Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus

    Tieteen termipankista

    performatiivisuus

    performatiivisuus
    Määritelmä kirjallisuudentutkimuksessa lausuman ilmaisuvoimaa kuvaava ominaisuus; kirjoitetun kielellisen esittämisen tavoitehakuinen ja aktiivinen piirre, joka saa aikaan muutoksia kirjallisen teoksen sisäisessä ja/tai ulkopuolisessa todellisuudessa (mm. retoriset vaikutukset, yleisöreaktiot, esittäjä/yleisö-suhde)
    Selite Kielifilosofi J.L.Austin (1962) määritteli puheaktiteoriassaan puheaktit – eli lokutiivit, illokutiivit ja perlokutiivit – kielellisen kommunikaation performatiivisiksi perusyksiköiksi. Kirjallisuuden kontekstiin ja myöhemmin jälkiklassisen narratologian piiriin puheakteja ovat kehittäneet ja soveltaneet narratiivisina akteina mm. John R. Searle, Marie Louise Pratt, Sandy Petrey, J. Hillis Miller, Jacques Derrida ja Judith Butler. Performatiivisuus käsitetään nykyisin laajasti niin puhutun, kirjoitetun kuin esitetynkin ilmaisun ominaisuudeksi, joka perustuu tekijänsä kyvykkyyteen, toimijuuteen ja suorittamiseen.

    Erikieliset vastineet

    performativityenglanti (English)
    performativitetruotsi (svenska)

    Lähikäsitteet

    Käytetyt lähteet

    AustinJ.L.1962, RojolaL&LaitinenL1998, CarlsonM2004, LoxleyJ2007, BehschnittW2007, KTK2013

    Alaviitteet

    Lähdeviittaus tähän sivuun:
    Tieteen termipankki 27.2.2024: Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus.)