Kirjallisuudentutkimus:kulttuurinen omiminen

From Tieteen termipankki

kulttuurinen omiminen | kulttuuriappropriaatio

kulttuurinen omiminen (suositeltu)
kulttuuriappropriaatio (ehdotettu)
Definition

1. prosessista: tietylle kulttuurille tunnusomaisen perinteen, artefaktin tai ilmaisutavan hyödyntäminen sille vieraassa yhteydessä.

2. lopputuloksesta: teos tai teko, jossa on hyödynnetty tietylle kulttuurille tunnusomaista perinnettä, artefaktia tai ilmaisutapaa sille vieraassa yhteydessä.
Explanation

Kulttuurinen omiminen (cultural appropriation; suom. myös 'kulttuuriappropriaatio'; 'kulttuurinen appropriaatio'; 'kulttuurinen haltuunotto') on monimerkityksinen termi alkaen siitä, että sillä viitataan sekä tietynlaiseen toimintaan että sen lopputulokseen. Siksi on syytä täsmentää, missä mielessä sitä kulloinkin ja erityisesti kirjallisuuden yhteydessä käytetään. Seuraavassa termin ulottuvuuksia eritellään tätä täsmentämistä ajatellen. Ensin (A) käsitellään omimisen saamia kielteisiä ja sitten (B) myönteisiä merkityksiä.

A. Kulttuurisen omimisen termiä on käytetty tapauksissa, joissa toiselle kulttuurille tunnusomaisten asioiden hyödyntäminen on juridisesti, moraalisesti tai eettisesti arveluttavaa tai poliittisessa tai ideologisessa mielessä kielteisesti latautunutta.

Helmikuussa 2016 Koko Hubara väitti, että Laura Lindstedtin Finlandia-voittaja Oneiron on ”kulttuurista omimista par excellence”, koska Lindstedt oli kantasuomalaisena ja evankelis-luterilaisena naisena luonut kirjaansa syömishäiriöstä kärsivän juutalaisnaisen hahmon. ”Koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloi[s]tani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta”, Hubara kirjoitti (https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron/) Myöhemmin hän kuitenkin tähdensi, että häntä kiinnosti Oneironin yhteydessä tunnekokemuksen käsittelyn sijaan ennen muuta ”kysymys siitä, missä menee määritelmällisesti epätarkan ja vaikean kulttuurisen omimisen käsitteen rajat Suomen kontekstissa” (https://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron-ii/)

Huhtikuussa 2018 Yle perusteli, miksi se oli päättänyt siirtää lastenohjelman ”Herra Heinämäki ja Lato-orkesteri” Pikku Kakkosesta ja Lasten Areenasta Elävään arkistoon. Syynä oli katsojapalaute Heikki Salon fiktiiviseen Lato-orkesteriin kuuluvan basistin pukeutumisesta intiaanipäälliköksi: ”osa katsojista koki perinteiseen alkuperäiskansan asuun puetun, stereotyyppisen hahmon loukkaavaksi” (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/04/28/yle-vastaa-miksi-herra-heinamaen-lato-orkesteri-siirtyy-ylen-elavaan-arkistoon). Salo myönsi ensin kritiikin aiheelliseksi: ”Kulttuurisessa omimisessa on kyse siitä, että mennään esimerkiksi alkuperäiskansojen kulttuuriin ja omitaan sieltä asioita, eikä ymmärretä, mitä ne asiat ovat. Juuri sitä olemme aikaisemmin tehneet”. Toisaalla hän mutkisti asiaa esittämällä, että pukeutumista pitäisi tarkastella osana fiktiivisen henkilöhahmon rakentamista, ei tietyn (todellisen) kansan esittämisenä tietynlaiseksi (https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005660481.html).

”Vastuullisesti ja eettisesti kestävän matkailun toimintaperiaatteissaan” (2018) Saamelaiskäräjät esittää: ”Kulttuurinen omiminen (cultural (mis)appropriation) rikkoo saamelaisten kulttuuri-itsehallintoa eli saamelaisten perustuslaillista oikeutta määrätä omasta kulttuuristaan ja sen käytöstä. Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan sellaista toimintoa, jossa hyväksikäytetään elementtejä toisesta kulttuurista, joka ei kuulu käyttäjän omaan kulttuuriin, ja hyväksikäyttö tapahtuu ilman käytettävän kulttuurin omistajien suostumusta. Kulttuurisessa omimisessa on kyse vähemmistön ja enemmistön välisistä valtarakenteista. Luvattoman hyväksikäytön lisäksi kulttuurin omimisen tekee vahingolliseksi se, että toisen kulttuurin elementtejä hyväksikäyttävä henkilö ei ymmärrä ja/tai arvosta kyseistä, hyväksikäytön kohteeksi joutunutta kulttuuria ja/tai hyväksikäytettyjen elementtien laajempaa kulttuurista merkitystä tai sanomaa.”

Kussakin näistä tapauksista kulttuurinen omiminen määrittyy ennen muuta kielteiseksi ilmiöksi: valtakulttuurin edustaja käyttää jotain vähemmistökulttuurille ominaista asiaa (artefaktia, ilmaisutapaa, kokemusta) vahingollisella tavalla hyväkseen.

Termin kielteisen merkityksen tausta on ennen muuta Amerikkojen alkuperäisväestön kohtelua koskeneessa kansainvälisessä keskustelussa ja tutkimuksessa. Kulttuurisen omimisen perustapauksia ovat juuri tätä taustaa vasten aineellisen kulttuurin varastaminen alistetuilta ja vähemmistöiltä ja toisaalta sen kaupallistaminen luvatta. Toisaalta omimisena on käsitelty aineellisen kulttuurin haltuunottoa tukevana tapana esittää alistetut tai vähemmistö yksinkertaistavasti, stereotyyppisellä tavalla tai muuten syrjäyttävästi, esimerkiksi jättämällä ne kokonaan huomiotta historiankirjoituksessa tai esittämällä niiden tunnusmerkkejä, tekemisen tapoja tai teoksia naurettavassa valossa, halventavasti tai muuten epäkunnioittavasti niin, että tämä tukee epätasa-arvoa enemmistön ja alistettujen tai vähemmistön välillä. Suomessa saamelaisten kohtelusta on kirjoitettu näiltä kannoilta 1990-luvulta lähtien myös ”etnografisena riistona”. (Ks. Kilpeläinen 2019, 33-40.)

Kun kulttuurisesta omimisesta keskustellaan taiteen ja kirjallisuuden yhteydessä, ilmiön ja sen tunnistamisen ongelmiin on syytä varautua etenkin, kun omimisesta on kirjoitettu myös sellaisten aineettomien asioiden, kuten ideoiden, teemojen ja tekstin luomien subjektiasemien, yhteydessä (ks. Young 2010). Samalla on syytä pohtia eroja tekstilajien ja taidekäsitysten välillä. Toisin kuin historiankirjoituksessa tai journalismissa, kirjallisuudessa ja fiktiossa laajemmin ei pyritä välttämättä todellisuuden representaatioon tai totuudenmukaiseen esittämiseen. Siksi esimerkiksi henkilöhahmoja, heidän piirteitään, puhetapojaan ja tekojaan ei voi muitta mutkitta lukea tekijän väitteiksi todellisuudesta, jonkin kansanosan edustukseksi maailmassa hänen mukaansa tai suosituksiksi toimintaan todellisuudessa. Esimerkiksi stereotyyppinen henkilöhahmo on joissain kirjallisuudenlajeissa poikkeus, toisissa sääntö; molemmissa tapauksissa on pohdittava, mikä tehtävä sillä on yksittäisen teoksen kokonaisuudessa. Henkilöhahmo on fiktiossa aina osa kerrostunutta esittämistä (ks. kertomus) ja toisaalta juonta tai temaattista rakennelmaa. Näistä syistä fiktiota ei voi perustelematta lukea kansanosien, identiteettien ja niiden ”äänen” representaationa tai representoimatta jättämisenä. Tekijän osalta tämä tarkoittaa, että ei ole ennalta selvää eikä hänen taustansa kiistatta määrittämää, millainen kirjoittaminen edesauttaa kulttuurista monimuotoisuutta ja millainen heikentää sitä.

Esimerkiksi kontekstin merkityksen mutkikkuudesta kirjallisuudessa kulttuuriselta kannalta käyvät juuriltaan eurooppalaisen, valkoihoisen Tony Hillermanin Joe Chee -dekkarit. Niissä navajoetsivä Chee ja Yhdysvaltain navajokulttuuri on esitetty tavalla, jota navajoyhteisö ei ole pitänyt kulttuurisena omimisena kielteisessä mielessä; päinvastoin Hillerman sai vuonna 1987 navajoyhteisöltä tunnustuspalkinnon työstään (Navajo Tribe Special Friends of the Dineh Award). Hillerman oli kuitenkin ennen tätä korostanut velkaansa ennen muuta Arthur Upfieldille, tämän Australian aboriginaalikulttuuriin sijoittuville dekkareille ja niiden etsivähahmo ”Bony” Bonapartelle (https://en.wikipedia.org/wiki/Tony_Hillerman). Hillermanin tapaus osoittaa, että kokemuksen kulttuurisuuden ja sen (eettisesti kestävän) kirjallisen esittämisen suhde on mutkikas. On syytä pohtia, miksi näin voi olla.

