Oikeustiede:oikeushistoria/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeushistoria ennen 1800-lukua. Keskiajan oikeudelliset koulukunnat, glossaattorit ja kommentaattorit, hyödynsivät antiikin roomalaista oikeutta ja varhaisia kirkko-oikeudellisia tekstejä lähteinä. Keskiajan oppineiden kiinnostus näihin lähteisiin ei ollut kuitenkaan historiallista siinä mielessä, että he olisivat pyrkineet selvittämään tekstien alkuperäistä sisältöä, suhdetta niiden kontekstiin tai muutoksia ajassa.

Tämä muuttui, kun oikeudellinen humanismi mullisti oikeustutkimuksen 1500-luvulla. Roomalainen oikeus ei kiinnostanut humanisteja enää ainoastaan voimassaolevana oikeutena, jota se myös edelleen oli, vaan myös aidosti historiallisessa mielessä. Osa humanisteista kiinnostui klassisen roomalaisen oikeuden ”todellisesta” sisällöstä, kun taas toiset tutkivat sitä, missä muodossa ja millä tavoin muuttuneena roomalainen oikeus oli periytynyt läpi keskiajan humanistien omaan aikaan. Humanistit eivät näin voineet välttyä näkemästä roomalaista oikeutta historiallisena, ajassa ja paikassa muuttuvana ilmiönä. Oikeushumanisteja on tästä syystä pidetty usein ensimmäisinä oikeushistorioitsijoina.

Paikalliset erot loivat vähitellen kysyntää myös kansalliselle oikeushistorian kirjoitukselle. Sen ensimmäistä, 1600-luvulle sijoittuvaa aaltoa edustivat Saksassa Hermann Conring (1606–81), Englannissa John Selden (1584–1654) ja Ruotsissa Johan Stiernhöök (1596–1675). Stiernhöökin merkittävin historiallinen teos De jure sveonum et gothorum vetusto (1674) oli tutkimus Ruotsin keskiaikaisista maakuntalaeista.

Oikeushistorian synty itsenäisenä tieteenalana 1800-luvulla. Oikeushistoria syntyi modernina, itsenäisenä tieteenalana 1800-luvulla. Tutkimukselle antoi ratkaisevan sysäyksen saksalaisen Friedrich Carl von Savignyn historiallinen koulu. Se jakautui romanistiseen ja germanistiseen haaraan. Romanistit katsoivat, että oikeustieteen systematiikka tuli rakentaa voimassaolevan roomalaisen oikeuden varaan. Germanistien mukaan vakaampi perusta löytyi perinteisestä saksalaisesta oikeudesta. Molempien suuntausten edustajat olivat yhtä mieltä siitä, että elinkelpoisin ja säilyttämisen arvoinen normatiivinen aines tuli selvittää historiallisen tutkimuksen avulla. Tässä vaiheessa, 1800-luvun alkupuolella, oikeushistoria oli siis vielä kiinteä osa systematisoitavaa oikeusdogmaattista tutkimusta. Kun kirjoitetun lainsäädännön määrä jatkuvasti kasvoi 1800-luvun edetessä toiselle puoliskolleen, systematisoiva ja tulkitseva moderni oikeustiede sai yhä enemmän työstettävää aineistoa. Oikeudellinen konstruktivismi (ks. käsitelainoppi) korvasi vähitellen historiallisen koulun, ja historiallisen tutkimuksen merkitys normatiivisen aineksen määrittäjänä väheni. Oikeushistorian funktio muuttui kansallisia oikeusjärjestyksiä legitimoivaksi. Tutkimuksen tehtävänä oli nyt osoittaa, miten historiallinen kehitys oli johtanut voimassaolevaan oikeuteen. Viimeistään tässä vaiheessa oikeushistoriasta tuli itsenäinen, kansallinen tieteenala. Oikeushistorian historia liittyy näin kiinteästi 1800-luvun suuriin teemoihin: nationalismiin, demokratiaan, modernisaatioon ja oikeuspositivismiin.

