maanhankintajärjestelmä

Määritelmä Maanhankinnalla tarkoitetaan yhteiskunnan käytettävissä olevia, laissa määriteltyjä keinoja hankkia kiinteää omaisuutta erilaisiin tarkoituksiin. Jos kysymys on yksityisestä tahosta, se tarvitsee tietyissä tapauksissa luvan kiinteän omaisuuden hankintaan. Tällöin luovutuksesta päättää julkinen valta.

Selite

Maanhankinnan muodot ja keinot ovat yhteydessä valtion, joskus myös kunnan asutus-, elinkeino- ja rakennuspoliittisten tarpeiden tyydyttämiseen. Historiallisessa suhteessa on mainittava myös sosiaaliset asutusreformit (torpparilaitoksen purku) ja poikkeuksellisiin oloihin liittyvät siirtolaisten asuttaminen. Maanhankinnan keinot ovat, jos sivuutetaan vapaaehtoiset luovutukset, joko (pakko)lunastusta tai vapaaehtoiseen luovutukseen liittyviä väliintulon muotoja (etuosto, maanhankintalupa).

Lainsäädäntö on yleensä valtakunnallisesti yhdenmukaista Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Yhdyskuntarakentamisen ongelmat ovat kuitenkin pääkaupunkiseudulla siinä määrin kärjistyneet, että ero muuhun maahan on suuri. Tästä syystä maanhankinnan ohjauskeinoja on pyritty käyttämään väljemmin pääkaupunkiseudulla kuin muualla maassa. Tämä koskee etuosto-oikeuden ja eräiden lunastusoikeuksien käyttämistä.

Yksityisen maanhankinta. Maanhankintaoikeudella on aikaisemmin tarkoitettu kiinteistönostajan tarvitsemaa oikeutta maa- ja metsätalousmaan hankintaa varten (laki oikeudesta hankkia maa- ja metsätalousmaata). Tämä lainsäädäntö on nyttemmin kumottu. Ahvenanmaan maakunnassa muu kuin ahvenanmaalainen tarvitsee luvan kiinteistön hankintaan.

Ulkomaalaisten maanhankinnan sääntely. Aikaisemmin voimassa ollut ulkomaalaisten maanhankintaa koskeva rajoitussääntely kumoutui pääosiltaan Suomen liittyessä Euroopan yhteisöön. Lähtökohtana on kiinteistökauppojen vapaus, mutta Suomella on oikeus lain mukaan luvanvaraistaa kiinteistönhankinta rajavyöhykkeillä ja suoja-alueilla sekä vapaa-ajan asuntojen ja virkistysalueiden hankinta koko maassa. Nykyisin muu kuin Suomessa pysyvästi asuva henkilö tai ulkomainen yhteisö tarvitsee enää luvan vapaa-ajan kiinteistön hankintaan. Suomessa asuva ei tarvitse lupaa. Lupaa ei voida myöntää, jos kauppa nostaa hintatasoa haitallisella tavalla tai jos se vaikeuttaa kaavoituksen toteuttamista, aiheuttaa huomattavia vaikeuksia luonnonsuojelulle tai haittaa tärkeää yleistä etua.

Lunastaminen pakkohuutokaupassa. Aikaisemmin voimassa olleen lain (23/1938) mukaan valtiolla oli lunastusoikeus pakkohuutokaupalla myytävään kiinteistöön. Lunastusmahdollisuus koski ns. maalaiskiinteistöjä, käytännössä vaikeuksiin joutuneita maatiloja, joten yksityiskohtaisen kaavoituksen piirissä olevilla alueilla lunastusoikeutta ei ollut. Tämä lainsäädäntö on nyttemmin kumottu.

Rakennuspoliittinen lunastus ja kunnan muu lunastusoikeus. Maanhankinta on varsin laaja-alaisesti mahdollista kaavoituksellisiin tarkoituksiin maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) säännösten nojalla. Rakennuspoliittinen lunastus tarkoittaa pääasiassa kaavoittamattoman tai rakentamattoman maan hankkimista kaupungille käytettäväksi yleiseen asuntotuotantoon tai kaupungin muuhun suunnitelmanmukaiseen rakentamiseen (99 §). Kunta voi lunastaa maata myös maakunta- tai yleiskaavassa osoitetun tarkoituksen toteuttamiseksi. Näissä tapauksissa ympäristöministeriön lunastuslupa on tarpeen. Ilman lupaa kunta voi asemakaava-alueella lunastaa yleisen alueen sekä sellaisen yleisen rakennuksen asemakaavan mukaisen tontin, joka asemakaavassa on tarkoitettu kunnan laitokselle tai kunnan muihin tarpeisiin (96 §). Lisäksi jos asemakaavan mukaista rakentamista ei ole tapahtunut määräajassa, kunta voi tietyin edellytyksin lunastaa tontin annettuaan rakentamiskehotuksen (97 §).

Lisätiedot
Kirjoittaja: Erkki J. Hollo

Lähikäsitteet

Käytetyt lähteet

Hallberg&al2006, HolloE1984

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 26.4.2024: Oikeustiede:maanhankintajärjestelmä. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:maanhankintajärjestelmä.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →