Oikeustiede:rikossäännös/laajempi kuvaus

Tekorikosoikeus

Länsieurooppalainen rikosoikeus on painottunut toisen maailmansodan jälkeen selkeästi tekorikosoikeudelliseksi. Tekorikosoikeutta luonnehtii rangaistavuuden kytkeminen tehtyihin tekoihin ja laiminlyönteihin, ei sen sijaan tekijän epäsosiaaliseen elämäntapaan, yhteiskuntavaaralliseen asenteeseen tai rikollisiin aikeisiin. Vastaavasti rangaistuksen määräämisessä tekorikosoikeuden lähtökohta on rikosteko ja siinä ilmenevä syyllisyys. Tekijärikosoikeudellisista rikossäännöksistä, jotka eivät koske tekoja vaan tietynlaista asennoitumista tai elämäntapaa, on päästy eroon.

Tekorikosoikeus ei estä sitä, että joihinkin tekijäryhmiin sovelletaan yleisistä poikkeavia arvosteluperusteita. Joissakin tapauksissa erityiseen asemaan liittyy erityinen vastuu. Näin on säädetty virkarikoksista ja sotilasrikoksissa sekä eräistä talousrikoksista. Toiseksi esimerkiksi kätkemisrikoksesta on erotettu omaksi tunnusmerkistökseen rikoslain 32 luvun 3 §:ssä ammattimainen kätkemisrikos, jos kätkemiseen syyllistytään laajamittaisesti ja ammattimaisesti. Kolmanneksi joissain yleisten oppien kysymyksissä rangaistavuus kytketään tekijän asemaan. Niin sanotuissa epävarsinaisissa laiminlyöntirikoksissa tekijä voi olla vastuussa toisen kuolemasta, vaikka hän ei ole tehnyt mitään. Edellytyksenä on, että hänellä oli virkaan, toimeen tai asemaan perustuva erityinen oikeudellinen velvollisuus suojella toisen henkeä. Neljänneksi syyllisyyden osana käsiteltävässä tuottamuksessa on osittain kysymys tekijän henkilökohtaisista taidoista tai kyvyistä. Lisäksi rangaistuksen määräämisessä on paljon eri tekijäryhmiä koskevia rangaistuslajeja ja myös turvaamistoimenpiteiden määräämisessä on tekijärikosoikeudellisia piirteitä.

Rikoslain lainsäädäntötekniikka

Tärkeä viime vuosikymmenten lainsäädäntötekninen muutos on ollut törkeitä ja lieviä tekomuotoja koskevien rikossäännösten johdonmukainen kirjoitustapa. Vanhat, erittäin laajalla rangaistussäännöksellä varustetut rikossäännökset on pilkottu oikeusturvasyistä ja rangaistuskäytännön yhtenäistämiseksi yleensä kolmeen törkeysasteeseen.

Perustunnusmerkistöön kirjataan rikoksen aineelliset tunnusmerkistötekijät. Törkeää tekomuotoa koskevaan tunnusmerkistöön kuuluu tyhjentävä luettelo kvalifiointiperusteista ja teon arvostelu kokonaisuutena törkeäksi. Nulla poena sine lege – periaate edellyttää sitä, että kvalifiointiperusteiden luettelo on "suljettu" eli vain lakiin kirjatun perusteen täyttävä teko voi tulla arvioiduksi törkeänä. Lievää tekomuotoa koskevaan tunnusmerkistöön puolestaan kuuluu mahdollisesti esimerkkiluettelo privilegiointiperusteista ja kokonaisarvostelu. Nämä tunnusmerkistöt ovat avoimempia, ja ne jättävät soveltamisharkinnan viime kädessä tuomioistuimelle.

Rikoslain kokonaisuudistuksen kuluessa tarkistettiin johdonmukaisesti rangaistusasteikkoja. Rikokset on pyritty porrastamaan törkeyden mukaan kolmeen törkeysasteeseen. Rikossäännöksissä käytettyjen rangaistusasteikkojen määrää on pystytty supistamaan olennaisesti, mikä helpottaa muun muassa pakkokeinoja koskevan lainsäädännön antamista, koska kukin pakkokeino on kytketty tiettyyn enimmäisrangaistukseen epäillystä rikoksesta. Esimerkiksi rikoslain 21 luvun 5-7 §:issä säädetyissä lievässä pahoinpitelyssä rangaistusasteikko on sakkoa, perusmuotoisessa pahoinpitelyssä se on sakkoa tai vankeutta enintään 2 v, ja törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on 1 – 10 v vankeutta.

