Määritelmä
Itävallassa 1920- ja 30-luvuilla vaikuttanut joukko filosofeja ja muita tietelijöitä, joita yhdistivät vaikutteet Wittgensteinin filosofiasta ja pyrkimys metafysiikasta ja näennäistieteellisyydestä puhdistettuun tieteelliseen filosofiaan
Selite
Wienin piiri toimi Wienissä 1920- ja 1930-luvuilla, johtajanaan Moritz Schlick (1882–1936). Piirin keskeinen käytännön organisaattori oli poliittisesti radikaali yhteiskunta- ja taloustieteilijä Otto Neurath (1882–1945). Ajattelijana ehkä omaperäisin ja luovin oli myös alkujaan saksalainen Rudolf Carnap (1891–1970). Muita keskeisiä jäseniä olivat Philipp Frank (1884–1966), Herbert Feigl (1902–1988), Hans Hahn (1879–1934) ja Friedrich Waismann (1896–1959). Samassa kaupungissa vuosina 1926-1929 asunut Ludwig Wittgenstein (1889–1951) ei ilmeisesti koskaan osallistunut Wienin piirin kokoontumisiin, mutta tapasi varsinkin häntä ihailleita Schlickia ja Waismannia säännöllisesti. Schlick ja Waismann esittelivät uskollisesti ja tarkasti Wittgensteinin heille esittämiä näkemyksiä piirin kokoontumisissa. Hänen vaikutuksensa piiriin oli tätä kautta todella merkittävä, ja hän otti myös itse omassa ajattelussaan pohtiakseen monia piirin käsittelemiä teemoja. Wienin piiri näki tehtäväkseen edistää kaikesta näennäistieteellisyydestä ja metafysiikasta puhdistettua ”tieteellistä filosofiaa”. Tässä piirin filosofia eli looginen positivismi jatkoi valistuksen kehitysuskoista perinnettä. Nimitystä ”looginen empirismi” käytetään joskus synonyymina ”loogiselle positivismille”, mutta useimmiten sillä viitataan laajemmin ja löyhemmin siihen moninaiseen filosofiaan, joka myöhemmin sikisi loogisesta positivismista, vaikka sen keskeisistä alkuperäisistä opeista olikin usein jo luovuttu. Wienin piirille merkittävä vaikuttaja oli Mach, joka kannatti radikaalia fenomenalismia, jonka mukaan todellisuus rakentuu aistimusten yhdisteistä. Hänen mukaansa tieteen tehtävä on kuvata näitä mahdollisimman ”taloudellisesti”, eikä tiede saa olettaa olevaksi mitään havaintojen takana olevia olioita (esimerkiksi atomeja tai elektroneja). Tärkeitä vaikutteita antoivat ranskalaiset konventionalistit Henri Poincaré (1854–1912) ja Pierre Duhem (1861–1916), joiden mukaan tieteen yleiset lait eivät ole mitään todellisuutta kuvaavia, löydettyjä totuuksia vaan pikemminkin ihmismielen jossain määrin mielivaltaisesti luomia sopimuksia, joita voidaan arvioida vain niiden käytännöllisen toimivuuden kannalta. Moniin piirin jäseniin vaikutti myös uuskantilaisuus – erityisesti luonnontieteisiin huomionsa keskittänyt Marburgin uuskantilainen koulukunta. Toisaalta monet Wienin piirin jäsenet antoivat suuren painoarvon saksalaisen Gottlob Fregen (1848–1925) ja englantilaisen Bertrand Russellin (1872–1970) kehittämälle uudelle logiikalle. Heitä viehätti Fregen ja Russellin uutta logiikkaa hyödyntävä ”logisismi”: sen mukaan matemaattiset totuudet ovat vain monimutkaisia loogisia totuuksia ja siten analyyttisia. A priori -tiedon olemassaolo myönnettiin, mutta sillä tärkeällä varauksella, että se voi koskea vain analyyttisia totuuksia; mitään synteettistä a priori -tietoa – toisin kuin Kant ja monet muut väittivät – ei siis ole olemassa. Myös Russellin yleisemmät filosofiset näkemykset – ajatus ”tieteellisestä filosofiasta” sekä tämän 1910-luvulla kohti radikaalia empirismiä kehittynyt tietoteoria – tekivät suuren vaikutuksen moniin loogisiin positivisteihin. Wienin piiriä on kuitenkin mahdoton ymmärtää ottamatta huomioon Wittgensteinin vaikutusta – ensin klassisen teoksensa Tractatuksen ja sittemmin henkilökohtaisten keskustelujen ja kirjeenvaihdon kautta. Frege ja Russell olivat ajatelleet, että loogiset totuudet ovat kaikkein yleisimpiä todellisuutta kuvaavia totuuksia, jotka koskevat erityisiä abstrakteja loogisia olioita. Wittgenstein hylkäsi tällaisen metafyysisen ajattelutavan ja esitti, että logiikan totuudet ovat pelkkiä kielen tai käsitejärjestelmän sivutuotteita: loogiset totuudet ovat tyhjiä tautologioita, jotka sallivat kaikki mahdollisuudet (esim. ”Sataa tai ei sada”) eivätkä näin sano mitään todellisuudesta. Tractatuksen ontologia on jyrkän atomistinen: sen mukaan maailma koostuu erillisistä, toisistaan riippumattomista yksinkertaisista, perustavista tosiasioista, jotka ovat empiirisen tieteen kohde. Kaikki mielekkäät väitelauseet ovat joko tällaisia yksinkertaisia tosioita kuvaavia elementaari- eli peruslauseita tai ovat muodostettu yhdistämällä elementaarilauseita loogisten konnektiivien (kuten ja, tai, vain jos yms.) avulla. Vastaavasti jokainen mielekäs väitelause voidaan analyysin kautta palauttaa tällaisiin yksinkertaisia tosiasioita kuvaaviin osatekijöihinsä. Lauseet, jotka eivät kuvaa tosiasioita tai ole tyhjiä tautologioita – erityisesti metafysiikan lauseet – ovat näin vailla merkitystä ja mielettömiä. Tractatuksen omaperäisen ja radikaalin filosofiakäsityksen mukaan filosofian ainoana oikeana ja oikeutettuna tehtävänä on olla kielen kritiikkiä, palauttaa lause sen näennäisestä muodosta sen todelliseen loogiseen muotoon – kuten Russell oli määrättyjen kuvausten erityistapauksessa tehnyt. Filosofia on näin selventävää toimintaa, ei mitään teoriaa. Näillä ajatuksilla oli aivan käänteentekevä vaikutus moniin loogisiin positivisteihin. Seuraavassa lyhyesti Wienin piirin keskeisistä filosofisista käsityksistä. Ensiksi, keskeinen periaate tai ehkä pikemminkin metodi on merkityksellisyyden tai mielekkyyden todennettavuusehto eli verifioituvuusehto: lause, jota ei voida periaatteessakaan verifioida (eli todentaa) aistihavainnolla, on merkityksetön eli mieletön – käsittämätöntä siansaksaa ja hölynpölyä. Merkityksellisyysehdon tarkoitus oli erityisesti vetää selvä raja havaintopohjaisen kelpo tieteen ja merkityksettömän metafyysisen sanahelinän välille. Perinteiset metafyysiset ongelmat oli määrä hylätä näennäisongelmina, joilla ei ole tiedollista merkitystä ja joita ei voida koskaan ratkaista. Toiseksi, loogiselle positivismille oli varsinkin alussa luonteenomaista äärimmäisen jyrkkä empirismi niin kutsutun käännettävyysteesin muodossa: vaadittiin, että tiede ja ylipäänsä kaikki mielekäs puhe on voitava palauttaa (eli redusoida) välittömästi havaittavia tosiasioita koskeviin lauseisiin. Käsitteet, jotka eivät koske suoraan havaittavaa, on voitava kääntää havaintoa koskevalle kielelle. Mikäli tämä ei ole mahdollista, käsite hylätään merkityksettömänä. Kolmanneksi, loogiselle positivismille oli tärkeä vaatimus tieteiden ykseydestä – joskin tämä iskulause ymmärrettiin eri tavoin. Jyrkkä verifioituvuusvaatimus johti moniin ongelmiin, kuten loogiset positivistit itsekin pian huomasivat: esimerkiksi tieteelle tyypilliset universaalilauseet olisivat sen johdosta mielettömiä. Itse asiassa todennettavuusteesi olisi myös itse itsensä johdosta mieletön. Lopullisena kuoliniskuna mielekkyyden verifioituvuusehdolle on yleisesti pidetty W. V. Quinen (1908-2000) tieteellisen testaamisen holismiin perustuvaa kriittistä argumenttia. Myös vaatimus mielekkäiden lauseiden käännettävyydestä havaintokielelle osoittautui liian ahtaaksi. Ajatus yhdestä kaikenkattavasta loogisesta ihannekielestä osoittautui sekin ongelmalliseksi. Näin alkuperäinen looginen positivismi alkoi ”murentua sisältäpäin”, paljolti sen edustajien itsensä kriittisen keskustelun kautta, ja sen keskeisiä oppeja ja periaatteita jouduttiin väljentämään. Mielekkyyden verifioituvuuskriteeri löyhentyi epämääräiseksi vaatimukseksi tieteellisten teorioiden jonkinlaisesta empiirisestä koeteltavuudesta. Haave yksiselitteisestä rajanvedosta tieteellisen tiedon ja metafysiikan välille osoittautui mahdottomaksi, ja raja näiden kahden välillä jäi häilyväksi. Yleisesti loogisesta positivismista on jäänyt elämään lähinnä vain ihanne selkeästä ilmaisusta: looginen positivismi oli ainakin muotoillut omat teesinsä niin täsmällisesti ja yksiselitteisesti, että niiden voitiin myös todeta tulleen kertakaikkisesti kumotuksi.
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 5.11.2024: Filosofia:wienin piiri. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:wienin piiri.)
