Oikeustiede:puolueettomuusoikeus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Klassisessa kansainoikeudessa puolueettomuuden käsite kuuluu sodan ja rauhan käsitteiden yhteyteen. Puolueettomuusoikeus koski sodan ja rauhan samanaikaisuutta eli vihollisten ja ystävien oikeudellista erottelua. 1900-luvun alkupuolelle saakka aihetta olikin yleisenä tapana käsitellä osana "sota- ja neutraalisuusoikeuden" kokonaisuutta (engl. Laws of War and Neutrality, ransk. Droit de la guerre et de la neutralité).

Puolueettomuusoikeuden lähtökohdat olivat yhtäältä puolueettoman valtion velvollisuus kohdella sodankävijöitä tasapuolisesti ja toisaalta puolueettoman valtion oikeus tulla jätetyksi rauhaan, eli sen alueen ja kansalaisten loukkaamattomuus (esim. Vattel, Droit des gens, III §103–135) Näiden kahden pyrkimyksen välillä kitkaa aiheutti etenkin kansainvälinen merenkulku ja kauppa, joka purjelaivojen ja höyryalusten aikakaudella oli neutraliteettia koskevan kansainvälisen oikeuden keskeinen elementti. Neutraalien merenkulkijoiden oikeusasemat vaihtelivat kulloinkin voimassa olevien valtiosopimusten mukaan, ja niistä myös riideltiin usein sekä diplomaattisesti että tykein ja repressaalioin. Yleisenä kansainoikeudellisena lainalaisuuden vaatimuksena oli kuitenkin aina periaate toute prise doit être jugée, jonka mukaan kaikki merellä tehdyt kaappaukset oli tutkittava asianmukaisessa saalisoikeudessa (ks. priisioikeus).

Täsmällisempi kansainvälinen puolueettomuusoikeus muodostui 1800-luvulla. Sen juuret ulottuivat yksittäisten valtioiden kansallisiin puolueettomuuslakeihin. Näistä ensimmäinen oli Yhdysvaltain vuoden 1794 puolueettomuuslaki, jonka avulla nuori tasavalta pyrki pysyttelemään erossa Britannian ja Ranskan välisestä konfliktista. 1800-luvun aikana myös muut vallat omaksuivat omat puolueettomuuslakinsa. Nämä astuivat voimaan tyypillisesti valtion antaessa tapauskohtaisen puolueettomuusjulistuksen. Ajatus yhtenäisestä kansainvälisestä puolueettomuusoikeudesta sai merkittävän sysäyksen Alabama-aluksen välimiesjutussa, jossa Britannian todettiin olevan kansainvälisesti vastuussa puolueettomuusvelvoitteidensa loukkauksista. Vuoden 1907 Haagin V ja XIII valtiosopimuksissa lopulta määriteltiin kokoavasti puolueettomien oikeudet ja velvoitteet maalla ja merellä käytävässä sodassa. Sopimusten mukaan puolueettoman valtion maa- ja merialue on loukkaamaton, ja toisaalta puolueettoman valtion tulee estää alueidensa käyttö sotaosapuolten hyväksi. Sopimuksissa säädettiin mm. neutraalilla maaperällä olevien sotajoukkojen internoinneista, sotavankien vapautuksesta, haavoittuneiden hoidosta ja lennätinyhteyksien tarjoamisesta sekä kiellettiin sota-alusten varustaminen ja saalisoikeuden käyminen puolueettomissa satamissa. Vapaaehtoistaistelijoiden, sotatarvikkeiden ja sotarahoituksen vientiä sodankävijävaltioihin puolueettomien ei edelleenkään tarvinnut estää, kunhan tämä saattoi tapahtua tasapuolisesti.

Maailmansotien aikakaudella perinteinen puolueettomuusoikeus kriisiytyi. Keskustelunaihe oli yksi 1900-luvun alun kansainvälisten juristien keskeisimmistä. Kun vuoden 1909 Lontoon konferenssi ei onnistunut kodifioimaan sodan ja puolueettomuuden lakeja merellä ja kun kunnianhimoinen hanke kansainvälisen priisituomioistuimen perustamisesta kaatui, sodan ja puolueettomuuden lait hajosivat ensimmäisessä maailmansodassa miltei kokonaan. Maailmansotien myötä ilmeni myös, että perinteisestä kauppasodasta oli siirrytty uuteen laivanupotuksen ja ilmapommitusten aikakauteen. Ehkäpä ratkaisevin kansainvälisoikeudellinen muutos oli asteittainen sodan laillisuuden kiistäminen Kansainliiton peruskirjan, Kelloggin-Briandin sopimuksen ja viimein Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan myötä. Kun sodan käsite vähitellen menetti positivistisen, sodanaikaisia oikeuksia ja velvollisuuksia sellaisenaan tuottavan merkityksensä, myös perinteisen puolueettomuusoikeuden käsitteistön pohja joutui koetukselle. Maailmansotien jälkeen kylmä sota, dekolonisaatio, alueelliset puolustusliitot sekä globalisaatio tuottivat uuden toimintaympäristön, jossa perinteisellä neutraliteetilla oli yhä vähemmän suoraa sovellettavuutta. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja sekä alueelliset turvallisuusjärjestelyt asettavat valtion velvollisuuden avustaa hyökkäysteon uhria puolueettomuuden edelle. Samalla uudet turvallisuusjärjestelyt ja humanitaariset päämäärät ovat antaneet aihetta aiempaa tiukempiin tulkintoihin puolueettomien velvollisuuksista esimerkiksi silloin kun halutaan kollektiivisesti kontrolloida sotatarvikkeiden vientiä, vapaaehtoistaistelijoiden värväystä ja konfliktien rahoitusta taikka asettaa yhtenäisiä talouspakotteita.

Nykyisen kollektiivisen turvallisuuden järjestelmään perustuvan voimankäyttöoikeuden näkökulmasta katsottuna puolueettomuusoikeuden kansainvälisoikeudellinen rooli onkin jäänyt verrattain epäselväksi. Käytännössä niin sodankävijät kuin itseään puolueettomina pitävät valtiot ovat usein rikkoneet puolueettomuusmääräyksiä. Etenkin vuoden 1999 Kosovon intervention sekä USA:n syyskuun 2001 terrorihyökkäysten jälkeisellä ajalla ylipäätän jako sodankävijöihin ja puolueettomiin valtioihin on käynyt häilyväksi. Voimankäyttöä on 'sotatilan' sijaan jäsennetty yhä enemmän tulkinnanvaraisilla terrorisminvastaisen sodan, kriisinhallinnan, suojeluvastuun ja humanitaarisen intervention kaltaisilla käsitteillä. Puolueettoomuusoikeuden kieltä ei myöskään esiinny merkittävästi esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston pöytäkirjoissa.

Oikeudellisesti puolueettomuusvelvoitteisiin on viitattu harvoin ja useimmiten vain kansallisessa keskustelussa, esimerkiksi kun on haluttu kieltäytyä kutsusta kollektiiviseen kansainväliseen sotilasoperaatioon tai kun on haluttu saattaa sotilasoperaatiossa epäsuorasti avustaneen valtion hallitus vastuuseen. Kun vuoden 2003 Irakin sodan tapahtumien nojalla Euroopassa nostettiin muutamia puolueettomuusoikeuteen viittaavia oikeustapauksia, kollektiivista turvallisuutta, YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, voimankäyttöä, hyökkäystekoa sekä valtiosääntöoikeutta koskevat oikeuskysymykset osoittautuivat niissä puolueettomuusoikeutta keskeisemmiksi. (Ks. High Court of Ireland, Horgan v Ireland and ors, Case No 3739P (28 April 2003); Bundesverwaltungsgericht 21 Juni 2005, BVerwG 2 WD 12.04). Täysimääräinen kansainvälisoikeudellinen puolueettomaksi julistautuminen on nykyään harvinaista.