Oikeustiede:kollektiivinen turvallisuus/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Kansainliitto. Kansainliiton turvallisuusjärjestelmän ytimenä olivat sen peruskirjan 10 artiklaan sisältyneet takeet jäsenvaltioiden alueellisesta loukkaamattomuudesta. