Oikeustiede:oikeudellinen deduktio/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Deduktio oikeudellisessa päättelyssä. Deduktiiviset päätelmät ovat loogisesti tosia, jos premissit ovat tosia ja päättelysääntöjä on käytetty oikein. Oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa objektiivisuutta on perinteisesti pidetty keskeisenä sekä yksittäistapauksen ratkaisun että koko ratkaisutoiminnan legitimiteetille. Siksi on ymmärrettävää, että deduktiota on pidetty yhtäältä oikeudellisen ratkaisutoiminnan tavoiteltavana mallina ja ihanteena sekä toisaalta tapana, jolla oikeudelliset ratkaisut väitetysti tosiasiassa tehdään tai perustellaan. Oikeudellinen ratkaisu on toisinaan ymmärretty juuri syllogismiksi seuraavaan tapaan:

Ylälause: Joka tappaa toisen, tuomittakoon rangaistukseen R.
Alalause: A on tappanut B:n (= tehnyt teon, joka kuuluu tappamisen luokkaan).
Johtopäätös: A tuomitaan/on tuomittava rangaistukseen R.

Suomessa perinteinen päätösten kirjoitustapa oli syllogistinen, vaikka ensin kirjoitettiin päätökseen todistusharkinnan lopputulos eli faktapremissi, sitten sovellettavat oikeusohjeet eli normipremissi, ja lopuksi päätelmänä seuraamus, esimerkiksi rikoksesta määrätty rangaistus.

Oikeudellisen deduktion ongelmia. Deduktioon oikeudellisena päättelytapana liittyy sekä periaatteellisia, mm. tietoteoreettisia, että käytännöllisiä ongelmia.

Faktapremissi, normipremissi ja päätelmä kuuluvat ontologisesti ja tietoteoreettisesti eri kategorioihin. Niissä yhdistetään tosiasioita koskeva väittämä ja oikeussäännös päätelmäksi, joka on käytännön toimintaa.
Päätelmän paikkansa pitävyys on keskeisesti sidoksissa (sinänsä edellä mainitusta kategoriaongelmasta riippumatta) siihen, pitävätkö premissit paikkansa ja millä tavoin ne ovat vahvennettavissa. Logiikan sääntöjen mukaan ristiriidasta voi seurata mitä tahansa, ja implikaatiopäätelmä epätodesta toteen on sinänsä tosi.
Usein on kiistanalaista paitsi se, mitkä faktat ovat tosia, miten niitä on tulkittava ja mikä on normipremissin sisältö (tulkinta), myös se, vastaavatko sanotut faktat riittävästi toisiaan, jotta normi soveltuisi tapaukseen (=subsumptio-ongelma). Esimerkiksi: voiko toisen tappaa jättämällä antamatta tälle lääkettä tai ruokaa? Tällöin pyrkimys syllogistisen tapaiseen päättelyyn edellyttää lisäpremissiä, jolla tuo vastaavuus tai sen puuttuminen todetaan.

Keskeinen asia on yksinkertaisesti se, millä perusteilla premissit asetetaan ja miten ne perustellaan, samoin kuin se, voidaanko premissit näin katsoa oikeiksi justifikaation tarkoittamalla tavalla. Deduktiivinen malli ei tässä yhteydessä ole avuksi, koska siitä ei ole hyötyä sen enempää todistusharkinnassa kuin tulkinnassakaan. Lisäksi seuraamuksen valinnassa saattaa siinäkin olla harkintavaraa. Deduktiivisen perustelumallin tavoittelu saattaa päin vastoin johtaa siihen, että tuomioistuinratkaisun perusteluissa sivuutetaan seikat, jotka puhuisivat valittuja premissejä vastaan, kuten vastanäytöstä, jos syytetty katsotaan jutussa syylliseksi. Tällöin perustelut ovat vain näennäisobjektiivisia ja huonosti informatiivisia.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala