Oikeustiede:Yhdistyneet kansakunnat/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

YK OIKEUSINSTITUUTIONA

Oikeuskelpoisuus ja toimivalta. Peruskirjan 104 artiklan mukaisesti YK:n tulee nauttia jäsenvaltioidensa alueella sellaista oikeuskelpoisuutta kuin on tarpeen sen tehtävien täyttämiseksi ja päämäärien toteuttamiseksi. Lisäksi 105 artiklassa edellytetään järjestön nauttivan sellaisia erioikeuksia ja vapauksia, jotka ovat tarpeen sen päämäärien toteuttamiseksi. Näitä määräyksiä on täsmennetty vuonna 1947 tehdyssä YK:n erioikeuksia ja vapauksia koskevassa yleissopimuksessa, johon lähes kaikki YK:n jäsenmaat ovat liittyneet. YK:lle ei ole peruskirjassa myönnetty ylikansallista toimivaltaa (päätöksentekovaltaa). Peruskirjan VII luvun mukaisesti turvallisuusneuvosto on kuitenkin toimivaltainen tekemään jäsenvaltioita sitovia päätöksiä silloin, kun se on todennut rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkomisen tai hyökkäysteon olemassaolon. YK:lla on myös mahdollisuus tehdä sopimuksia jäsenvaltioidensa kanssa. Näin onkin tehty mm. YK:n toimistoja perustettaessa ja eri toimintoja aloitettaessa. Lisäksi Kansainvälinen tuomioistuin on jo vuonna 1949 antamassaan lausunnossa katsonut, että YK:n tehtävät, oikeudet ja velvollisuudet merkitsevät sellaista oikeushenkilöllisyyttä, että sillä on mahdollisuus esittää vaateita valtioille.

YK järjestelmänä. YK on kehittynyt järjestöstä myös järjestelmäksi. Peruskirjassa erikseen mainittujen toimielinten lisäksi siihen kuuluu tai sen yhteydessä ja eriasteisessa valvonnassa toimii erityiselimien, apuelimien, järjestöjen, ohjelmien, rahastojen, toimistojen sekä väliaikaisten ja pysyvien erityisten neuvostojen, komiteoiden ja työryhmien verkosto.

YK:n suhde näihin eri elimiin määräytyy peruskirjan määräysten ja YK:n varsinaisten toimielinten asettamien ehtojen mukaan. Useissa tapauksissa YK on myös tehnyt yhteistyösopimuksia tai hyväksynyt menettelytapoja eri toimielinten tai YK:n ulkopuolisten tahojen kanssa. Vastaavasti nämä elimet voivat toimivaltansa ja mandaattiensa puitteissa sopia keskenään työnjaosta ja käytännön yhteistoiminnasta. Eräillä YK:n toimialueilla, mm. kehitys- ja humanitaarisen avun sektoreilla, valtiot ovat rohkaisseet tällaisten sopimusten tekemistä. Eräät elimet ovat perinteisesti myös tehneet sopimuksia mm. toimistojensa perustamisesta valtioiden kanssa. YK:n sihteeristö on pyrkinyt yhtenäistämään tätä sopimuskäytäntöä.

YK:N HISTORIA

Kansainliitto. YK:n perustamisen tausta-ajatukset – maailmanrauhan säilyttäminen ja kansojen yhteistyön periaate – oli ilmaistu jo sen edeltäjän, Kansainliiton, peruskirjassa, joka oli osa Versaillesin rauhansopimusta ja tuli voimaan tammikuussa 1920. Suomi oli Kansainliiton jäsen vuodesta 1920, Saksa vuodesta 1926 ja Neuvostoliitto vuodesta 1934. Yhdysvalloista, joka ei ratifioinut rauhansopimusta, ei tullut Kansainliiton jäsentä. Vuosina 1935–1938 seitsemän valtiota erosi liiton jäsenyydestä, mm. Japani ja Saksa. Yhdysvaltojen poissaolon ja peruskirjan toteuttamiseen liittyvien heikkouksien myötä tämä johti siihen, ettei Kansainliitto kyennyt estämään rauhan rikkoutumista maailmassa.

Kansainliiton peruskirjasta ilmeni sen jäsenten tahto harjoittaa yhteistyötä viiden eri periaatteen mukaisesti: 1) alueellinen koskemattomuus ja turvallisuus, 2) riitojen ratkaiseminen välitystuomioistuimessa (ks. kansainvälinen välitystuomiomenettely), pysyvässä kansainvälisessä tuomioistuimessa tai Kansainliiton neuvostossa, 3) velvollisuus ryhtyä pakotetoimiin sitoumuksiaan rikkovaa jäsenvaltiota vastaan, 4) mandaattijärjestelmän luominen ja 5) kehityskysymysten huomioon ottaminen. Kansainliitto oli muodollisesti voimassa vuoteen 1947, jolloin sen varat ja velat siirrettiin YK:lle Kansainliiton toiminnallisena, muttei oikeudellisena seuraajana.

YK:n perustaminen. YK:n perustamista edeltävissä liittoutuneiden valtioiden johtajien kokouksissa ilmaistiin kansojen yhteistyön periaate pohjana pysyvälle rauhalle, laittoman voimankäytön lopettamiselle sekä taloudelliselle ja sosiaaliselle turvallisuudelle. Kahdessa ensimmäisessä kokouksessa, joissa vuonna 1941 hyväksyttiin liittoutuneiden välinen julistus ja ns. Atlantin julistus, ei kuitenkaan sitouduttu vielä pysyvän seuraajan perustamiseen Kansainliitolle. Yhdistyneet kansakunnat -nimeä käytettiin ensimmäisen kerran Yhdysvaltojen presidentin Rooseveltin ehdotuksesta vuonna 1942 Washingtonissa Yhdistyneiden kansakuntien julistuksessa, jonka alun perin allekirjoitti 26 valtiota.

Seuraavaksi askeleeksi YK:n perustamisessa muodostuivat Moskovan ja Teheranin konferenssit vuonna 1943. Moskovan kokouksessa Iso-Britannian, Kiinan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajat sopivat yleisen kansainvälisen järjestön luomisesta kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Järjestö perustuisi kaikkien rauhaa rakastavien maiden suvereenin tasa-arvon periaatteelle, ja sen jäseniä voisivat olla kaikki tällaiset valtiot niiden koosta riippumatta. Järjestön varsinainen suunnittelu käynnistyi Dumbarton Oaksissa, Washingtonissa 1944. Tuolloin keskityttiin määrittämään järjestön päämäärät ja periaatteet, sen elimet ja jäsenistö sekä järjestelyt kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden sekä taloudellisen ja sosiaalisen yhteistyön toteuttamiseksi.

Ehdotetun turvallisuusneuvoston äänestysmenettelystä ei kokouksessa kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, vaan se jäi Iso-Britannian, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen johtajien sovittavaksi Jaltan konferenssissa 1945. Jaltassa päätettiin myös kutsuttavaksi koolle San Franciscon konferenssi huhtikuussa 1945 YK:n peruskirjan laatimista ja hyväksymistä varten Dumbarton Oaksissa neuvoteltujen luonnosten pohjalta. Kutsu konferenssiin lähetettiin kaikille valtioille, jotka olivat julistaneet sodan Saksaa vastaan tiettyyn aikarajaan mennessä ja allekirjoittaneet Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen. San Franciscon kokoukseen osallistui yhteensä 50 valtiota. Ne hyväksyivät yksimielisesti ja allekirjoittivat 25. ja 26. kesäkuuta 1945 YK:n peruskirjan, joka koostuu 111 artiklasta. Peruskirjan 110 artiklan 3 kohdan mukaan se tuli voimaan lokakuun 24. päivänä 1945, kun Kiina, Ranska, Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sekä muiden allekirjoittajavaltioiden enemmistö oli tallettanut ratifioimisasiakirjansa.

YK:N JÄSENET JA TARKKAILIJAT

Jäsenistö. YK:n alkuperäisiksi jäseniksi katsotaan kaikki 50 San Franciscon kokoukseen osallistunutta valtiota sekä Puola, jolle oli varattu erikseen mahdollisuus allekirjoittaa peruskirja tällaisen jäsenen ominaisuudessa. Kiinaa edusti Formosan Kiina eli Kansallinen Kiina. Vasta 1970-luvulla Kiinan kansantasavalta hyväksyttiin edustamaan Kiinaa YK:ssa. Suomi hyväksyttiin YK:n jäseneksi joulukuun 14. päivänä 1955. Vuonna 2018 YK:n jäsenvaltioiden lukumäärä oli 193. Siten jäseniä ovat käytännöllisesti katsoen kaikki maailman itsenäiset valtiot lukuun ottamatta esimerkiksi Kosovoa, jonka itsenäisyyttä kaikki YK:n jäsenvaltiot eivät ole tunnustaneet. Jäseneksi ottamisesta päättää YK:n yleiskokous turvallisuusneuvoston suosituksesta. Vastaavasti yleiskokous voi turvallisuusneuvoston suosituksesta erottaa jäsenen, joka on jatkuvasti loukannut peruskirjan sisältämiä periaatteita. YK:n jäsenyydestä ei ole toistaiseksi erotettu valtioita, vaikka eräissä kiistanalaisissa tapauksissa valtiolta onkin evätty osallistuminen YK:n elinten toimintaan. Tämä on koskenut mm. Etelä-Afrikkaa ja entistä Jugoslaviaa. Jäsenyyttä koskevat määräykset sisältyvät peruskirjan II lukuun.

Tarkkailijat. YK:n peruskirja ei sisällä määräyksiä tarkkailijoista, joten tarkkailijajäsenyys on muotoutunut käytännön kautta. 1990-luvulla tarkkailijoiden määrä alkoi lisääntyä YK:n toimintaan kohdistuvan kiinnostuksen kasvaessa. Tarkkailijoiksi on hyväksytty mm. hallitustenvälisiä alueellisia järjestöjä ja useita erityisaseman omaavia järjestöjä (Kansainvälisen Punaisen Ristin Komitea, ICRC, Punaisen Ristin ja Puolikuun Liitto sekä Maltan ritarikunta). Yleiskokous on vuonna 1994 hyväksynyt päätöslauselman, jolla tarkkailija-asema on rajoitettu valtioihin ja valtioiden välisiin järjestöihin. Lisäksi tietyt ehdot täyttävillä kansalaisjärjestöillä on mahdollisuus saada konsultatiivinen asema YK:n talous- ja sosiaalineuvostossa. Pyhä istuin (2004) ja Palestiinan valtio (2012) ovat YK:n pysyvien tarkkailijoiden listalla ei-jäsenvaltoina (non-member State).

YK:N PÄÄMÄÄRÄT JA TOIMINTAPERIAATTEET

YK:n päämäärinä ovat kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden sekä kansojen välisten ystävällisten suhteiden ylläpitäminen, kansainvälinen yhteistyö ja kaikkien näitä tavoitteita edistävien toimien yhtenäistäminen. Järjestön toimintaa ohjaavat seitsemän periaatetta ovat Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan mukaan valtioiden suvereeni tasa-arvoisuus, jäsenvelvollisuuksien täyttäminen, riitojen rauhanomainen ratkaiseminen, voimankäytön kielto, avunantovelvollisuus YK:lle, velvollisuus huolehtia siitä, että myös järjestön ulkopuolelle jääneet valtiot toimivat näiden periaatteiden mukaisesti, ja valtioiden sisäisiin asioihin puuttumisen kielto. Käytännössä YK:n päämäärien ja periaatteiden tulkintaa tapahtuu järjestön pääelinten toiminnassa.

Lisäksi peruskirjan tarkistamista ja tulkintaa on käsitelty erityisessä peruskirjakomiteassa. Jäsenvaltiot ovat toistaiseksi olleet haluttomia ryhtymään peruskirjan kokonaisuudistukseen, vaikka alkuperäisenä ajatuksena oli, että peruskirja muokattaisiin paremmaksi alkuvuosikymmenen – tai kahden kokemuksen jälkeen. Varsinkin turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten keskuudessa on ollut varauksellisuutta tässä suhteessa: ne pelkäävät muutosehdotusten vyöryä eivätkä ole valmiita heikentämään erityisasemaansa turvallisuusneuvoston pysyvinä jäseninä. Peruskirjaan onkin tehty vain turvallisuusneuvoston ja talous- ja sosiaalineuvoston jäsenmäärään lisäämistä koskevia muutoksia. Nämä muutokset tehtiin 1960 – 1970-luvuilla, vastauksena siihen, että YK:n jäsenmäärä oli lähes nelinkertaistunut sitten vuoden 1945. Toistaiseksi YK:n peruskirja on kuitenkin osoittautunut joustavaksi sopimukseksi, ja sitä on voitu tarpeen mukaan soveltaa ajan vaatimusten mukaisesti. Muuttamispaineita on kuitenkin olemassa ja erilaisia reformihankkeita, erityisesti turvallisuusneuvostoon liittyen, onkin ollut vireillä vuosien mittaan. Sekä syyskuussa 2000 järjestetyssä vuosituhathuippukokouksessa että sen seurantahuippukokouksessa vuonna 2005 todettiin tarve uudistaa YK:ta globaaleihin haasteisiin vastaamisen parantamiseksi. YK-reformi käynnistettiin vuonna 2005.

KESKEISET TOIMIELIMET

Järjestön kaksi merkittävintä poliittista elintä ovat Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto ja Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous. Lisäksi on aihetta käsitellä talous- ja sosiaalineuvostoa, huoltohallintoneuvostoa, Kansainvälistä tuomioistuinta ja sihteeristöä.

Turvallisuusneuvosto. Keskeisimmässä asemassa on epäilyksettä 15-jäseninen turvallisuusneuvosto. Neuvostoa koskevat määräykset sisältyvät peruskirjan V-lukuun, kun taas VI- ja VII-luvut koskevat neuvoston toimivaltaa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Turvallisuusneuvoston merkitys korostui kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvulla, jolloin perinteistä rauhanturvatoimintaa haluttiin täydentää peruskirjan VII-luvun mahdollistamilla pakotteilla ja voimatoimilla. Esimerkiksi Persianlahden kriisissä turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvaltojen johtaman liittoutuman kaikin tarvittavin keinoin vapauttamaan Kuwait Irakin hyökkäykseltä. Sittemmin turvallisuusneuvosto esimerkiksi hyväksyi Yhdysvaltain johtaman liittoutuman voimatoimet humanitaarisen avun perillemenon varmistamiseksi Somaliassa, Kroatiassa ja Bosniassa. Neuvosto on myös perustanut laajan kirjon peruskirjan 29 artiklan mukaisia apuelimiä tehtäviensä suorittamisessa avustamaan, kuten pakotteiden täytäntöönpanoa valvovia komiteoita sekä ad hoc tuomioistuimia, esimerkiksi kansainvälisen sotarikostuomioistuimen entisen Jugoslavian aluetta ja Ruandaa varten.

Turvallisuusneuvoston päätökset tehdään käytännössä epävirallisissa konsultaatioissa. Niissä laaditaan neuvoston päätöslauselmat ja sen puheenjohtajan viralliset lausunnot sekä valtuutetaan puheenjohtaja ilmoittamaan neuvoston kanta YK:n ulkopuolisille tahoille (mm. lehdistölle). Päätöslauselmista äänestetään, ja viralliset lausunnot luetaan turvallisuusneuvoston varsinaisissa kokouksissa, joissa riidan osapuolilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun ilman äänioikeutta.

Vuonna 2017 turvallisuusneuvosto hyväksyi 61 päätöslauselmaa ja antoi 27 puheenjohtajan lausuntoa. Suomi on ollut turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä kaksivuotiskausina 1969–1970 ja 1989–1990. Suomi on jälleen ehdolla turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2029–2030.

Yleiskokous. Yleiskokouksen jäseninä ovat kaikki YK:n jäsenvaltiot. Yleiskokousta koskevat määräykset sisältyvät peruskirjan IV-lukuun. Sen päätöslauselmat ovat suosituksia, jotka eivät pääsääntöisesti sido valtioita. Eräissä tapauksissa päätöslauselmilla voi kuitenkin olla konstitutiivisia vaikutuksia tai ne voivat johtaa sitovien velvoitteiden luomiseen. Päätöslauselmat laaditaan yleensä kuudessa komiteassa, mutta myös työryhmiä on perustettu erilaisten periaatteellisten kysymysten valmistelua varten. Joitakin päätöslauselmia hyväksytään kuitenkin suoraan täysistunnossa.

Peruskirjan 12 artikla määrittää yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston välisen toimivaltajaon. Yleiskokouksella ei ole valtaa ilman turvallisuusneuvoston pyyntöä esittää minkäänlaisia suosituksia tapauksissa, joissa turvallisuusneuvosto käyttää sille peruskirjassa annettuja toimivaltuuksia. Käytännössä näiden elinten toimivaltasuhteet eivät kuitenkaan ole täysin selkeät. Yleiskokous on vuosien kuluessa muodostunut erittäin raskasliikkeiseksi toimielimeksi. Tämä johtuu mm. siitä, että jokaisella YK:n jäsenellä on oikeus esittää asiakohtia yleiskokouksen harkittavaksi, ja siitä, että niiden käsittely kestää usein vuosia. 70. istuntokaudellaan (2015–16) yleiskokouksen asialistalla oli 175 asiakohtaa paikoitellen useisiin alakohtiin jaettuna. Kyseisellä istuntokaudella yleiskokous hyväksyi yli 300 päätöslauselmaa. Niiden seuranta on yleensä pääsihteerin raporttien varassa, mikä kuormittaa YK:n sihteeristöä. Yleiskokouksessa noudatettujen käytäntöjen uudistamista on selvitetty vuodesta 1995 lähtien erityisessä YK:n toiminnan tehostamista varten perustetussa arvovaltaisessa työryhmässä. Suomi on toiminut kerran yleiskokouksen puheenjohtajamaana, kun valtioneuvos Harri Holkeri valittiin puheenjohtajaksi YK:n yleiskokouksen 55. kaudelle vuonna 2000.

Talous- ja sosiaalineuvosto. Keskeinen asema taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämisessä on YK:n talous- ja sosiaalineuvostolla. Sen 54 jäsentä valitaan kolmivuotiskaudeksi siten, että erovuorossa on vuosittain 18 jäsentä. Neuvoston toimialaa talous- ja sosiaaliasioissa ei ole rajoitettu, mutta sen päätökset ovat luonteeltaan vain suosituksia. Talous- ja sosiaalineuvoston alaisuudessa toimii useita toimikuntia kuten ihmisoikeustoimikunta, minkä ohella se koordinoi useiden YK:n järjestöjen toimintaa. Sen alaisuudessa toimivat myös alueelliset taloudelliset komissiot. Talous- ja sosiaalineuvoston asema suhteessa yleiskokoukseen ei lukuisista uudistuspyrkimyksistä huolimatta ole muodostunut kovinkaan vahvaksi. Suomi on ollut talous- ja sosiaalineuvoston jäsen vuosina 2003–2005, 2010–2012 ja 2014–2016. Suomi toimi neuvoston varapuheenjohtajana vuonna 2003 ja puheenjohtajana vuonna 2004. Suomen pysyvä edustaja YK:ssa (1998–2004) Marjatta Rasi oli neuvoston historian ensimmäinen naispuheenjohtaja.

Huoltohallintoneuvosto. YK:n peruskirja sisältää itsehallintoa vailla olevia alueita koskevan julistuksen ja huoltohallintoneuvostoa koskevan luvun. Nämä määräykset ovat suurelta osin menettäneet merkityksensä, koska huoltohallintojärjestelmän alaisia alueita ei enää ole, eikä neuvosto ole kokoontunut sitten vuoden 1994.

Kansainvälinen tuomioistuin. Peruskirja sisältää määräykset myös YK:n oikeudellisesta pääelimestä, Kansainvälisestä tuomioistuimesta. Peruskirjan liitteenä on tuomioistuimen perussääntö, johon kaikki YK:n jäsenvaltiot ovat peruskirjaan sitoutumalla yhtyneet. Peruskirjassa on myös säännökset yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston yleisestä oikeudesta pyytää Kansainvälisen tuomioistuimen neuvova lausunto oikeudellisista kysymyksistä. Sama oikeus lausunnon pyytämiseen on yleiskokouksen ja turvallisuusneuvoston valtuuttamilla YK-elimillä, kun kysymys on niiden toimintaan liittyvistä asioista.

Sihteeristö. Sihteeristön riippumattomuus ja kansainvälinen luonne on taattu peruskirjassa. Sihteeristöä johtaa yleiskokouksen turvallisuusneuvoston suosituksen perusteella nimittämä pääsihteeri, jolla on jonkin verran itsenäistä toimivaltaa. Käytännössä valtuudet ovat määräytyneet paljolti pääsihteerin henkilön mukaan.

YK JÄRJESTELMÄNÄ

Yleiskuva. YK:n ensimmäisinä vuosikymmeninä luotiin pohja sen toiminnan monimuotoisuudelle. Tuolloin YK:n yhteyteen perustettiin erityis- ja muunlaisia järjestöjä ja toimielimiä. YK on jatkanut kehittymistään laaja alaiseksi järjestelmäksi.

YK:n yhteydessä toimivien järjestöjen ja toimielinten luonne vaihtelee. Ensinnäkin järjestelmään kuluu 17 peruskirjan 57 artiklassa tarkoitettua, hallitusten välisillä sopimuksilla perustettua erityiselintä. Lisäksi järjestelmään kuuluu joitakin varsin itsenäisen aseman omaavia järjestöjä, jotka eivät kuitenkaan ole peruskirjan 57 artiklassa tarkoitettuja erityiselimiä. On myös suuri joukko erilaisia ohjelmia, rahastoja ja toimistoja.

Erityiselimet. Erityiselimet perustetaan hallitusten välisillä sopimuksilla, ja niillä on perussääntöjensä mukaisesti laaja vastuu talouden, sosiaalisten kysymysten, sivistyksen, kasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä muilla vastaavilla alueilla. Ne on kuitenkin saatettava YK:n yhteyteen yleiskokouksen hyväksymillä ehdoilla. Vuonna 2017 erityiselimiä oli yhteensä 17. Ne ovat perustamisvuosi mainiten seuraavat: 1. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO (1945) 2. YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO (1945) 3. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF (1945) 4. Kansainvälinen jälleenrakennus- ja kehityspankki IBRD (1945) 5. Kansainvälinen työjärjestö ILO (liitettiin YK:hon 1946) 6. Kansainvälinen siviili-ilmailujärjestö ICAO (1947) 7. Kansainvälinen pikatiedotusliitto ITU (1947) 8. Maailman terveysjärjestö WHO (1948) 9. Maailman postiliitto UPU (1948) 10. Maailman ilmatieteellinen järjestö WMO (1951) 11. Kansainvälinen rahoitusyhtiö IFC (1956) 12. Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO (1958) 13. Kansainvälinen kehitysjärjestö IDA (1960) 14. Maailman henkisen omaisuuden järjestö WIPO (1974) 15. YK:n teollisen kehityksen järjestö UNIDO (1985) 16. Maailman matkailujärjestö UNWTO (1975) 17. Maatalouden kansainvälinen kehittämisrahasto IFAD (1977)

Muut verrattain itsenäiset, YK:iin tavalla tai toisella liitännäiset järjestöt. Näitä ovat esimerkiksi Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA (1957) ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö IOM (2016).

Ohjelmat, rahastot ja toimistot. Lisäksi suuri joukko järjestöjä, ohjelmia, rahastoja ja toimistoja on perustettu peruskirjan 29 artiklan nojalla yleiskokouksen tarpeellisiksi katsomiksi apuelimiksi. Niillä on yleensä omat hallintoneuvostot ja ne raportoivat yleensä talous- ja sosiaalineuvoston välityksellä tai suoraan yleiskokoukselle komiteoiden kautta. Niistä merkittävimmät ovat YK:n lastenrahasto UNICEF (1946), YK:n pakolaisasiain päävaltuutetun virasto UNHCR (1950), YK:n Palestiinan pakolaisten avustusjärjestö UNRWA (1950), YK:n postihallinto UNPA (1950), Maailman elintarvikeohjelma WFP (1963), YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD (1964), YK:n kehitysohjelma UNDP (1965), YK:n väestörahasto UNFPA (1969), YK:n ympäristöohjelma UNEP (1972), YK:n naisten kehitysjärjestö UNIFEM (1984), YK:n kansainvälinen huumekontrolliohjelma UNDCP (1990) ja YK:n ihmisoikeuksien päävaltuutetun virasto (1993). Tähän ryhmään voidaan sisällyttää myös YK:n yliopisto UNU (1975).

YK järjestelmään liittyvät ongelmat. Näiden järjestöjen, ohjelmien, rahastojen, toimistojen ja elinten perustaminen osoittaa, miten laajan kirjon kansainvälistä valtioidenvälistä yhteistyötä vaativat kysymykset muodostavat. Toisaalta lukuisten järjestöjen ja muiden elinten olemassaolo on ollut omiaan johtamaan eri asiakokonaisuuksia koskeviin käsittely- ja koordinointiongelmiin. Sisäisen koordinaation ja koheesion puute onkin yksi YK-järjestelmän keskeisimmistä ongelmista. Sen ratkaisemiseksi on mm. tehostettu järjestelmän sisäisen hallinnollisen koordinaatiokomitean (ACC) toimintaa ja perustettu vuonna 1992 pysyvä järjestöjenvälinen komitea koordinoimaan YK:n ja sen ulkopuolisten tahojen humanitaarisia toimintoja.

Tällaisten ongelmien tunnustaminen on johtanut myös siihen, että useita asiakokonaisuuksia on nivottu yhteen erityisten asiakirjojen, konferenssien ja huippukokousten sekä kattavan YK-reformin puitteissa. Erityisen merkittäviä ovat olleet pääsihteerin esitykset ns. agendoiksi. Näitä ovat olleet rauhanagenda (Agenda for Peace) kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi, kehitysagenda (Agenda for Development) taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämiseksi sekä demokratisointiagenda (Agenda for Democratization) kansallisen ja kansainvälisen demokratisoitumisen edistämiseksi sekä Ban Ki-moonin (Agenda for Humanity) ja Istanbulissa vuonna 2016 järjestetty humanitaarinen huippukokous.