B. Kulttuurisesta omimisesta on kirjoitettu myönteisessä merkityksessä postkolonialistisen kirjallisuuden ja samoin avantgarden ja kokeellisen kirjallisuuden yhteydessä. Teoksessa The Empire Writes Back (1989) Bill Ashcroft, Gareth Griffiths ja Helen Tiffin esittävät, että omimisessa (appropriation) ”keskustan” (hegemonian, valtakulttuurin) kieli omaksutaan, sitä muunnetaan ja sitä käytetään keskustan valtaa murentavan kokemuksen ilmaisemiseen, ”marginaalin” (alistetun tai vähemmistökulttuurin) itseilmaisun välineenä. Omiminen on kieltä ja ilmaisua koskevien normien hylkäämisen (abrogation) ohella keskeisiä strategioita, joilla kolonisoivan kulttuurin valta voidaan kyseenalaistaa kirjallisuudessa.

1900-luvun jälkipuolen avantgardeen luettavan Situationistisen internationaalin (SI) piirissä omimisesta (appropriation) kirjoitettiin kapitalistisen kulttuurin ja valtamedian tuotteiden suositeltavana ”kaappaamisena” (détournement), lainaamisena, muunteluna ja käyttönä uusiin tarkoituksiin. Vastaavasti Internetin nopean lainaamisen, muokkaamisen ja kierrättämisen kulttuurista eli ”viraalisuudesta” on kirjoitettu myönteisenä poliittisena voimana yksilötekijöiden ja suuryhtiöiden valtaa eli tekijänoikeuksia vastaan.

Konseptualistisen kirjallisuuden piirissä omimisella (appropriated texts) tarkoitetaan lähdeteksteihin perustuvaa kirjoittamista, jossa tekijän (uutta tekstiä) luova panos pyritään minimoimaan (ks. luovuudeton kirjoittaminen). Lähdetekstien omimisen tapoja ovat muun muassa tekstimateriaalin uudelleenjärjestäminen (esim. aakkostamalla) ja vähentäminen (esim. erasure-tekniikka eli olemassa olevan tekstin mustaaminen osittain).

Näiden käytäntöjen taustaksi sopii etnografista riistoa ja kulttuuriperinnön tutkimusta paremmin Karl Marxin ajattelu omimisen (Aneignung) kolmesta muodosta. Ensimmäisessä omiminen on ihmisen alkuperäinen luontosuhde, luonnon tarjoamien materiaalien työstämistä yhteisön hyväksi; toisessa kapitalistista, yksilöllistä kulutusta tukevaa, vieraannuttavaa, käyttöä ja jatkokehittelyä rajaavaa kulttuurituotantoa; kolmannessa kommunistista, vieraantumista kumoavaa omaisuuden ja käytön kollektivisointia. Marxilta vaikutteita saaneessa kulttuurikritiikissä samalla termillä voidaan näin viitata niin luontosuhteen ja työn alkuperäiseen muotoon, riistoon kuin riiston vastustamiseenkin.

Kun ensimmäisessä tapauksessa (A) perustapaus kulttuurisesta omimisesta oli valtaväestön edustajan tapa hyötyä vähemmistökulttuurissa tehdystä työstä luvatta tai muuten tälle kulttuurille haitallisesti, toisessa (B) perustapaus on vähemmistön tai alistettujen edustajan tapa omia valtaväestön tai muiden vallan edustajien haitallisesti omimia asioita takaisin yhteiseen (taiteelliseen) käyttöön. Koska omimisesta on kirjoitettu kirjallisuuden yhteydessä niin vältettävänä kuin kannatettavanakin kulttuurisena toimintana, käsite on määritelty yllä neutraalisti, liittämättä sitä ennalta mihinkään tiettyyn käyttötapaan tai keskusteluun. Toisin kuin pakolla ottamiseen ja anastamiseen viittaava suomennos ’omiminen’ antaa ymmärtää, appropriaatio ei ole välttämättä moraalisesti tai juridisesti kyseenalaista toimintaa tai teko, joka sijoittaa tekijänsä vääjäämättä tiettyyn asemaan poliittisessa kiistassa.

Tämän mutkikkuuden voi nähdä tulevan esille Koko Hubaran ja Heikki Salon paluissa aiheeseen samoin kuin Saamelaiskäräjien tavassa varmistaa selitteellä (mis)appropriation, että nyt viitataan nimenomaan kulttuurin monimuotoisuuden kannalta haitalliseen toimintaan.

Related Concepts

Sources

Ashcroft1989, Kilpeläinen2019, Saame2018, Scafidi2005, Young2010

References

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 30.9.2022: Kirjallisuudentutkimus:kulttuurinen omiminen. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:kulttuurinen omiminen.)


Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →