oman erillisen kansainvälisten rikosten pääryhmänsä. Tämän myötä Kansainvälisen rikostuomioistuimen mukaan rikoksia ihmisyyttä vastaan ovat murha; tuhoaminen (joukkotuhontaa eli kansanmurhaa rajallisempana tekona); orjuuttaminen; karkotus tai väestön pakkosiirto; kansainvälisen oikeuden perussääntöjen vastainen vangitseminen ja muu vakava fyysisen vapauden riisto; kidutus; raiskaus ja seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosteriliaatio ja muu seksuaalinen väkivalta; poliittinen, rodullinen, kansallinen, etninen, kulttuurinen, uskonnollinen ja sukupuoleen perustuva vaino, ihmisten tahdonvastainen katoaminen; rotuerottelu; sekä muut epäinhimilliset teot.
Rikokset ihmisyyttä vastaan ovat Suomessa (joka on YK:n jäsenvaltio ja Rooman perussäännön ratifioija) myös kansallisen lainsäädännön vastaisia, ja niistä säädetään nykyisin (2020-luvun alussa) rikoslain 11. luvussa ja erityisesti sen kolmannessa ja neljännessä pykälässä. Suomen rikoslain mukaan rikoksesta ihmisyyttä vastaan voidaan tuomita vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi ja enintään elinkaudeksi, ja törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi ja enintään elinkaudeksi.Erikieliset vastineet
| crime against humanity | englanti (English) | |
| crime contre l'humanité | ranska (français) | |
| brott mot mänskligheten | ruotsi (svenska) | |
| Verbrechen gegen die Menschlichkeit | saksa (Deutsch) |
Lähikäsitteet
- holokausti (vieruskäsite)
- kansanmurha (vieruskäsite)
- Nürnbergin oikeudenkäynti (vieruskäsite)
- sotarikokset (vieruskäsite)
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 5.11.2024: Historia:rikos ihmisyyttä vastaan. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:rikos ihmisyyttä vastaan.)