Oikeustiede:prosessinedellytys/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Prosessinedellytykset jaetaan ehdottomiin (absoluuttisiin) ja tahdonvaltaisiin (dispositiivisiin). Ehdottomat prosessinedellytykset ovat niin perustavanlaatuisia oikeudenkäynnin laillisuuden takeita, että asianosaisilla ei tahtoessaankaan ole oikeutta luopua niistä. Niiden täyttyminen on siten tutkittava tuomioistuimen omasta aloitteesta, viran puolesta. Sen sijaan tahdonvaltaiset prosessinedellytykset tutkitaan vain, jos asianosainen tekee edellytyksen puuttumisesta väitteen käyttäessään asiassa ensi kerran puhevaltaa. Tällainen väite on prosessiväite erotuksena asiaväitteistä, jotka kohdistuvat kanteen materiaaliseen hyväksyttävyyteen. Prosessiväitteellä tähdätään kanteen tutkimatta jättämiseen tai prosessinedellytyksen puutteen korjaamiseen, asiaväitteellä puolestaan kanteen hylkäämiseen tuomiolla. Jos prosessiväite tehdään vasta sen jälkeen, kun asianosainen on käyttänyt ensi kerran puhevaltaa, väite tutkitaan vain, jos se koskee absoluuttista prosessinedellytystä (oikeudenkäymiskaari 4/1734, OK 16:1). Väite voi siis kohdistua myös absoluuttiseen prosessinedellytykseen ja joskus asianosaisen kannattaa ainakin informoida tuomioistuinta ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisesta tai sitä koskevasta epäilystään. Tuomioistuimella ei nimittäin välttämättä muutoin ole edes mahdollisuutta tietää asiasta. Tyypillinen tällainen prosessinedellytys on tuomarin esteettömyys, koska osa OK 13 luvussa säädetyistä tuomarinjääveistä saattaa olla vain asianosaisen tiedossa. Ehdottomien ja tahdonvaltaisten prosessinedellytysten erottelulla on merkitystä vain siviiliprosessissa, koska rikosasioissa kaikki prosessinedellytykset ovat ehdottomia.

Prosessinedellytysnormisto ilmenee monista kirjoitetun lain kohdista, mutta sen tarkempi sisältö on kehittynyt oikeuskäytännössä ja –tieteessä. Osittain kysymys on samoista tai samankaltaisista oikeudenkäynnin laillisuustakeista, jotka ovat voimassa myös prosessuaalisina perus- ja ihmisoikeuksina. Tällaisia prosessinedellytyksiä ovat esimerkiksi juuri tuomarin esteettömyys sekä rikosprosessuaalinen kahdesti tutkimisen ja rankaisemisen kielto (ne bis in idem).

Ne laillisuustakeet, jotka muodostavat prosessinedellytysten kokonaisuuden, kohdistuvat - tuomioistuimeen - asianosaisiin, heidän edustajiinsa ja avustajiinsa - kanteen sisältöön sekä - kanteen vireillepanoon ja ajamiseen.

Pääpiirteissään prosessinedellytykset sisältävät seuraavia oikeudenkäynnin laillisuustakeita. Ensinnäkin tuomioistuimen on oltava lain mukaan toimivaltainen (kansainvälinen, asiallinen, oikeusasteellinen ja valtion sisäinen alueellinen toimivalta) sekä kokoonpanoltaan laillinen (oikea määrä esteettömiä tuomareita). Asianosaisilla puolestaan on oltava asianosaiskelpoisuus, oikeudenkäyntikelpoisuus ja asiavaltuus eli –legitimaatio, minkä lisäksi asianosaisen edustajalla ja avustajalla tulee olla yleinen kelpoisuus sekä asiamiehellä oikeudenkäyntivaltuutus päämieheltään. Kantajalla on oltava riittävä oikeussuojan tarve ja kanteen kohteena olevan asian tulee olla ratkaistavissa oikeusnormien perusteella (tuomioistuinasia, ei esimerkiksi pelkästään tosiseikkaväitteen vahvistusvaatimus tai puhdas moraalikysymys). Kanteen sisältöä koskeviin prosessinedellytyksiin kuuluu myös, että sama asia ei saa olla jo vireillä toisessa oikeudenkäynnissä (lis pendens) ja ettei samaa asiaa ole aiemmin jo ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla (res judicata). Kanne on pantava vireille laillisesti eli kirjallisella haastehakemuksella, jollei laissa ole säädetty muuta vireillepanotapaa, kuten rikosprosessissa osittain on. Kanteen ajamista koskeva prosessinedellytys tarkoittaa kanteenmuutoskieltoa: vastaajalla on oltava oikeus vastata vain alkuperäiseen kanteeseen ja jos kannetta yritetään muuttaa oikeudenkäynnin aikana, muutos on jätettävä tutkimatta. Laissa on kuitenkin huomattavia poikkeuksia kanteenmuutoskiellosta etenkin rikosasioiden, mutta myös riita-asioiden osalta.

Keskustelu prosessinedellytysopista ja sen tarpeellisuudesta on aikojen kuluessa käynyt vilkkaana etenkin saksankielisen oikeuskulttuurin piirissä sekä Pohjoismaissa. On jopa esitetty, että järjestelmästä tulisi luopua, jolloin oikeudenkäynnissä tutkittaisiin pelkästään asianosaisten esittämien vaatimusten aineellisoikeudellinen hyväksyttävyys (vast. hylättävyys). Etenkin tuomioistuimen alueellisen (valtion sisäisen) toimivallan merkitys prosessinedellytyksenä onkin viime vuosina selvästi keventynyt, mikä kuitenkin johtuu lähinnä tiedonkulun ja muutoinkin sähköisen asioinnin kehittymisestä – ei niinkään itse prosessinedellytysnormistoon kohdistetusta kritiikistä. Merkittäviä muutoksia ei olekaan tapahtunut siinä, että oikeudenkäynnin laillisuustakeilla on edelleen huomattava periaatteellinen ja käytännöllinen merkitys, joka itse asiassa on vain vahvistunut prosessinedellytysten sekä perus- ja ihmisoikeuksien yhteisten kohteiden ja päämäärien seurauksena.

Jos kysymys prosessinedellytyksistä on yksittäistapauksessa tulkinnanvarainen tai muusta syystä riitainen, asiasta käydään oikeutta tarvittaessa korkeimpaan oikeuteen saakka, mahdollisesti vielä sen jälkeenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Käytännössä ei ole mitenkään tavatonta, että prosessinedellytyksen puute vahvistetaan vasta korkeimmassa oikeudessa ja kanne jätetään siellä tutkimatta, vaikka se olisi tutkittu alemmissa oikeuksissa. Muutoksenhausta prosessinedellytystä koskevaan päätökseen säädetään OK 16:3:ssä. Sen mukaan päätös, jolla kanne jätetään tutkimatta, on valituskelpoinen ratkaisu. Sen sijaan päätökseen, jolla prosessiväite hylätään (jolloin kanne siis tutkitaan), haetaan muutosta vasta pääasian yhteydessä, jollei päätöksen tehnyt tuomioistuin määrää, että siitä valitetaan erikseen. Päätökseen, jolla tuomari on todettu esteelliseksi, ei kuitenkaan saa hakea muutosta lainkaan, koska kenelläkään ei ole oikeutta vaatia tietyn tuomarin kuulumista asian ratkaisevaan kokoonpanoon.