Laillisuusperiaatteeseen liittyy myös kulloinenkin vaatimus vaadittavasta syyksiluettavuudesta. Jos rikossäännöksessä, kuten esimerkiksi tapposäännöksessä, ei lausuta syyksiluettavuudesta mitään, teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tuottamuksellinen menettely on rangaistavaa vain silloin, kun rikoslain tunnusmerkistö on nimenomaisesti ulotettu koskemaan myös huolimattomuuteen perustuvaa tekoa.

Keskittämisperiaate

Rikoslain kokonaisuudistuksen työtä ohjasi niin sanottu keskittämisperiaate. Jo vuoden 1889 rikoslaissa pyrittiin siihen, että kaikki tärkeimmät rikossäännökset olisivat rikoslaissa. Näin tehtiinkin, mutta vuosikymmenten kuluessa oli jatkuvasti säädetty erityislakeja, joihin oli otettu myös vakavia rikoksia koskevia säännöksiä. Rikoslain kokonaisuudistuksen kuluessa on rikoslakiin koottu vähitellen lähes kaikki sellaiset rikossäännökset, joiden perusteella käytännössä tuomitaan vankeutta.

Keskittämiselle on kaksi pääsyytä. Aikaisemmin ihmisten saattoi olla melkoisen työlästä selvittää lainsäädännöstä, millainen menettely on rangaistavaa. Lisäksi kun rikossäännökset keskitetään rikoslakiin, joudutaan lainsäädäntövaiheessa arvioimaan uusien kriminalisointien rangaistusarvo sitä lähellä olevien säännösten kokonaisuudessa. Näin voidaan pyrkiä välttämään se ilmiö, että erityislainsäädännön kriminalisointien rangaistusasteikot eivät ole missään suhteessa rikoslain vastaaviin säännöksiin.

Keskittämisperiaatteella on hintansa. Se on merkinnyt yleisluonteisia eli niin sanottuja syntetisoituja tunnusmerkistöjä, joihin on yhdistetty useita erityislakien rikossäännöksiä. Tunnusmerkistöjen yleisluonteisuus antaa rikoslaille paremman yleiskatsauksellisuuden, mutta liian yleisluonteiset rikostunnusmerkistöt muistuttavat blankorangaistussäännöksiä. Esimerkiksi kun salassapitorikoksen rikossäännös koottiin rikoslain 38 luvun 1 §:ksi, samalla kumottiin noin sata erityislainsäädännön salassapitokriminalisointia. Rikossäännös ei voi tällaisessa tapauksessa olla kovin tarkkarajainen, vaan viittaa erilaisiin muualla lainsäädännössä oleviin salassapitoa ja vaitiolovelvollisuutta koskeviin säännöksiin.

Blankorangaistussäännökset

Niin sanotut avoimet rikossäännökset eli blankorangaistussäännökset koettelevat laillisuusperiaatteen rajoja. Näissä varsinainen rangaistussäännös (rangaistusuhan asettaminen) ja tunnusmerkistö (teonkuvaus, rangaistavan käyttäytymisen kuvaus) on erotettu toisistaan. Rangaistussäännös on saatettu sijoittaa rikoslakiin tai vaikkapa erillislain loppuun, kun taas rangaistavan käyttäytymisen kuvaus on etsittävä muualta, joko samasta laista tai muusta lainsäädännöstä. Yksityisen ihmisen voi olla lähes mahdotonta saada selville, mikä on rangaistavaa ja mikä ei, jos rikossäännös saa täsmällisen sisältönsä rikoslain ulkopuolelta joko lakiin tai sen nojalla annettuihin säädöksiin tai määräyksiin sisältyvistä käyttäytymissäännöistä.

Blankorangaistussäännöksiä käytettiin aikaisemmin runsaasti erityislainsäädännössä. Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä blankorangaistussäännösten määrää on olennaisesti pystytty vähentämään. Blankorangaistustekniikasta tuskin pystytään täysin luopumaan.

Blankorangaistussäännösten käyttämiseen liittyy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen eli nulla poena sine lege – periaatteen kannalta erityisiä vaatimuksia. Suoranaista ristiriitaa tällaisen tekniikan ja laillisuusperiaatteen välillä ei kuitenkaan vallitse edellyttäen, että rangaistavuuden perusta edelleen selvästi ilmenee laista ja edellyttäen, että tuohon lakiin on otettu selkeä ja nimenomainen delegointisäännös. Perustuslakivaliokunta on useaan otteeseen linjannut blankorangaistussäännöksille asetettavat vaatimukset, joiden mukaan

1) hyväksyttävien blankorangaistussäännösten valtuutusketjujen tulee olla täsmälliset,
2) tekojen rangaistavuuden edellytykset ilmaisevien aineellisten säännösten tulee olla kirjoitetut rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella,
3) nämä säännökset käsittävästä normistosta käy myös ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus ja
4) kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä on jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta.