esineoikeudellinen lainvalinta


esineoikeudellinen lainvalinta

Määritelmä (1) sen määrittäminen, minkä oikeusjärjestyksen normit soveltuvat (eli mikä laki soveltuu) tiettyyn esineoikeudelliseen kysymykseen tai joukkoon esineoikeudellisia kysymyksiä; (2) esineoikeudellisten lainvalintasääntöjen soveltaminen tai sen tulos; (3) esineoikeudellisiin kysymyksiin soveltuvan lain määrittämistä koskeva osa kansainvälisestä yksityisoikeudesta

Selite

Termillä tarkoitetaan useimmiten tiettyyn esineoikeudelliseen kysymykseen tai joukkoon esineoikeudellisia kysymyksiä soveltuvan lain määrittämistä. Soveltuvalla lailla tarkoitetaan tällöin, kuten lainvalinnan yhteydessä yleensäkin, kysymyksen kannalta relevanttien tietyn oikeusjärjestyksen normien kokonaisuutta (Suomen laki, Ruotsin laki jne.), ei niinkään tiettyä yksittäistä säädöstä. Käytännössä kyse on tavallisesti siitä, ratkaistaanko syntynyt riita tuomioistuinmaan kotimaisen oikeuden eli lex forin vai jonkin asiaan liittyvän ulkomaan oikeuden mukaan.

Lainvalinnassa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa esineoikeudelliset kysymykset ymmärretään yleensä varallisuusoikeuksien vaihdannassa ja vakuuskäytössä esiintyviksi sivullissuojakysymyksiksi (ks. sivullissuoja, dynaaminen suoja). Tarkasteltava henkilösuhde siis määrää, pidetäänkö kysymystä esineoikeudellisena vai esimerkiksi sopimusoikeudellisena. Tällä tavoin ymmärrettynä esineoikeudelliset kysymykset voivat koskea kaikenlaisia varallisuusoikeuksia, eivät ainoastaan esineeseen eli yksilöityyn aineelliseen kohteeseen kohdistuvia oikeuksia. Esimerkiksi saamisoikeuden eli saatavan siirron (luovutuksen tai panttauksen) sitovuus suhteessa siirtäjän velkojiin on tässä katsannossa esineoikeudellinen kysymys.

Koska esineoikeudelliseen kysymykseen soveltuva laki määritetään aina soveltamalla esineoikeudellista lainvalintasääntöä, esineoikeudellisella lainvalinnalla voidaan myös tarkoittaa sellaisen säännön soveltamista tai soveltamisen lopputulosta. Esineoikeudelliset lainvalintasäännöt eivät yleensä salli lakiviittausta eli soveltuvasta laista sopimista, vaan soveltuva laki määritetään lähtökohtaisesti jollain objektiivisella perusteella. Lähtökohta on tältä osin päinvastainen kuin sopimusoikeudellisissa lainvalintasäännöissä, jotka on yhtenäistetty Euroopan unionissa niin sanotulla Rooma I -asetuksella (EY 593/2008). Näin ollen esimerkiksi esinevakuusoikeutta perustavat sopijapuolet eivät voi sopia keskenään siitä, minkä oikeusjärjestyksen normit soveltuvat kysymykseen oikeuden sivullissitovuudesta (eräissä ulkomaisissa esineoikeudellisissa lainvalintasäännöissä tästä on poikettu).

Esineoikeudelliset lainvalintasäännöt ovat esine- tai omaisuuslajikohtaisia. Tunnetuin niistä on kiinteitä esineitä ja pääsääntönä myös tavanomaisia irtaimia esineitä koskeva lex rei sitae eli lex situs -sääntö, jonka mukaan esineoikeudellisiin kysymyksiin soveltuu esineen fyysisen sijaintipaikan laki. Säännön soveltamiseen voi liittyä ongelmia tilanteissa, joissa irtain esine on siirretty toisen oikeusjärjestyksen alueelle esineeseen kohdistuvan oikeuden perustamisen jälkeen mutta ennen kuin kysymys oikeuden sivullissitovuudesta on herännyt. Saatavia koskevan esineoikeudellisen lainvalinnan osalta oikeustila on Suomessa epäselvä ja Euroopan unionissa epäyhtenäinen. Lainvalintasääntö vaihtelee jäsenvaltioiden välillä: päävaihtoehdot ovat saatavan siirtäjän kotipaikan laki, siirrettävään saatavaan soveltuva laki ja siirtosopimukseen soveltuva laki. Oikeustilan epäselvyys ja epäyhtenäisyys on ongelma oikeussuhteiden ennakoitavuuden kannalta ja voi kannustaa forum shoppingiin eli oikeuspaikan valinnalla keinotteluun. Merkittävimpiä kuljetusvälineitä kuten aluksia ja ilma-aluksia koskevat esineoikeudelliset lainvalintasäännöt osoittavat yleensä kyseistä kuljetusvälinettä koskevan rekisterin pitämispaikan lakiin. Erityisiä esineoikeudellisia lainvalintasääntöjä on kehitetty myös rahoitusomaisuuden osalta.

Esineoikeudellinen lainvalinta -termillä on myös merkitys, joka liittyy oikeusjärjestelmän systematiikkaan eli oikeudenalajakoon ja oikeudenalojen sisäisiin erittelyihin: esineoikeudellisella lainvalinnalla voidaan viitata siihen osaan kansainvälisestä yksityisoikeudesta, joka koskee esineoikeudellisiin kysymyksiin soveltuvan lain määrittämistä. Tässä merkityksessä esineoikeudellinen lainvalinta on synonyymi kansainväliselle esineoikeudelle suppeassa merkityksessä. Kansainvälinen esineoikeus laajassa merkityksessä puolestaan kattaa lisäksi ylikansallista alkuperää olevat aineelliset esineoikeudelliset tai esineoikeuteen vaikuttavat normit.

Esineoikeudellista lainvalintaa lähellä oleva termi on esinestatuutti, jolla tarkoitetaan esineoikeudellisiin kysymyksiin soveltuvaa lakia. Termiä voidaan käyttää yleisessä tai tapauskohtaisessa merkityksessä (esim. "tämän tapausjoukon esinestatuutti on esineen fyysisen sijaintipaikan laki" tai "tämän nimenomaisen tapauksen esinestatuutti on Saksan laki"). Aiemmin statuuteista oli tapana puhua vain silloin, kun ne kattoivat suuren joukon erilaisia oikeussuhteita. Ehkä tästä syystä esinestatuutilla viitataan toisinaan erityisesti lex rei sitae -sääntöön, joka edelleen usein mielletään esineoikeudellisen lainvalinnan pääsäännöksi esine- tai omaisuuslajeittaisesta eriytymisestä huolimatta.

Lisätiedot Kirjoittaja: Teemu Juutilainen

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

Buure-HägglundK1978, EskoT1998a, EskoT1998b, JuutilainenT2012, JuutilainenT2009, KouluR2005a, KouluR2005b, KouluR2006

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Oikeustiede:esineoikeudellinen lainvalinta. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:esineoikeudellinen lainvalinta.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →