Määritelmä
yksilölle positiivinen ja tavoiteltava elämäntila, jonka toivotaan olevan pitkäkestoinen
Selite
Onnellisuus (kr. eudaimonia) nähdään hyvänä ja tavoiteltavana asiana, joidenkin mukaan elämän yksinomaisena päämääränä, mutta on paljon eri näkemyksiä minkälainen elämäntilanne onnellisuus on ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Nykyään yhdistämme onnellisuuden usein myönteisiin tunnetiloihin, mutta tämä yhteys ei aina ole ollut mitenkään itsestäänselvä. On ilmeistä, että onnellisuuteen vaikuttavia tekijöitä on useimmiten lukuisia ja ne voivat olla ristiriidassa keskenään.[1] Yhteistä eri käsityksille on se, että onnellisuus koetaan haluamisen arvoiseksi tilaksi. Käsite "onnellisuus" saattaa kuitenkin tarkoittaa eri asioita eri kielissä. On esimerkiksi käyty paljon keskustelua siitä, miten kreikan kielen sana eudaimonia tulisi kääntää. Jotkut kääntävät sen yksinkertaisesti onnellisuudeksi, toiset kääntäisivät sen mieluummin kukoistukseksi tai hyvin eletyksi elämäksi. Mutta on myös mahdollista, että englannin kielen sana happiness sisältää ainakin jossakin määrin toisenlaisia mielleyhtymiä kuin suomen kielen sana onnellisuus. Onnellisuus on keskeinen teema moraalifilosofian historiassa. Eri filosofit ovat kyllä antaneet ohjeita siitä, mikä tekee onnelliseksi, mutta harvat ovat koettaneet määritellä onnellisuutta itseään. Seuraavassa tunnetuimpia yrityksiä.
Antiikin filosofiassa tehtiin ero hedonian ja eudaimonian välillä. Karkeasti nämä kaksi onnellisuuskäsitystä voisi erotella toteamalla, että hedonismi (edustajia Aristippos (n. 435 eaa. -356 eaa. ja osittain Epikuros (n. 341 eaa. – 269 eaa.)) koskee alempia, eläimellisiä elämänkokemuksiamme, kun taas eudaimoniassa tarkasteluun otetaan ne kokemisen tavat, jotka erityisesti tekevät meistä ihmisen. Hedonismissa ihmiselämän pyrkimysten nähdään viime kädessä kohdistuvan vain nautintojen lisäämiseen ja tuskien vähentämiseen, kun taas eudaimoniassa (edustajia Platon (427-344 eaa), Aristoteles (384-322 eaa), Stoalaiset) painotetaan elämän kokonaisvaltaista onnistumista. Monien eudaimonistien mukaan on kuitenkin toimittava tietyllä tavoin, jotta elämä on onnistunutta. Aristoteles katsoi, että kun käytämme järkeämme ja katsomme elämäämme kokonaisuutena, tulemme ymmärtämään että hyveellinen elämä on lopulta se elämä johon haluamme pyrkiä. Hyveen mukainen toiminta on sellaista toimintaa, jossa yksilö toteuttaa esimerkillisellä tavalla omaa potentiaansa ihmisenä, elää oman ihmisyytensä täyteen mittaansa. Toisin sanoen hyve tuottaa onnellisuuden, vaikka ulkoisillakin tekijöillä on merkityksensä. Stoalaisten mukaan taas ulkoiset tekijät ovat yhdentekeviä: sisäisesti tyyni ihminen pitää kohtaloaan yhdentekevänä, hallitsee itsensä täydellisesti ja pyrkii toiminnallaan aina edistämään hyveellisiä asioita. Hän voi tuntea todellista onnellisuutta ja mielenrauhaa, vaikka köyhyys, taudit tai jopa kidutus häntä kohtaisivat. Uudella ajalla aristotelismiin juontuva, yhteen keskeiseen tekijään (hyve) perustuva käsitys onnellisuudesta alkaa murtua. 1600-luvulla Thomas Hobbes (1588-1679) ja John Locke (1632-1704) katsovat, että kunkin yksilön onnellisuus on kiinni juuri hänelle mieluisten asioidan saavuttamisesta. Immanuel Kant (1724–1804) taas erotti onnellisuuden ja moraalin toisistaan, katsoen että vaikka yksilö saisi kaiken haluamansa, hän ei silti toimi välttämättä moraalisesti, ja toisaalta, järki ei hyväksy ansaitsematonta onnellisuutta. Meidän tulee tehdä velvollisuutemme riippumatta siitä, tuottaako se meille onnellisuutta vai ei. Tästä lisää Logos-verkkoensyklopediassa! Onnellisuus nousee etiikassa keskeiseen asemaan utilitarismissa Jeremy Benthamin (1748-1832) ja John Stuart Millin (1806-1873) myötä. Utilitarismi oli alkuperäisessä muodossaan hedonistinen etiikan suuntaus, jossa ihmiset aina tavoittelevat nautintoa ja välttävät tuskaa. Sen vuoksi sekä yksilöiden että yhteiskuntien tulee pyrkiä nautintojen maksimointiin. Mill tähdensi korkeampien, henkisten nautintojen paremmuutta aistillisiin nautintoihin nähden. Ongelmaksi utilitarismille muodostuu moraalisen motivaation selittäminen. Jos emme saa teosta nautintoa, miksi tekisimme sen? Ja toisaalta, miksi tekisimme kantilaisittain velvollisuutemme jos emme saa siitä onnellisuutta? 1900-luvun etiikassa ja yhteiskuntafilosofiassa on pyritty vastaamaan tähän haasteeseen. John Rawlsin (1921–2002) vaikutusvaltaisessa oikeudenmukaisuusteoriassa onnellisuus kytketään yksilön kykyyn elää elämäänsä järkevimmän pitkäaikaisen suunnitelman mukaan, mikä hänelle on mahdollista. Martha Nussbaum (1947–) sekä Amartya Sen (1933–) pyrkivät vuorostaan suuntaamaan yhteiskunnallisen keskustelun elämänlaadun ja hyvinvoinnin kaltaisiin laajempiin käsitteisiin, koska heidän mielestään onnellisuus – erityisesti hedonistisesti käsitettynä – on liian kapea perusta hyvälle elämälle. Charles Taylor (1931–) ja Alasdair MacIntyre (1929–) pyrkivät vuorostaan osoittamaan onnellisuusymmärryksemme historiallisen luonteen. Taylorin mukaan elämme aikaa, jona onnellisuuden tavoittelu nähdään keskeisenä inhimillisenä pyrkimyksenä. Nykykeskustelussa onnellisuutta on käsitelty pääsääntöisesti kolmen eri teorian puitteissa. 1. Hedonismissa, joka on läheisessä suhteessa utilitarismiin, mitä enemmän miellyttäviä kokemuksia ja mitä vähemmän epämiellyttäviä kokemuksia yksilöllä on, sitä onnellisempi hän on. Tätä teoriaa monet pitävät liian yksinkertaistavana. Voidaan esimerkiksi kysyä, ovatko kaikki tuntemukset yksilölle yhtä arvokkaita? 2. Tyytyväisyys elämään. Tässä teoriassa elämää arvioidaan kokonaisuutena ja mietitään miten tyytyväisiä siihen ollaan. Ei kuitenkaan ole selvää, onko tyytyväisyys sama asia kuin onnellisuus ja pystyvätkö yksilöt arvioimaan pätevästi omaa elämäänsä. 3. Tunnetilateorian esitti Georg Henrik von Wright (1916-2003) teoksessaan Varieties of Goodness (1963). Siinä hän erottaa hyvinvoinnin ja onnellisuuden toisistaan. Hyvinvointi viittaa laajemmin siihen, mikä on hyvää ihmiselle, kun taas onnellisuus on ensi sijassa yksilön sisäinen tila. Onnellisuus tarkoittaa yksilön melko vakaata tuntumaa siitä, miltä hänen elämänsä tuntuu. Elämäntyytyväisyysteoreetikoista poiketen tämä tuntuma ei von Wrightilla kuitenkaan vaikuta olevan pelkkä tietoinen arvio omasta onnellisuudesta. Hän nimittäin esittää, että ihminen voi tietyssä mielessä erehtyä omasta onnellisuudestaan. Samankaltaisen näkemyksen on esittänyt Dan Haybron. Hänellä onnellisuus tarkoittaa henkilön kokonaisvaltaista mielialaa tai tunnekuntoa, ja painopiste on yksittäisten mielihyvän kokemusten sijasta pidempikestoisissa mielialoissa, joiden aikakaari mitataan viikoissa, kuukausissa tai jopa vuosissa. Kuten von Wright, myös Haybron katsoo, että voimme erehtyä omasta tunnetilastamme.
↑”Jotkut samastavat onnen hyveeseen, jotkut järkevyyteen, toiset viisauteen, toiset kaikkiin näihin tai johonkin näistä siten, että onnellisuuteen kuuluu nautintoa tai se, ettei nautintoa puutu. Jotkut ottavat mukaan vielä ulkoisen menestyksen.” (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, s. 17)
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 5.11.2024: Filosofia:onnellisuus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:onnellisuus.)
