Kirjallisuudentutkimus:narratologia

narratologia | kertomusteoria

narratologia
kertomusteoria

Määritelmä humanistinen oppiala, joka tutkii kertovan esityksen logiikkaa, periaatteita ja käytäntöjä

Selite

Narratologiassa käsitellään kerronnan eri muotoja, narratiivisia eli kerronnallisia rakenteita sekä kertojahierarkioita. Käsitteen otti käyttöön strukturalisti Tzvetan Todorov teoksessaan Grammaire du Décaméron(1969). Narratologian lähtökohtia on kuitenkin löydettävissä jo Aristoteleen runousopista, esimerkiksi diegesiksen ja mimesiksen erottelussa.

Narratologian varhaisvaiheita edustaa Vladimir Proppin tutkimus Morfologija skazki (1928, Morphology of the Folktale), jossa systematisoidaan kerronnan funktioita. Venäläisistä formalisteista etenkin Viktor Ššklovski on käsitellyt proosan teoriaa ja erityisesti juonirakenteita teoksessaan O teorii prozy (1925, 1929, engl. Theory of Prose). Yhdysvalloissa kerrontatekniikan teoriaa kehittivät varsinkin Chicagon koulukunnan edustajat sekä Wayne C. Booth teoksellaan The Rhetoric of Fiction (1964), Euroopassa Franz K. Stanzel tutkimuksellaan Typische Formen des Romans (1964) ja Eberhardt Lämmert teoksellaan Bauformen des Erzählens (1955). Booth selvensi kertojan käsitettä erottamalla kertojan historiallisesta tekijästä (kirjailijasta) ja sisäistekijästä.

Strukturalismi ja semiotiikka ovat vaikuttaneet myös narratologiaan. Erityisen suuri merkitys on ollut Claude Lévi-Straussin myyttien rakenneanalyyseillä, Tzvetan Todorovin kerronnan kieliopilla, A. I. Greimašsin kerronnan pinta- ja syvärakenteen erottelulla ja hänen esittämällä aktanttiteoriallaan, Roland Barthesin kerronnallisten koodien analyysillä sekä Gérard Genetten perinpohjaisella systematiikalla (erityisesti teoksessa Figures III, 1973; engl. Narrative Discourse), jossa käsitellään kerronnan eri tasoja, fokalisaatiota, kertojatyyppejä, fiktiivistä yleisöä,tapahtumien järjestystä, kestoa jne.

Nk. klassista narratologista teoriaa on usein kritisoitu liian pelkistävistä ja staattisista malleista sekä kontekstien huomiotta jättämisestä. Narratologia onkin myöhemmin laajentanut merkittävästi aluettaan, ja sen piirissä kehitettyjä teoreettisia malleja on sovellettu erilaisista tutkimuksellisista lähtökohdista paitsi kaunokirjallisuuteen myös ei-fiktiiviseen aineistoon (kuten esim. journalismiin). Nykynarratologian (jota kutsutaan myös jälkiklassiseksi narratologiaksi) tunnettuja edustajia ovat mm. Thomas Pavel (lingvistiikka, mahdollisten maailmojen teoria), Peter Brooks (psykoanalyysi, jälkistrukturalismi), Marie-Laure Ryan (peliteoria), Monika Fludernik (kognitiivinen narratologia), James Phelan (kertomuksen retoriikka), Dorrit Cohn (historiankirjoitus) ja David Herman (kognitiivinen narratologia).

Erikieliset vastineet

narratology	englanti (English)
narratologie	ranska (français)

Lähikäsitteet

• kertoja (osakäsite)
• kertomus (osakäsite)
• strukturalismi (vieruskäsite)
• venäläinen formalismi (vieruskäsite)

Käytetyt lähteet

HosiaisluomaY2003, LHN

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:narratologia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:narratologia.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →