Oikeustiede:aluesaanto kansainvälisessä oikeudessa/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Aluesaantomuodot. Perinteisesti kansainvälisoikeudelliset aluesaannot on jaettu kahteen pääryhmään: alkuperäissaantoihin ja johdannaissaantoihin. Erona on pidetty, onko alueella ollut aiempaa omistajaa. Alkuperäissaantoihin on luettu saannot, jotka perustuvat aluevaltaukseen, luonnonmuutokseen tai pitkäaikaiseen nautintaan. Johdannaissaannot perustuvat alueluovutukseen tai alueen valloittamiseen. Toisinaan saantomuotoina on myös pidetty maantieteelliseen yhteenkuuluvuuteen (kontiguiteetti) tai tuomioistuinratkaisuun perustuvia saantoja.
Alkuperäissaannot. Aluevaltauksessa on kysymys isännättömän alueen (terra nullius) liittämisestä olemassa olevaan valtioon. Valtauksen toteutuminen edellyttää alueen riittävän tehokasta haltuunottoa ja hallintoa. Luonnonmuutoksen johdosta tapahtuva aluesaanto voi perustua esimerkiksi vulkaanisen saaren syntymiseen valtion aluevesille (joskin aluevesien pohja kuuluu joka tapauksessa asianomaisen valtion alueeseen). Pitkäaikaisessa nautinnassa alueen pitkään jatkunut hallinta voi muodostaa saantoperusteen, vaikka alue olisi alkuaan ollut toisen valtion omistuksessa – lähinnä kuitenkin vain, jos tuo valtio ei nimenomaisesti vastusta saannon toteutumista.
Johdannaissaannot. Koska nykyään käytännöllisesti katsoen kaikki maapallon maa-alueet Etelämannerta lukuun ottamatta kuuluvat valtioalueisiin, tavallisin aluesaantomuoto on sopimusperusteinen alueluovutus. Kysymyksessä voi olla vapaaehtoinen kauppa tai vaihto. Luovutus saattaa myös perustua aseellisen selkkauksen päättävään rauhansopimukseen.
Alueen valloittamisessa valtio liittää voimatoimin omaan alueeseensa joko toisen valtion koko alueen tai osan siitä. Menneinä aikoina alueen valloittaminen oli yleisesti hyväksytty saantoperuste. Voimassa oleva kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan tunnusta laillisiksi hyökkäysteoilla tai niillä uhkaamalla hankittuja aluesaantoja. Niiden laittomuus perustuu Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan sisältämään hyökkäävän voimankäytön kieltoon. Tämä on vahvistettu esimerkiksi YK:n yleiskokouksen vuonna 1974 hyväksymässä hyökkäysteon käsitteen määritelmässä ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin/järjestön päätöksissä. Myös Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto on vahvistanut sen monissa yksittäistapauksissa.