Oikeustiede:täysi korvaus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Perustuslain 15 §:ssä säädetään omaisuudensuojasta. Suomessa jokaisen omaisuus on turvattu, mikä merkitsee, ettei keneltäkään voida riistää omaisuutta ilman erityisperustetta. Perustuslain omaisuudensuoja koskee omaisuutta, ei pelkästään omistusoikeutta. Keskeisiä pakkolunastuksen kannalta ovat sekä kiinteä omaisuus eli kiinteistöön kohdistuva omistusoikeus että erityiset oikeudet. Erityisiä oikeuksia ovat erilaiset käyttöoikeudet (yleisimpinä vuokraoikeudet), nautintaoikeudet, irrottamisoikeudet (esim. maa-ainesten ottamisoikeudet) ja rasiteoikeudet (esim. veden ottamisoikeudet). Yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan tapahtuvasta kiinteän omaisuuden lunastuksesta voidaan säätää tavallisella lailla. Sellaiset lunastuslait, joissa ei edellytetä täyttä korvausta, on säädettävä vaikeutetussa, perutuslain säätämisjärjestyksessä.

Perustuslain omaisuudensuojasääntely koskee myös muita henkilöitä kuin Suomen kansalaisia. Käytännössä luonnollisten henkilöiden ohella myös oikeushenkilöiden, kuten yhtiöiden, omaisuudella on vastaava omaisuuden suoja, välillisesti yhtiön taustalla olevien luonnollisten henkilöiden perusoikeussuojan kautta. Omaisuuden suojaan liittyy myös omaisuuden normaalin, kohtuullisen ja järkevän käyttämisen mahdollistaminen tilanteessa, jossa omistajan käyttövapautta omaisuuteensa on rajattu lainsäädännöllä. Tällöin on kysymys ollut suhteellisuusvaatimuksen täyttymisestä. Kun perustuslakivaliokunta on tulkinnut kokonaisharkinnalla yksittäisen lakiehdotuksen perustuslainmukaisuutta omaisuuden käytön rajoitusten kannalta, kriteereinä kokonaisharkinnassa on käytetty lailla säätämisen vaatimusta, täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimusta, hyväksyttävän perusteen vaatimusta, maanomistajan oikeusturvan toteutumista ja suhteellisuusvaatimusta. Jos omaisuuden normaali, kohtuullinen ja järkevä käyttö on mahdollista, kiinteistön käyttövapautta voidaan rajoittaa esimerkiksi ympäristön suojelemiseksi tavallisella lailla, jolloin rajoituksilla toteutetaan omistusoikeuden sosiaalisen sidonnaisuuden periaatetta. Esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslaissa on säännelty omaisuuden normaalin, kohtuullisen ja järkevän käytön yhteydessä maanomistajalle määrättävästä korvauksesta, sekä ns. rahat tai lupa -periaatteesta. Sikäli kuin kaavoituksellisista syistä maanomistajalle ei myönnetä rakennuslupaa, tulee kysymyksen lunastuskorvauksen määrääminen omaisuuden normaalin, kohtuullisen ja järkevän käytön estymisestä.

Lunastuslain korvausjärjestelmä

Ns. lunastuslain (603/1977) korvausjärjestelmä pohjautuu täyden korvauksen periaatteelle (29 ja 30 §). Tämän periaatteen nojalla kaikki lunastuksesta aiheutuneet taloudelliset menetykset on korvattava lunastettavan omaisuuden omistajalle. Lunastuslain korvausjärjestelmällä lisäksi mahdollistetaan eräin edellytyksin korvausten maksaminen myös sellaisille tahoille, joilta ei varsinaisesti lainkaan lunasteta. Korvaussäännöksien rakenteessa on kysymys kahden pääperiaatteen sovittamisesta yhteen.

Lunastuslain korvaussäännöksillä pyritään yhtäältä siihen, että ne henkilöt, joilta lunastetaan omaisuutta, saavat täyden korvauksen lunastuksen vuoksi aiheutuvista taloudellisista menetyksistä. Heidän varallisuusasemansa ei lunastuksen vuoksi saa huonontua eikä liioin parantua. Lunastuskorvauksen on näin ollen vastattava sitä luovuttajan varallisuusaseman heikkenemistä, joka lunastuksen vuoksi syntyisi, jos lunastuskorvausta ei maksettaisi. Samalla tämä merkitsee sitä, että vain objektiivisesti euroina arvioitavien ("taloudellisten") etujen menetys tulee korvata. Jotta sanottu tavoite voitaisiin saavuttaa, korvaus on määrättävä paitsi varsinaisesta lunastettavasta omaisuudesta (ks. kohteenkorvaus) myös lunastuksen vuoksi luovuttajan jäljelle jäävälle omaisuudelle aiheutuvasta haitasta ja niistä henkilökohtaisista vahingoista, joita lunastuksella tämän lisäksi luovuttajalle aiheutetaan.

Toisaalta lunastuslain korvaussäännösten tarkoituksena on estää se, että lunastajan olisi maksettava korvaus sellaisista eduista, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan lunastajan omista toimenpiteistä. Jos se yritys, jonka toteuttamiseksi lunastus toimeenpannaan, on merkittävästi korottanut tai alentanut lunastettavan omaisuuden arvoa, korvaus on määrättävä vastaamaan sitä arvoa, joka omaisuudella olisi ollut ilman sanottua vaikutusta. Lunastuslain 31 §:ssä oleva arvonleikkaussääntely asunto-, ammatti- ja elinkeinotakuineen ilmeisesti liittyy tähän. Tämän lisäksi korvausperusteille asetetun yleisen tavoitteen saavuttaminen edellyttää myös, että lunastuksesta ja kysymyksessä olevasta yrityksestä luovuttajan jäljelle jäävälle omaisuudelle aiheutuva hyöty on otettava korvausta vähentävänä tekijänä huomioon.

Täysi korvaus ei välttämättä takaa vahingonkärsijälle sitä hintaa, jolla tämä olisi vapaaehtoisesti ollut valmis luovuttamaan esineensä. Näin laskettu korvaus esim. palaneesta talosta sisältäisi markkinahinnan lisäksi asumisen jatkumismahdollisuuden arvon, muuttamisen välttämisen arvon, tunnearvon jne. Kuusiniemen mukaan näitä subjektiivisia eriä vahingonkorvausoikeudellinenkaan täysi korvaus ei sisällä, minkä lisäksi esinevahinkojen yhteydessä esimerkiksi jälleenhankinta-arvosta vähennetään eräänlaisina poistoina esimerkiksi arvonalennus ja epäajanmukaisuusalennus.

Kun lainsäädännössä on säädetty korvauskynnyksestä, esimerkiksi niin, että korvausvelvollisuus koskee vain vähäistä suurempia menetyksiä, kuten maa-aineslaissa on säännelty, korvaus on korvauskynnyksen ylittävältä osalta täysi eikä "omavastuita" vähennetä täydestä korvauksesta.

Varsinaisten esinevahinkojen lisäksi muutkin varallisuusarvoisten etujen menetykset on hyvitettävä, mutta tunnearvojen (affektioarvojen) menetyksiä tai muutoin vailla taloudellista arvoa olevia menetyksiä ei korvata. Tunnearvosta on pidettävä erossa objektiivisesti kiinteistön arvoon vaikuttava maisemallinen kauneus, jonka menetys taloudellisesti arvotettuna osoitettuna on lunastuksessa korvattava. Osoitettuna kiinteistön arvonalennus esimerkiksi liikenneimmission (melun) takia tulee korvattavaksi.

Jo vanhastaan on katsottu, että kokonaisetuus, joka esineen omistajalle on korvattava, on esineen subjektiivinen eli käyttöarvo. Sikäli kuin kokonaisetuuden arvoa ei voida näyttää toteen, esineen objektiivinen eli vaihtoarvo on korvattava. Kysymys on vaihtoarvosta, joka esineellä on markkinoilla (quanti ea res est). Esineen objektiivinen arvo on sen subjektiivisen arvon vähimmäismäärä.