Saksan vahvoissa yliopistoissa syntynyt innovatiivinen oikeustiede vaikutti joka puolella Eurooppaa ja myös laajemmin. Edellä kuvattu kehitys kohti oikeuspositivismia toistui erilaisina versioina myös Saksan ulkopuolella. Romanistinen tutkimusperinne johti roomalaisen oikeuden oppituolien perustamiseen, kun taas germanistiset vaikutteet johtivat kansallisten oikeushistorian professuurien luomiseen. Useimmissa maissa ensimmäiset oikeushistorian professorit aloittivat viroissaan 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa.

Oikeushistorian kansainvälistyminen, kontekstit ja irtautuminen kansallisesta oikeudesta. Kansallisen oikeushistorian ohelle kehittyi jo varhain kansainvälistä, jopa globaalisti suuntautunutta oikeushistoriaa. Esimerkkinä mainittakoon 1800-luvun alun ”universaalioikeushistoria”, jota edusti saksalainen Eduard Gans (1797-1839) perintöoikeuden maailmanhistoriaa käsittelevällä teoksellaan (1824). Keskiajan kanonisen oikeuden perusluonteeltaan hyvin kansainvälinen tutkimus alkoi myös 1800-luvulla, ja Espanjan kolonialismin ajan oikeushistorian oikeushistoriallinen tutkimus syntyi kansainvälisenä liikkeenä 1920-luvulla. Euroopan oikeushistorian synty vuorostaan liittyi toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen, jossa ennen muuta italialaiset ja saksalaiset tutkijat suuntasivat tutkimuksiaan eurooppalaisen yhtenäisoikeuden, ius communen, historiaan. Suuntauksen merkittävimpiä edustajia olivat Francesco Calasso (1904-1965), Paul Koschaker (1879-1951), Franz Wieacker (1908-1994) ja Helmut Coing (1912-2000). Euroopan poliittinen yhdentyminen 1950-luvulta alkaen lisäsi entisestään eurooppalaisen oikeushistorian tarvetta. Suomalaiset oikeushistorioitsijat kiinnostuivat siitä vasta 1990-luvulla, kun Suomi alkoi toden teolla integroitua Eurooppaan.

Oikeushistorian metodit seurasivat pitkään 1800-luvulta alkaen positivistisen oikeustieteen metodeja. Tutkimuskohteena olivat ennen muuta kirjoitetut säännökset, joiden genealogiaa seurattiin historiasta nykyisyyteen sekä oikeustiede, jonka muutoksia tutkittiin. Metodologisesti 1970-luvun poliittisen kulttuurin muutokset vaikuttivat merkittävästi yhteiskunta-, historia- ja oikeustieteisiin. Oikeushistoria ei jäänyt muutoksista paitsi. Osa oikeushistorioitsijoista omaksui kriittisen yhteiskuntatieteen menetelmiä, ja muutokset heijastuivat myös aihevalintoihin. Rotu- ja vähemmistökysymykset sekä alistettuja ryhmiä koskevat oikeushistorialliset ongelmat alkoivat kiinnostaa tutkijoita yhä enemmän. Oikeushistorian metodologinen paletti muuttui entistä kirjavammaksi, kun postmoderni dekonstruktio ja oikeustaloustiede alkoivat levittäytyä 1990-luvulla myös oikeushistoriaan. Vaikka metodisia lähestymistapoja on tullut paljon lisää, perinteinen normi- ja dogmihistoria on koko ajan pitänyt niiden ohella pintansa.

Myös oikeushistorian suhde tutkimuskohteeseensa maantieteellisenä yksikkönä on muuttunut, vaikka kansallinen oikeushistoria on säilyttänyt valta-asemansa monessa maassa näihin päiviin asti. Puhtaasti kansallisen oikeushistorian asema on kuitenkin 2000-luvulla alkanut horjua samalla, kun eurooppalaisen oikeushistorian lisäksi vertaileva oikeushistoria on kasvattanut suosiotaan. Yhä useammat oikeushistorioitsijat suuntaavat mielenkiintonsa oikeudellisiin siirrännäisiin ja arvioivat oikeudellisia ilmiöitä kansallisvaltiota laajemmissa konteksteissa, jotka saattavat olla alueellisia (esimerkiksi Pohjoismaat, Eurooppa tai Latinalainen Amerikka) tai globaaleja.

Kirjoittaja: Heikki Pihlajamäki