Oikeustiede:oikeustieteellinen tutkimus/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Yleiskuva. Metodisesti oikeushistoria on osa yleistä historiantutkimusta ja oikeussosiologia osa yleistä yhteiskuntatiedettä. Tutkimuskohde – oikeudelliset ilmiöt historiallisessa tai yhteiskunnallisessa kontekstissa – oikeuttaa lukemaan ne oikeustieteellisen tutkimuksen alaan. Oikeusvertaileva tutkimus systematisoi, tulkitsee ja vertailee useamman kuin yhden oikeusjärjestyksen oikeussääntöjä ja instituutioita keskenään. Samalla se mm. tuottaa materiaalia de lege ferenda -tutkimuksen käyttöön (ks. vertaileva oikeustiede).
Vakiintuneen määritelmän mukaan lainoppi on voimassa olevien oikeusnormien systematisointia ja tulkintaa. Systematisointi on voimassa olevien oikeusnormien järjestämistä siten, että niiden tulkinta eli merkityssisällön selvittäminen (tai: merkityksen antaminen) käy päinsä. De lege ferenda -tutkimus on lainvalmistelua tukevaa oikeuspoliittista tutkimusta, joka laatii tavoite/keino-analyysin avulla toimenpidesuosituksia tulevaa lainsäädäntöä varten. Oikeusteoria tutkii eri oikeudenalojen yleisiä, yhteisiä ja teoreettisia kysymyksiä: oikeudellista käsitteenmuodostusta, oikeuslähdeoppia, oikeudellista tulkinta- ja perusteluteoriaa, ja niin edelleen. Oikeusfilosofia tarkastelee oikeutta filosofian työvälineiden avulla, keskittyen esimerkiksi oikeuden ontologiaan (mitä oikeus on?), epistemologiaan (mitä on tieto oikeudesta?) ja metodiikkaan (miten oikeudesta voi saada luotettavaa tietoa?).
Lainopin asema ja suuntaukset. Lainopin asema on ollut maassamme hallitseva muihin oikeustieteen tutkimusaloihin verrattuna. Yhtenä syynä on lainopin tutkimuksellisen tiedonintressin käytännönläheisyys: lainopin tuottamat tulkintasuositukset palvelevat tuomaria tai muuta käytännön lainsoveltajaa hänen työssään. Suomalaista lainoppia yhdistää maltillisen lakipositivistinen tutkimusparadigma, jonka mukaan voimassa oleva oikeus koostuu muodollisesti oikealla tavalla säädetyistä oikeussäännöistä. Kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi 1995 ja ratifioi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1990 Suomen oikeudessa tapahtui selvä siirtymä kohden prejudikaattikeskeistä oikeuskäsitystä Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamien ennakkoratkaisujen vaikutuksesta.
Lainopillinen tutkimus voidaan jakaa yhtäältä vallitsevaan doktriiniin (mainstream legal studies) ja toisaalta vaihtoehtoiseen, kriittiseen tai avoimen poliittiseen lainoppiin (critical legal studies), joka pyrkii riitauttamaan ensin mainitun. Tarkan rajan vetäminen näiden kahden välille ei kuitenkaan aina ole mahdollista.
Käsitelainoppi. Tämän vuosisadan vallitsevana tutkimussuuntauksena oli aina 1950-luvulle asti oikeusjärjestyksen käsitesidonnaisuutta ja systeemiyhteyttä korostava käsitelainoppi, jonka tiedemalli oli lainattu Saksasta. Äärimuodossaan käsitelainoppi hyväksyi konstruktiivisen päättelyn eli päättelyn yleisistä oikeuskäsitteistä yksittäisiin tulkintasuosituksiin.
Analyyttinen koulukunta. Käsitelainoppi väistyi 1950-luvun siviilioikeustieteessä analyyttisen (kelseniläisen) suuntauksen tieltä. Viimeksi mainitun taustalla olivat amerikkalaisen W. N. Hohfeldin jo vuonna 1919 esittelemä oikeuskäsitteen analyysi sekä skandinaavisen realismin metafysiikkakritiikki ja etenkin Alf Rossin oikeusteoria.
Ratkaisevaa suomalaisen tutkimusparadigman murrokselle oli Simo Zittingin 1950-luvun alussa esittelemä omistajan oikeusaseman analyysi, joka teki mahdolliseksi uudenlaisen, dynaamisen ja käsitelainoppia olennaisesti täsmällisemmän kysymyksenasettelun omistajanvaihdostilanteissa. Toimivaksi osoittautunut analyyttinen teoria sai nopeasti kannatusta etenkin siviilioikeudessa, johon oikeusasema-analyysi tuntui hyvin sopivan. Esimerkkinä analyyttisen oikeustieteen myöhäisvaiheesta voi mainita Aulis Aarnion väitöskirjan Perillisen oikeusasemasta (1967). Julkisoikeudessa analyyttisen koulun vaikutus on ollut siviilioikeutta vähäisempi, ja väljästi määritelty oikeusrealismi ja käsitesidonnaisen oikeustieteen kritiikki olivat saaneet jalansijaa jo ennen oikeustieteen 1970-luvun metodikiistaa (Kastari).
Vaihtoehtoiset tutkimussuuntaukset. Lainopin vallitsevan tutkimussuuntauksen kriittisiä vaihtoehtoja ovat olleet 1970-luvun vaihtoehtoinen lainoppi ja empiristinen tai sosiologinen oikeustiede, ainakin osaksi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun periaatekeskeinen lainoppi sekä 1990-luvun naisoikeustutkimus (feministinen oikeustiede).
Sosiologinen oikeustiede. Suomalaisen yhteiskunnan politisoituessa 1960- ja 1970-luvun taitteessa analyyttinen siviilioikeustiede joutui voimakkaan kritiikin kohteeksi. Niin sanottua Tampereen realismia edustavat yhteiskuntatieteellisesti suuntautuneet tutkijat, jotka toimivat Tampereen yliopiston vaikutuspiirissä (Riepula ym.), vaativat, että rajalinja oikeustieteen ja yhteiskuntatieteen välillä on kaadettava, oikeustiede sosiologisoitava ja lainopista tehtävä, Antti Kivivuoren sanoin, poliittista oikeustiedettä. Käsitys oikeuden yhteiskunnallisuudesta oli vahvimmillaan marxilaisessa oikeusteoriassa (Eriksson), mutta se yhdisti myös empiristis-yhteiskunnallista oikeustutkimusta ja vaihtoehtoisen lainopin projektia. Vaihtoehtoisen lainopin mukaan oikeudellisen teorianmuodostuksen ja lainopin tulkintasuositusten tuli perustua arvotietoiseen eli käytännössä vasemmistolaiseen yhteiskuntaideologiaan oikeusjärjestyksen ja analyyttisen koulun vähintäänkin piilevinä hyväksymien porvarillisten arvojen sijaan.
Sosiaalinen siviilioikeus. 1980-luvun lopulla vaihtoehtoisen lainopin avoin poliittisuus vaihtui hyvinvointi-ideologian läpäisemäksi sosiaalisen siviilioikeuden projektiksi. Viimeksi mainittu on systematisoinut modernin siviilioikeuden uudella tavalla, lähtien heikomman sopijapuolen suojelusta (Wilhelmsson) tai kohtuusperiaatteesta ja sopimustasapainon ideasta (Pöyhönen). Kriittisen lainopin ohjelmaa on jatkanut 1990-luvulla myös periaatekeskeinen lainoppi. Se on laajentanut sääntökeskeistä lakipositivismia sekä tunnistettavuudeltaan että sitovuudeltaan oikeussäännöistä poikkeavien oikeusperiaatteiden avulla. Sosiaalisen siviilioikeuden ja periaatekeskeisen lainopin myötä rajalinja lakipositivistisen normaalitieteen ja sen kriitikkojen välillä on madaltunut, ja myös erilaiset empiristiset lähestymistavat on helpommin hyväksytty osaksi lainoppia (Kultalahti).
Naisoikeustutkimus. Naisoikeustutkimus eli feministinen oikeustiede on 1990-luvun radikaalein vaihtoehtoisen tai kriittisen lainopin projektin jatkaja. Vaikka on myös kiistetty, että feministisellä oikeustutkimuksella voisi olla minkäänlaista yhteistä kovaa ydintä, voinee silti todeta, että yhteistä vaihtoehtoiselle lainopille ja naisoikeustutkimukselle on 1) käsitys voimassa olevan oikeusjärjestyksen ja vallitsevan lainopin piilevästä arvo- ja ideologiasidonnaisuudesta (oikeusjärjestys ja perinteinen lainoppi luokkavallan tai patriarkaatin ideologisena verhona), 2) käsitys vaihtoehtoisen lainopillisen tutkimuksen kriittisemansipatorisesta tiedonintressistä sekä 3) käsitys kriittisen tutkimuksen vallitsevasta paradigmasta poikkeavasta syväjustifikaatiosta tai ideologiasta (marxismi, feminismi).
Teoreettisesti sitoutumaton lainoppi. Teoreettisista sitoumuksistaan tietoisen lainopin ulkopuolella on lisäksi koko ajan vaikuttanut maltillinen ja käytännönläheinen oikeudellisten tekstien tulkintakäytäntö, joka ilman kunnianhimoista tieteenteoriaa tai syvällisiä metodipohdiskeluja tyytyy tulkitsemaan ja selventämään lakitekstejä, tavallisesti sitoen laintulkinnan oikeuden käsitteisiin ja käytännön oikeuselämän tarpeisiin.
R. Siltala