Oikeustiede:oikeuslingvistiikka/laajempi kuvaus

Oikeuskielitutkimuksen kehitys. Eri näkökulmista oikeuden kieli on ollut huomion kohteena jo tuhansia vuosia.

Juridinen kääntäminen. Erityisen pitkä historia on juridisella käännöstoiminnalla, ts. oikeudellisten tekstien välittämisellä luonnollisesta kielestä toiseen. Egyptiläisten ja heettiläisten välillä solmittiin kaksikielinen rauhansopimus toista tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Tämän jälkeen on tehty lukemattomia juridisia käännöksiä sekä kansainvälisiin tarkoituksiin että monikielisten valtioiden sisäisiin tarpeisiin tai yksityiseen käyttöön.

Oikeusretoriikka. Puhetaito, retoriikka, kehittyi tieteeksi jo antiikin aikana. Tämä tiede liittyi muinaisessa Kreikassa läheisesti oikeudenkäynteihin ja asianajoon. Ensimmäisen retoriikan oppikirjan 400-luvulla eKr. kirjoittanut Koraks keskittyi nimenomaan tuomioistuinretoriikan teoriaan. Oikeusretoriikasta julkaistaan myös nykyisin uusia tutkimuksia ja käsikirjoja.

Juridinen leksikografia. Roomalaiset loivat oikeuden käsitejärjestelmän. Yksittäisiä käsitteitä ilmentävät termit jouduttiin siten määrittelemään. Työn tuloksena syntyivät juridiset sanastot ja sanakirjat. Ensimmäinen merkittävä lainopillinen sanasto, josta on säilynyt tietoja, on peräisin 1. vuosisadalta eKr. Määrittelevien termilähteiden lisäksi oikeusleksikografia on – Bysantin ajoista alkaen – tuottanut satamäärin käännössanakirjoja ja -sanastoja.

Laintulkinta. Antiikin ajoista alkaen oikeustiede on muovannut laintulkinnan menetelmiä, joiden avulla kielellisille ilmauksille voidaan jo ennalta (kuten lainopillisissa tulkintateoksissa) tai konkreeteissa tilanteissa (kuten tuomioistuinmenettelyssä) määrittää tarkka sisältö. On työstetty tulkintaperusteita, joista osa on selkeästi kielellisiä (ks. juridinen tulkinta).

Modernin lingvistiikan näkökulma. Kielitieteellä eli lingvistiikalla on pitkät juuret. Nykyaikaisessa mielessä se kehittyi ratkaisevasti 1900-luvun alkupuoliskolta. Tämä on mahdollistanut oikeuskielenkin modernin tarkastelun lingvistisin menetelmin.

Tutkimussuuntaukset. Kansainvälinen vertailu osoittaa, että oikeuskielen tutkimuksessa on merkittäviä painotuseroja. Ranskalaisen kulttuurin maissa oikeuskielen tutkimus kytkeytyy saussurelaiseen traditioon (Ferdinand de Saussuren tutkimuksiin). Toisaalta amerikkalainen tekstilingvistiikka on antanut merkittäviä virikkeitä oikeuskielen tutkijoille sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Nimenomaan Kanadassa oikeuslingvistiseen tutkimukseen sisältyy kahden oikeuskielen kontrastiivinen analyysi, ja siksi kanadalaisella oikeuslingvistiikalla on läheinen yhteys juridiseen käännöstieteeseen. Tieteen ja tekniikan valtava edistys 1900-luvulla synnytti tarpeen näkökulmaan, jonka puitteissa eri ammatti- tai erikoisalojen kieliä tarkastellaan suhteessa toisiinsa ja yleiskieleen.

Tutkimuskohteet. Oikeuslingvistiikassa tutkitaan oikeuskielen kehitystä, ominaispiirteitä ja juridista kielenkäyttöä. Tieteenalan selvitykset voivat kohdistua niin sanojen ja ilmausten tasolle, virkkeiden tasolle kuin kokonaisten tekstien tasolle. Viime vuosina sellaiset tutkimukset, joissa oikeudellisia tekstejä tarkastellaan kokonaisuuksina (tekstilingvistiikka), ovat saaneet yhä enemmän merkitystä.

Kielitieteen eri osa-alueista oikeuslingvistiikassa on keskeisessä asemassa sanasemantiikka eli sanojen merkitysten tutkimus, joka on osa leksikologiaa. Tämä johtuu siitä, että oikeuskieli poikkeaa yleiskielestä (suositusten mukaisesta yleisluonteisesta kirjoitetusta asiaproosasta) eniten termistönsä eli ammattisanastonsa suhteen (ks. oikeustermi). Leksikologian tärkeä käytännön sovellutus on oikeuskielen sanakirjojen (oikeussanakirjojen) ja sanastojen tuottaminen eli juridinen leksikografia. Syntaksin eli lauseopin tasolla oikeuslingvistiikassa tutkitaan oikeuskielelle ominaisia rakenteita (esim. lauseen pituus, alisteisten sivulauseiden tiheys ja tekstin luettavuus).