1990-luvulta alkaen on kansainvälisesti tärkeiden kysymysten ratkaisemiseksi järjestetty useita konferensseja ja huippukokouksia, kuten turvallisuusneuvoston huippukokous 1992, Rion ympäristökokous 1992, Wienin ihmisoikeuskonferenssi 1993, Kairon väestökonferenssi 1994, Kööpenhaminan sosiaalinen huippukokous 1995, Pekingin naiskonferenssi 1995. Vuonna 2000 pidetyssä vuosituhathuippukokouksessa asetettiin YK:n vuosituhattavoitteet (Millennium Development Goals) köyhyyden vähentämiseksi vuoteen 2015 mennessä. Työtä on sittemmin jatkettu vuonna 2015 kestävän kehityksen huippukokouksessa hyväksytyn YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma, Agenda 2030:n pohjalta. Toimintaohjelman aikajänne on 2016–2030 ja se rakentuu vuoteen 2015 päättyneille vuosituhattavoitteille sekä nk. Rio-prosessista kumpuavalle kestävän kehityksen politiikalle.

Näissä konferensseissa ja huippukokouksissa on sitouduttu tiettyihin tavoitteisiin, mutta niiden päätösasiakirjat eivät kuitenkaan ole sellaisinaan oikeudellisesti sitovia.

YK-järjestelmää ovat rasittaneet myös rahoituskriisit ja hallinnollisten rahoitusmekanismien jäykkyys. Tämä on vaikeuttanut erityisesti rauhanturvatoimintaa sekä kehitysavun ja humanitaarisen avun toimittamista.

YK:N MERKITYS JA OIKEUTTA LUOVA TEHTÄVÄ

Yleinen merkitys. YK:n merkityksen kannalta on ratkaisevaa se, millaiset sen jäsenvaltioiden väliset suhteet ovat. Nämä suhteet määräävät sen, missä määrin YK:n päämäärät ja periaatteet voidaan toteuttaa, ja sen, miten tehokkaasti kunkin aikakauden asettamiin erityisiin haasteisiin ja vaatimuksiin voidaan vastata.

YK:n merkitystä korostaa sen monimuotoisuus, rooli järjestelmänä. Tämä monimuotoisuus luo edellytykset sellaiselle kansainväliselle yhteistyölle, johon lähes kaikki valtiot ja niiden kansalaiset voivat osallistua lukuisilla tärkeillä aloilla. Tämä koskee mm. kansainvälistä aseidenriisuntaa ja asevalvontaa, rauhanturvatoimintaa, talous- ja kehityskysymyksiä, ihmisoikeuksia, taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen edistämistä sekä ympäristöongelmia. Toisaalta YK:n monimuotoisuus edistää osaltaan sitä, että valtioiden väliset suhteet siirtyvät kansainvälisen oikeuden piiriin peruskirjan 1 artiklan ja 13 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

YK:n asema oikeuden kehittämisessä. YK ei ole oikeutta luova elin. Järjestön tehtävä on kolmijakoinen. Ensinnäkin se toimii foorumina, jolla valtiot voivat ilmaista tahtonsa luoda uutta tai kehittää voimassa olevaa oikeutta ja saavuttaa sitä varten tarvittava konsensus. Toisaalta YK-järjestelmän monimuotoisuus kannustaa valtioita kehittämään uusia oikeudellisia keinoja kansainvälisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kolmanneksi YK-järjestelmä myötävaikuttaa eri tavoin siihen, että valtiot kirjaavat oikeudellisesti sitovat velvoitteensa kansainvälisiin sopimuksiin. Näissä kolmessa suhteessa YK-järjestelmän merkitys on jatkuvasti korostunut, koska järjestön jäsenmäärä on lisääntynyt siten, että se kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon.

YK:n tehtävä oikeussääntöjen kehittämisessä vaihtelee sen mukaan, millainen valtioiden oikeutta luova tahto on. Jos jäsenvaltiot katsovat, että oikeudellinen sääntely on tarpeen tietyn kansainvälisen ongelman ratkaisemiseksi, valmistelu voidaan suorittaa useissa toimielimissä. Näitä ovat YK:n sihteeristö, Kansainvälisen oikeuden toimikunta (ILC), yleiskokouksen kuudes eli oikeudellinen komitea, muut komiteat, erityiset työryhmät, toimivaltaiset järjestöt ja muut YK:n elimet. Kansainvälisen oikeuden toimikunnan asema kansainvälisen oikeuden kodifioinnissa ja kehittämisessä on ollut merkittävä mm. merioikeuden, diplomaattioikeuden, valtiosopimusoikeuden ja kansainvälisen rikosoikeuden aloilla.

Valmistelu voi johtaa kansainvälisten sopimusten, julistusten tai päätöslauselmien laatimiseen. Sopimukset hyväksytään usein YK:n puitteissa järjestettävissä kansainvälisissä konferensseissa. Sopimusten voimaantulo vaihtelee tapauskohtaisesti, mutta ne vaativat poikkeuksetta valtioilta allekirjoitus- tai ratifiointitoimia. Niiden voimaansaattaminen on valtioiden sisäinen asia. Sopimustekstit voivat saada myös tapaoikeudellista merkitystä valtiokäytännön myötä.

Valtioidenvälisistä kansainvälisoikeudellisista suhteista on YK:n myötävaikutuksella tehty sopimuksia mm. seuraavilla aloilla: diplomaatti- ja konsulisuhteet, ihmisoikeudet, asevalvonta ja aseriisunta, ulkoavaruus, merioikeus, ilmaston muutokset, luonnon monimuotoisuus, aavikoituminen ja rauhanturvahenkilöstön turvallisuuden takaaminen. Myös kansainvälinen rikostuomioistuin on perustettu.

YK:n ulkopuolella tehdyt sopimukset. Silloin, kun valtiosopimuksia tehdään YK:n ulkopuolella, järjestön jäsenten on peruskirjan 102 artiklan mukaan kirjattava sihteeristön julkaistavaksi jokainen sopimus ja kansainvälinen välipuhe. Jos valtio ei näin menettele, se ei voi vedota sopimukseen YK:n elimissä. Peruskirjalla on 103 artiklan mukaan etusija määritettäessä YK:n jäsenten sopimuksiin perustuvia velvoituksia.

SUOMI JA YK

Aiempi YK-politiikka. Suomelle YK-jäsenyys on merkinnyt kansainvälistä profiloitumista. Se on myös ollut osoitus halusta osallistua YK:n päämäärien ja periaatteiden toteuttamiseen ja vahvistamiseen. Kylmän sodan aikana Suomi pyrki pysymään kansainvälisten eturistiriitojen ulkopuolella ja vältti ottamasta kantaa suurvaltapoliittisiin ja ihmisoikeuskysymyksiin. Suomen YK-politiikan painopistealueita olivat aseriisunta, rauhanturvaaminen ja sosiaaliset kysymykset. Suomen suhteellisen suurta panosta YK:n rauhanturvatehtävissä korostettiin, ja maamme rooli YK:n talous- ja sosiaalisektoreilla oli merkittävä. Olennaista Suomen YK-politiikan kannalta oli esiintyminen Pohjoismaiden rintamassa.

1990-luvulta alkaen suurvaltojen poliittiset ristiriidat eivät enää rajoittaneet YK:n toimintaa eivätkä Suomen osallisuutta siihen. Suomi alkoi ottaa avoimemmin kantaa kansainvälisiin kriiseihin mm. turvallisuusneuvoston ja ihmisoikeustoimikunnan jäsenenä. Ihmisoikeudet, demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen edistäminen nousivat asialistan kärkeen myös YK:ssa. Näiden mullistavien vuosien aikana 1989–1990 Suomi pyrki turvallisuusneuvoston jäsenenä vahvistamaan YK:n roolia ja tehokkuutta uudenlaisessa kansainvälisessä todellisuudessa.

Suomen rooli on edelleen muuttunut sen jälkeen, kun maastamme tuli Euroopan unionin jäsen. Eurooppalaistuminen muutti Suomen ulkopolitiikkaa keskeisesti ja vaikutti myös Suomen YK-toimintaan. EU nousi yhä tärkeämmäksi yhteistyökehykseksi Suomelle myös YK:ssa. Nykyään Suomi-kuva YK:ssa on varsin kiinteästi liitoksissa siihen kuvaan, joka EU:sta kulloinkin vallitsee. YK:n puitteissa tapahtuvassa oikeudellisessa yhteistyössä Suomi on perinteisesti ollut aktiivinen. Suomen panos mm. kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisessa on ollut merkittävä.

Kirjoittajat: Pirkko Kourula, Erkki Kourula ja Tarja Långström