Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus
performatiivisuus
| performatiivisuus |
Määritelmä
kirjallisuudentutkimuksessa lausuman ilmaisuvoimaa kuvaava ominaisuus; kirjoitetun kielellisen esittämisen tavoitehakuinen ja aktiivinen piirre, joka saa aikaan muutoksia kirjallisen teoksen sisäisessä ja/tai ulkopuolisessa todellisuudessa (mm. retoriset vaikutukset, yleisöreaktiot, esittäjä/yleisö-suhde)
Selite
Kielifilosofi J.L.Austin (1962) määritteli puheaktiteoriassaan puheaktit – eli lokutiivit, illokutiivit ja perlokutiivit – kielellisen kommunikaation performatiivisiksi perusyksiköiksi. Kirjallisuuden kontekstiin ja myöhemmin jälkiklassisen narratologian piiriin puheakteja ovat kehittäneet ja soveltaneet narratiivisina akteina mm. John R. Searle, Marie Louise Pratt, Sandy Petrey, J. Hillis Miller, Jacques Derrida ja Judith Butler. Performatiivisuus käsitetään nykyisin laajasti niin puhutun, kirjoitetun kuin esitetynkin ilmaisun ominaisuudeksi, joka perustuu tekijänsä kyvykkyyteen, toimijuuteen ja suorittamiseen.
Erikieliset vastineet
| performativity | englanti (English) | |
| performativitet | ruotsi (svenska) |
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
AustinJ.L.1962, RojolaL&LaitinenL1998, CarlsonM2004, LoxleyJ2007, BehschnittW2007, KTK2013
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 2.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:performatiivisuus.)