Määritelmä 1. Yksilön muodollinen, sisällöllinen ja kiistämätön mahdollisuus toimia yhteiskunnan jäsenenä (poliittinen vapaus) 2. yksilön vapaus toimia (yksilönvapaus)
Selite
Vapaudella on monia eri ulottuvuuksia filosofiassa. Tällä termisivulla käsitellään poliittista vapautta ja yksilönvapautta erotuksena tahdonvapauden ongelmasta, sillä em. vapauksissa oletetaan yksilön tahdon olevan vapaa. Poliittisen vapauden nykykeskustelun taustalla on Isaiah Berlinin (1909-1997) artikkeli ”Kaksi vapauden käsitettä” (1958, laajennettu versio 1969), jossa Berlin erottaa joidenkin aiempien erottelujen pohjalta positiivisen vapauden negatiivisesta vapaudesta (ks. lisätietoja Berlin käsityksestä Logos-verkkoensyklopediasta!). Nämä kaksi poliittisen vapauden lajia ovat itsessään jo vanhoja - positiivinen vapaus tunnettiin jo antiikin Ateenassa, missä vapaa elämä muodostui aktiivisesta osallistumisesta poliksen asioihin ja negatiivisen vapauden teki tunnetuksi Thomas Hobbes (1588-1679) teoksessaan Leviathan (1651), jonka luvussa XXI hän luonnehtii todellista vapautta ulkopuolisen estämisen tai vastustuksen poissaoloksi. Berlinistä lähtöisin olevassa keskustelussa positiivista vapauden käsitettä on luonnehdittu sisällölliseksi ihanteeksi: vapaus on toimijan ideaalisen itsen, todellisen minän tai tietyn elämäntavan toteuttamista. Negatiivista vapautta on puolestaan luonnehdittu muodolliseksi: vapaus on esteiden poissaoloa, yksilö on vapaa kun hän voi tehdä (tai olla tekemättä) mitä haluaa ilman, että kukaan estää tai pakottaa häntä. Ero voidaan myös esittää siten, että negatiivinen vapaus on vapautta jostakin ja positiivinen vapautta johonkin. Negatiivinen vapaus on Berlinille vapauden minimivaatimus. Merkittävä Berlinin kriitikko on ollut Charles Taylor (1931-), joka artikkelissaan ”What is wrong with negative liberty” (1979) ottaa Berlinin jaottelun lähtökohdakseen, mutta uudistaa sitä. Vapaus mahdollisuuskäsitteenä tarkoittaa toimijan mahdollisuuksia toimia kenenkään tai minkään estämättä häntä, riippumatta siitä käyttääkö toimija näitä mahdollisuuksia hyväkseen. Taylor argumentoi, että ainakin joissakin negatiivisen vapauden teorioissa vapaus edellyttää toimijan kykyjen harjoittamista; vapautumista esimerkiksi sisäisistä esteistä, jotta ei jähmety pelosta ilman rationaalista syytä pelkoon, tai omien kykyjen tuntemusta, ettei jossain tilanteessa mahdollisuuksien rajoissa olevat vaihtoehdot jää itsensä aliarvioinnin vuoksi harkinnan ulkopuolelle. Berlinin jälkeen merkittävimmät poliittisen vapauden teoreetikot ovat olleet Quentin Skinner (1940-) ja Philip Pettit (1945-), jotka lähtevät liikkeelle roomalaisen republikaanisesta perinteestä. Skinnerin mukaan Berlinin erottelu on oikea, mutta positiivisen vapauden käsitettä on tarkennettava. Siten ihminen on positiivisesti vapaa vain ja ainoastaan kun hän elää positiivisen vapauden ideaalin mukaisesti. Vapauden välttämättömänä ehtona on tällöin se, että todellakin elää ideaalin mukaisesti. Ei siis riitä, että kukaan tai mikään ei estä tällaista elämää. Skinnerin muotoilu eroaa negatiivisesta vapaudesta siinä, että toimijan teot ja valinnat voivat olla epävapaita vaikka häntä ei olisi mitenkään estetty tai pakotettu, nimittäin silloin kun teot eivät ole ideaalin mukaisia. Philip Pettit, joka luonnehtii republikanistista vapautta herruuden poissaoloksi tai ei-herruudeksi on pitkälti samaa mieltä Skinnerin kanssa, mutta näkee kuitenkin eron heidän välillä. Siinä missä Skinner katsoo, että republikanistit pitivät kaikkia rajoituksia vapauden rajoituksina, Pettit näkee, että republikanistisessa traditiossa ei-mielivaltaisen rajoittamisen ei välttämättä katsota rajoittavan vapautta. Pettitin ja Skinnerin käsityksiä on kritisoitu mm. siitä, että kyseessä on vain empiirinen teoria siitä kuinka vapautta parhaiten vaalitaan, eikä