Oikeustiede:lunastustoimitus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Vuoden 1734 yleisen lain rakennuskaaressa oli säännöksiä maantiealueeksi tarvittavien alueiden lunastusoikeudesta. Isojakolainsäädännössä oli periaate, jonka mukaan tiluksia voitiin erottaa päältä päin yleisiin tarpeisiin ennen kuin varsinainen jako aloitettiin. Myös vuoden 1820 asetus vesilaitoksista oli sisältänyt säännöksiä pakkotoimenpiteistä vesilaitoksia varten. Nopea teknillinen kehitys 1800-luvulla oli syynä vuoden 1864 keisarillisen pakkolunastusasetuksen antamiseen. Käytännössä lakia vastanneen asetuksen nojalla voitiin "palkintoa vastaan antaa maata yhteiseen tarpeeseen" kuten maanteiden, rautateiden ja kanavien rakentamiseksi. Korvaus oli määrättävä paikkakunnan käyvän hinnan mukaan. Kun jatkossa havaittiin, että pelkkä kiinteistön kauppa-arvo ei taannut korvausta koko menetyksestä omaisuuden luovuttajalle, alettiin valmistella uutta pakkolunastuslainsäädäntöä. Korvausperusteena tuli olemaan paikkakunnan korkein käypä hinta siten, että omistaja "saattoi samalla tavoin ja yhtä etuisasti käyttää toista kiinteistöä".

Pakkolunastuslaki, joka annettiin 14.7.1898, oli voimassa vuoden 1977 loppuun. Tosin sen soveltamisalaa oli jo voimassaoloaikana supistettu erityislainsäädännöllä, kuten lailla yleisistä teistä (243/1954), kaivoslailla (503/1965) tai lailla pakkolunastuksesta puolustustarkoituksiin (787/1944). Pakkolunastuslaissa omaksuttiin menettelyllinen jako luvan hankkimiseen ja toimenpanoon. Luvan saannin edellytykseksi tuli yleinen tarve, joka oli erikseen todettava, ja ylimmäksi lupaviranomaiseksi valtioneuvosto. Toimeenpanossa keskeinen oli lääninhallitus, joka saattoi vahvistaa lunastuskorvauksista tehdyn sopimuksen. Korvaus oli määrättävä kiinteistön kalliimman käyvän hinnan mukaan. Jos korvauksista ei sovittu tai sopimusta ei voitu vahvistaa, pakkolunastuslautakunta antoi lunastusasiasta lausuntonsa. Päätöksen lunastettavasta alueesta ja korvauksista teki lääninhallitus, jonka ratkaisusta voitiin valittaa alioikeuteen. Jollei toisin sovittu, alueiden haltuunotto tapahtui vasta korvausten suorittamisen jälkeen. Luovuttajalla oli tietyin edellytyksin takaisinlunastusoikeus lain 56 §:n nojalla. Rakennuslakiin (370/1958) ja vesilakiin (264/1961) sisältyi erityissääntelyä, joka koski pakkolunastusta, ja jotka syrjäyttivät pakkolunastuslain sääntelyn.

Vuoden 1978 alusta voimaan tulleen kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain eli lunastuslain (603/1977) yhteydessä lunastusten täytäntöönpano-organisaatiota muutettiin, kun lunastusten toimeenpanosta määrättiin huolehtimaan Maanmittauslaitos yleishallintoviranomaisen myöntämän lunastusluvan nojalla. Lunastustoimikunta, puheenjohtajanaan maanmittausinsinööri tai kunnan kiinteistöinsinööri, määrättiin lunastuslain sääntelyllä huolehtimaan lunastuksen toimeenpanotehtävistä maanmittaustoimituksista saadun mallin mukaan lunastustoimituksessa. Lunastuskorvaus tuli määrätä luovuttajan lunastuksen johdosta kärsimän menetyksen mukaan. Täyden korvauksen periaatteen ilmentymästä, käyvästä hinnasta määrättiin vähennettäväksi se osa omaisuuden arvonnoususta, joka on aiheutunut siitä yrityksestä, jonka toteuttamiseksi lunastus pantiin toimeen. Tällaisena yrityksenä pidettiin myös detaljikaavoitusta, mutta ei yleiskaavoitusta. Detaljikaavoituksen arvoa korottava vaikutus oli jätettävä lunastuslain nojalla huomiotta. (ks. KKO 1993:66)

Toimitusmenettely

Lunastustoimituksia, maantietoimituksia ja ratatoimituksia tehdään vuosittain noin 800 - 1000. Näistä varsinaisia lunastuslaissa, 603/1977, tarkoitettuja toimituksia on noin puolet. Luvuissa eivät ole mukana kiinteistönmuodostamislain nojalla tehtävät vesijätön lunastukset ja tontinosan lunastukset. Lunastustoimituksia suorittavat pääasiallisesti Maanmittauslaitoksen palveluksessa olevat toimitusinsinöörit lunastustoimikuntien puheenjohtajina. Lunastustoimikunnan kaksi muuta jäsentä ovat kunnanvaltuuston valitsemat ja toimitusinsinöörin toimitukseen kutsumat uskotut miehet.

Lunastustoimitus voi perustua lunastuslupaan, jonka laajemmissa hankkeissa myöntää valtioneuvosto. Lunastusluvan voi antaa vähäisemmissä hankkeissa, tai jos luvan antamista ei vastusteta, Maanmittauslaitos. Kaavaan perustuvissa lunastuksissa lunastusoikeudesta voidaan päättää myös lunastustoimituksessa (lunastuslain 97 §).

Lunastustoimituksessa on pidettävä ennen muihin toimiin ryhtymistä haltuunottokatselmus, jos ennakkohaltuunottolupa on myönnetty, ja jos haltuunotto on suoritettava toimituksessa. Toimituksessa on lisäksi vahvistettava lunastuksen kohde sekä osoitettava se kartalla ja tarpeellisessa määrin maastossa. Lunastettavasta ja lunastuksen vuoksi poistettavasta omaisuudesta on laadittava selitelmä. Toimituksen yhteydessä on toimitettava haittojen ja vahinkojen vähentämiseksi tai eliminoimiseksi tarpeelliset tilus- ja yksityisteiden järjestelyt sekä päätettävä vahinkojen korjaamisesta. Edelleen tulee tehdä päätökset korvauksista ja toimituskustannusten osittelemisesta. Toimituksessa on käsiteltävä muut lunastuksen toimeenpanoon kuuluvat, laissa säännellyt lunastustoimikunnan päätettävät asiat.

Lunastuksen kohde on määrättävä lunastusluvan tai detaljikaavan mukaisesti. Lunastusluvasta saadaan vähäisessä määrin poiketa, jos siihen on erityinen syy. Lunastustoimikunnan tulee ratkaista asia, jos lunastuksen kohde on joltakin osin jätetty lunastustoimituksessa määrättäväksi, eivätkä asianosaiset sovi tai jos toimituksessa muutoin syntyy erimielisyyttä siitä, mitä on lunastettava. Omistusoikeudella lunastettava lunastuksen kohde on merkittävä maastoon siten kuin kiinteistönmuodostamislaissa ja -asetuksessa on säädetty. Maankäyttö- ja rakennuslain nojalla lunastettu alue saadaan lunastajan pyynnöstä muodostaa myös muuksi kiinteistöksi kuin lunastusyksiköksi.

Lunastustoimitus voi koskea myös erillisen haitan- tai vahingonkorvauksen määräämistä tilanteessa, jossa ei lunasteta varsinaisesti omaisuutta omistus- tai käyttöoikeuksin. Tällaisia lunastuskorvauksen määräämisperusteita on esim. maa-aineslaissa, luonnonsuojelulaissa tai kalastuslaissa. Tällöin on käsiteltävä erikseen korvattavuuden perusteet ja korvauksen määrän arvioiminen ja ratkaiseminen. Myös lunastuslain 71 §:ssä tarkoitetun lisä- tai jälkikorvauksen määrääminen tapahtuu lunastustoimituksessa.

Toimituksesta on laadittava pöytäkirja ja sen liiteasiakirjat osittavat lunastuspäätöksen sisällön ja korvausten maksamisen kohteen ja tavan. Lunastustoimituksen päätyttyä siihen tyytymätön asianosainen saa hakea toimitukseen muutosta maaoikeudelta kiinteistönmuodostamislaissa säädetyssä järjestyksessä. Toimituksen kestäessä muutosta voidaan hakea toimituksen keskeyttämispäätökseen, estemuistutuksen hylkäämispäätökseen tai vaatimukseen toimituksen sillensä jättämisestä.

Maantie- ja ratatoimitusta lukuun ottamatta lunastustoimitus raukeaa, jos lunastuskorvausta ei ole suoritettu toimituksessa määrätyssä määräajassa siinä määrätyllä tavalla (lunastuslain 52 ja 74 §). Jos lunastuskorvaus on maksettu, toimitus saadaan merkitä kiinteistörekisteriin ennen sen lainvoimaiseksi tulemista. Tosin maaoikeus voi kieltää toimituksen rekisteröinnin siksi, kunnes valitus on ratkaistu. Lunastustoimituksessa muodostetut rekisteriyksiköt ja perustetut tieoikeudet syntyvät toimituksen kiinteistörekisteriin merkitsemisen hetkellä (ks. KML 192 §)

Uudistussuunnitelmat

Etenkin voimalinjaa koskevan lunastustoimituksen jakamisesta kahteen osaan, kuten maantietoimitus, jonka ensimmäisessä osassa käsitellään kohteenkorvaukset ja jotkin haitankorvaukset, sekä jonka toisessa erillisenä toimituksena käsiteltävässä osassa käsitellään muut korvausvaatimukset, on ollut keskustelua. Lunastuskorvauksen maksamisvelvollisuus, jonka uhkana on lunastuksen raukeaminen, ei sisälly maantie- ja ratatoimituksiin eikä liioin enää tontinosan lunastustoimituksiin. Lunastuslainsäädännön yhtenäistäminen tältä osin, että luovutaan korvauksen maksamisvelvollisuuden täyttämisen valvomisesta viranomaistoimin, olisi toimitusprosessia keventävä toimenpide. Toimituksen tiedottaminen sähköisellä viestillä asianosaisen suostumuksella on jo mahdollista.