Toisenlaisen näkökulman oikeuskieleen avaa juridinen tyylintutkimus (ks. lakimiestyyli). Sen erityinen sovellus sijoittuu retoriikan alalle (ks. oikeusretoriikka). Tuomioistuinretoriikan tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten asianajaja saa tuomarin vakuuttuneeksi viestistään.

Kielihistoriallinen tai -sosiologinen näkökulma on usein hedelmällinen oikeuslingvistisessä tutkimuksessa. Tällöin selvitetään, miten oikeuskielen sanasto, jopa koko kieli, on aikojen kuluessa muuttunut, mistä ja miltä ajalta oikeuskielen sanastolainat ovat peräisin, miten oikeuskieltä käytetään oikeuselämän eri alakulttuureissa (tutkijat, tuomarit, asianajajat), missä määrin suuri yleisö tuntee oikeuskielen terminologiaa jne.

Alan kirjallisuus. Eri kielialueilla julkaistun, oikeuskieltä ylipäätään tai yksittäisiä oikeuskieliä käsittelevän kirjallisuuden kokonaismäärä on huomattava. Jo rajanvetovaikeuksien vuoksi asiasta on mahdotonta muodostaa selkeää kokonaiskuvaa. Oikeuskielitutkimusta koskevia bibliografioita ylläpitävät useat tahot, mm. alan kansainväliset ja kansalliset yhdistykset.

Kuuluisia esimerkkejä 1900-luvun jälkipuoliskon oikeuskielitutkimuksesta ovat David Mellinkoffin The Language of the Law (1963) ja Gérard Cornun Linguistique juridique (1990). Teokset ilmentävät samalla oikeuskielitutkimuksen eri suuntiin käyviä painotuksia. 2000-luvun yleisesityksistä mainittakoon erityisesti (edellä jo viitattu) Marcus Galdian Lectures on Legal Linguistics (2017), jossa oikeuslingvistiikkaa tarkastellaan pitkälti oikeusteoreettisista lähtökohdista. Galdian laaja-alainen pohjakoulutus ja poikkeuksellinen kielitaito ovat mahdollistaneet monipuolisen, eri maista peräisin olevan aineiston käytön.

Uusia tutkimuksia tuotetaan eri näkökulmista jatkuvana virtana. Niiden monimuotoisuutta valaisee hyvin Marie-Hélène Girardin väitöskirja Expression, traduction et interprétation du droit pénal international : état des lieux et analyse du cas de génocide (Girard 2019). Siinä selvitetään empiirisen säädösmateriaalin pohjalta, millaiseksi kansainvälisen rikosoikeuden kieli muotoutuu käännösseulan lävitse kulkiessaan. Konkreettisena tutkimusaineistona ovat kymmenien valtioiden lakitekstit, jotka koskevat kansanmurhan käsitettä ja jotka on laadittu virallisena versiona englanniksi, ranskaksi tai espanjaksi. Näitä tekstejä tarkastellaan suhteessa asiaa koskeviin kansainvälisiin normiteksteihin (erit. Kansainvälisen tuomioistuimen Rooman perussääntö, 1998). Tutkimus osoitti, että yhteensä 75:ssä kansallisessa määritelmässä on toista tuhatta eroavuutta, kun huomion kohteena ovat niin kansanmurhan käsitteellinen substanssi (rikoksen kohderyhmät, tekomuodot jne.) kuin erot asian kielellisessä ilmaisemisessa (Girard 2019: 121).

Oikeuslingvistisiä aikakauskirjoja on lukuisia, jos mukaan luetaan myös lähialojen julkaisut. Keskeisimpiin kuuluvat Comparative Legilinguistics, International Journal of Speech, Language and the Law, International Journal of Language & Law, LSP and Professional Com¬munication, International Journal for the Semiotics of Law – Revue internationale de sémiotique juridique ja Zeitschrift für Europäische Rechtslinguistik (ZERL). Huomattakoon lisäksi, että monia keskeisiäkin oikeuslingvistisiä artikkeleita ilmestyy yleisissä kielitieteellisissä aikakauskirjoissa, käännöstieteellisissä aikakauskirjoissa ja oikeustieteellisissä aikakauskirjoissa.

Oikeuslingvistiikka Suomessa. Käytännöllistä keskustelua juridisesta suomesta on käyty jo vuosisatoja. Suomalaisen oikeustermistön puutteellisuudet olivat esillä lainsuomennosten yhteydessä Ruotsin vallan aikoina, ja keskustelu laajeni 1800-luvulla suomen kielen saadessa asteittain virallisen aseman. Suomen kielen nousu merkitsi, että käytännön oikeuselämässä esiintyvän sanaston lisäksi tarvittiin myös oikeustieteellisissä tutkimuksissa käytettävää termistöä. Sitä pyrittiin luomaan systemaattisesti muun muassa suomentamisen avulla. Suomen kielen kehittämisen ja kielenhuollollisen keskustelun rinnalle on 1900-luvun mittaan yhä voimakkaammin kohonnut oikeuskielen systemaattinen, tieteellinen tutkimus. Tällaisen tutkimuksen asemaa on korostanut Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1994.

Suomessa tehty oikeuskielen tutkimus ei ole rajoittunut vain juridisen suomen problematiikkaan, vaan merkittäviä analyysejä on tehty myös juridisesta ruotsista ja suurista oikeuskielistä. Klassillisen filologian tutkijat ovat selvittäneet latinankielisen juridisluonteisen sanaston käyttöä keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa (ks. lakimieslatina).

Suhde oikeussemiotiikkaan. Sanallinen kieli on ainoastaan yksi viestintäkeino. Kokonaisvaltaisesti eri viestintätapoja tarkastelee semiotiikka, merkkien ja merkkijärjestelmien tutkimus. Juridisissa yhteyksissä puhutaan oikeussemiotiikasta.

Kuvalliseen oikeusviestintään oli erityistä tarvetta aikoina, jolloin lukutaito oli harvinaista. Nykyaikana sanattomia juridisia viestejä sisältävät mm. merkit (esim. liikenne- ja merimerkit), toiminnallinen symboliikka (esim. liikennepoliisin viittoilu) sekä äänisymbolit (esim. vesiliikenteen signaalijärjestelmä).

Toisaalta oikeuselämässä lähetetään myös sellaisia viestejä, jotka kertovat pelkästään viestittäjän toimi- ja arvovallasta. Oikeuspalatsien juhlavuus, tuomareiden vaatetus, osapuolten sijoittuminen oikeussalissa ja oikeudenkäynnin rituaalit ovat omiaan korostamaan lainkäyttäjien auktoriteettia (ks. visuaalinen oikeuskulttuuri).

Suhde oikeusinformatiikkaan. Oikeusinformatiikassa tarkastellaan mm. juridisten tekstien (kuten säädösten, tuomioistuinratkaisujen tai yksityisoikeudellisten asiakirjojen) ja tekstikoonnosten (kuten lakikirjojen tai oikeustapauskokoelmien) jäsentämistä, eri oikeuslähteiden välisiä ristiviittauksia, lainopillisten teosten alaviitteitä jne. Nämä kysymykset voidaan yhtä hyvin lukea oikeuslingvistiikan alaan. Oikeusinformatiikan ja oikeuslingvistiikan välinen raja on siten häilyvä.

Suhde oikeustieteeseen. Oikeuslingvistiikka eroaa tutkimuskohteensa osalta oikeustieteestä. Juristin mielenkiinto kohdistuu ensi sijassa niihin abstrakteihin hahmoihin – käsitteisiin – jotka ovat juridisten termien taustalla, ts. termien merkityssisältöihin. Oikeustieteilijä jäsentää oikeusjärjestystä käsitteiden kautta. Termit ovat käsitteiden nimiä, joita oikeustiede välttämättä tarvitsee. Oikeustieteen ensisijainen huomio ei kuitenkaan kohdistu termeihin vaan itse käsitteisiin. Sitä vastoin oikeuslingvistiikassa termit sinänsä ovat tutkimuksen keskeinen kohde.

Oikeuslingvistiikka kaipaa juridiikan tukea: oikeustiede osoittaa termien merkityssisällöt. Samalla oikeuden yleistieteet (oikeusteoria, oikeusinformatiikka, oikeussosiologia ja oikeushistoria) ovat oikeuslingvistiikankin kannalta tärkeässä asemassa. Oikeuskielen kehityksessä kielihistoria ja oikeushistoria sekoittuvat, eikä oikeuskielen käyttöä voi ymmärtää ilman oikeussosiologista tietämystä. Vertaileva oikeustiede puolestaan tuottaa tietoa, joka auttaa ymmärtämään oikeuskielten keskinäisiä vuorovaikutussuhteita (ks. vertaileva oikeuslingvistiikka). Toisaalta oikeusteoria työstää analyyseja, jotka selventävät esimerkiksi oikeuskielen jakautumista alalajeihin, ja antaa siten virikkeitä oikeuslingvistiselle keskustelulle ja tutkimukselle.

Kirjoittaja Heikki E. S. Mattila