varsinainen uusi teoria vapaudesta. Toisaalta on myös esitetty, että kyseessä on vain laajennus negatiivisen vapauden käsitteeseen, eikä uusi vapauden käsite. Yhteiskunnassa poliittinen vapaus voi koskea monia osa-alueita, kuten lehdistön vapautta, sananvapautta, kokoontumisvapautta jne. Filosofiassa poliittinen vapaus-käsite liitetään usein markkinatalouteen, jossa se katsotaan inhimillisen vapauden mahdollistajana. Siten erilaiset markkinoiden vapaata toimintaa välittömästi tai välillisesti (esimerkiksi verojen kautta) rajoittavat toimenpiteet nähdään vapauden rajoitteina. Friedrich Hayek (1899–1992) ja Robert Nozick (1938–2002) ovat tunnetuimpia tämänkaltaisista teoreetikoista. Heidän teoriansa ovat tiettyyn rajaan asti luonnehdittavissa negatiivisen vapauskäsityksen kautta: mitä vähemmän rajoituksia markkinoiden toiminnalle asetetaan, sitä vapaampia ihmiset ovat. Amartya Senin (1933-) ajatukset vapaudesta sen sijaan voidaan nähdä tämän ns. uusliberalistisen ajatustavan kritiikkinä. Sen liittyy myös vahvemmin positiivisen vapauskäsitteen perinteeseen ja kiinnittää huomion niihin yksilön kykyihin ja ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin, jotka edesauttavat/estävät yksilön pyrkimyksiä saavuttaa fysiologinen, taloudellinen ja psykologinen hyvinvointi. Tämä teoria tunnetaan ns. toimintakykyjen lähestymistavan (capability approach) nimellä ja sen toinen tunnettu edustaja on Martha Nussbaum (1947-). Gerard Allan Cohen (1941-) kritisoi uusliberalistista näkemystä kapitalistisesta yhteiskunnasta inhimillisen vapauden turvaajana. Sen sijaan että kapitalistinen yhteiskunta turvaisi suurimman mahdollisen vapauden alueen jokaiselle, rajoittaa se Cohenin mukaan toisten ihmisten vapautta luodakseen toisille uusia vapauksia. Yksilönvapauden ongelmia on miettinyt mm. eksistentialismi. Jean-Paul Sartre (1905-1980) pitää keskeisenä ihmisen radikaalia, ehdotonta vapautta, joka ilmeen vapaassa valinnassa. Siihen liittyy eräänlainen ahdistus, sillä voimme valita myös tehdä pahaa. Simone de Beauvoirin (1908-1986) mukaan ihminen on ontologisesti vapaa eli mitä ihminen tietyllä hetkellä onkaan, hänellä on aina vapaus kyseenalaistaa itsensä eli omaksua itseensä uudenlainen asenne ja suuntautua uudelleen. Ihmisellä on vapaus myös yrittää vältellä vapauttaan ja siitä kumpuavaa vastuuta. Vaikka jokainen ihminen on välttämättä, ontologisesti vapaa, kaikki eivät toimi eettisesti oikein. Beavoirin mukaan vapaus opitaan vähitellen kasvuprosessissa. Lisäksi vapaus on aina suhteessa tilanteeseen jossa olemme. Pelkkä ontologinen vapaus ei sinällään riitä, vaan meidän on tunnistettava tämä tilanne ja tahdottava vapautta. Meidän tulee kantaa vastuu omasta vapaudestame, mutta myös kunnioitettava toisten vapautta ja aktiivisesti edistettävä sitä. Tämä koskee erityisesti naisia, jotta he pääsisivät eroon alisteisesta asemastaan. Yhteiskunnallisista ja kulttuurisista syistä naisen vapaus on Beauvoirin mukaan ollut negatiivista, ja se on muutettava positiiviseksi. Hannah Arendtilla (1906-1975) vapaus tarkoittaa toisaalta vapautta sekä hallinnasta että hallitsijana olemisesta, ja toisaalta vapautta nousta elämän välttämättömyyksien yläpuolelle, jotta voidaan toimia poliittisesti. Arendtin ajattelun taustalla on antiikin poliitinen ajattelu ja maalina kreikkalainen kaupunkivaltio polis. Kreikkalaisessa mallissa politiikka on vapauskeskeistä ja vapaus ymmärrettiin positiivisena tilana, jonka ihmiset loivat voidakseen liikkua vertaistensa joukossa. Siten vapaus on Arendtilla kaiken politiikan olemassolon syy. Ihmiset eivät nimittäin synny vapaina tai tasa-arvoisena vaan niiden saavuttaminen on keskeinen syy poliittiselle organisoitumiselle. Ihmisistä tulee tasa-arvoisia kun he päättävät taata toisilleen samat poliittiset oikeudet ja tunnustavat toisensa yhteisen maailman rakentajiksi.
