Oikeustiede:kalastusvyöhyke/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeuskehitys. Kalastusvyöhykkeestä ei määrätä kansainvälisen merioikeuden yleissopimuksissa. Se kehittyi käytännössä rantavaltioiden pyrkiessä turvaamaan kalavarojen hyödyntämismahdollisuudet rannikkonsa läheisyydessä omille kalastajilleen. Erityisesti Latinalaisen Amerikan valtiot olivat toisen maailmansodan jälkeen vauhdittamassa kehitystä kohti yhä laajempia rantavaltiovyöhykkeitä. Kuitenkin vielä vuonna 1974 Yhdistyneiden kansakuntien Kansainvälinen tuomioistuin katsoi, että Islannin päätös ulottaa kalastusrajansa 50 meripeninkulman päähän rannikostaan ei ollut voimassa olleen kansainvälisen oikeuden mukainen (ICJ Reports 1974, s. 3 ja 175). Toisaalta samanaikaisesti YK:n III merioikeuskonferenssissa neuvoteltiin sekä vesi- että merenpohja-alueen kattavasta talousvyöhykkeestä, joka voisi ulottua 200 meripeninkulmaan asti. Tällainen talousvyöhyke myös hyväksyttiin konferenssissa laadittuun YK:n merioikeusyleissopimukseen. Koska kalastuskysymykset muodostavat keskeisen osan talousvyöhykejärjestelyä, sopimukseen ei ollut tarvetta sisällyttää erityisiä säännöksiä kalastusvyöhykkeestä.

Oikeusasema. Kalastusvyöhyke ei kuulu rantavaltion valtioalueeseen vaan on osa aavaa merta. Kalastuksen osalta kalastusvyöhyke vastaa kuitenkin oikeusasemaltaan talousvyöhykettä. Kalastusvyöhykkeellään rantavaltiolla on yksinomainen oikeus kalavaroihin. Toisin kuin talousvyöhyke, kalastusvyöhyke ei luo rantavaltiolle erityisiä oikeuksia vyöhykkeen alaiseen merenpohjaan.