Oikeustiede:ilma-alue/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Oikeuskehitys. Ilmatilan kansainvälisoikeudellinen sääntely käynnistyi 1900-luvun alussa. Ilmatilan oikeusasemasta esiintyi aluksi näkemyseroja aluevaltion täysivaltaisuuden ja ilmatilan vapauden välillä. Vuonna 1919 tehtiin Pariisissa ensimmäinen yleinen ilmaliikennettä koskenut valtiosopimus, jonka mukaan jokaisella sopimusvaltiolla oli yksinoikeus alueensa yläpuolella olevaan ilmatilaan. Sopimuspuolet sitoutuivat kuitenkin myöntämään toistensa siviili-ilma-aluksille oikeuden viattomaan kauttakulkuun, sikäli kuin nämä noudattaisivat siitä sopimuksen mukaisesti annettuja määräyksiä. Kansainvälistä ilmailua yritettiin ohjailla myös Madridin sopimuksella (1926), joka ei kuitenkaan koskaan tullut voimaan. Edelleen vuonna 1928 tehtiin Havannan sopimus, jonka määräykset olivat jo edellisiä sopimuksia edistyneempiä tavoitellessaan kansainvälisen lentoliikenteen vapautta. Nykyinen ilmailua koskeva perussopimus on vuonna 1944 Chicagossa tehty kansainvälisen siviili-ilmailun yleissopimus (SopS 11/1949 myöhempine muutoksineen). Nimensä mukaisesti se ei koske valtion ilma-aluksia eli sotilas-, tulli- ja poliisi-ilma-aluksia.
Oikeusasema. Chicagon sopimuksenkin mukaan valtiosuvereniteetti ulottuu valtion alueen yläpuolella olevaan ilmatilaan. Sopimus käyttää tästä käsitettä ilman herruus. Chicagon sopimus ei enää tunne viattoman kauttakulun käsitettä. Säännölliseen (aikataulunmukaiseen) lentoliikenteeseen, jossa matkustajia tai rahtia kuljetetaan useamman kuin yhden valtion ilmatilan kautta, samoin kuin kaikkeen sotilasilmailuun, tarvitaan aluevaltion lupa. Käytännössä kansainvälistä lentoliikennettä säännellään kahdenvälisillä lentoliikennesopimuksilla, joita Suomi on tehnyt lähes 50 EU:n ulkopuolisen valtion kanssa. Lisäksi EU on tehnyt sopimuksia unionin ulkopuolisten valtioiden kanssa lentoliikenteen harjoittamisesta. Euroopan unionissa vapaan liikkumisen periaate ulottuu myös lentoliikennesuhteisiin. Suomen osalta EU:n ilmailusäännökset tulivat voimaan jo ETA-sopimuksen myötä vuonna 1994. Kansainvälisen oikeuden ulkopuolella lentoyhtiöt ovat perustaneet 1980-luvun lopulta lähtien liittoutumia yhteistyötään varten.
Monenvälisin valtiosopimuksin on yhtenäistetty ilmakuljetusasiakirjoja ja säännelty rahdinkuljettajan vastuuta. Erityistä huomiota on jouduttu kiinnittämään siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen, kuten lentokonekaappausten ja muun terrorismin ehkäisyyn sekä matkustajien väkivaltaisuuteen. Samoin on vahvistettu siviili-ilmailuun kohdistuvan valtiollisen voimankäytön kieltoa. Vuonna 2010 neuvoteltiin uusi siviili-ilmailuun kohdistuvien laittomien tekojen torjumista koskeva yleissopimus.
Ilmailuoikeuden ohella ilma-alueen merkitys on kasvanut kansainvälisessä ympäristöoikeudessa. Ilman kautta kulkeutuvat päästöt voivat aiheuttaa kansainväliseen vastuuseen johtavia ympäristövahinkoja (ks. kansainvälinen ilmansuojelu).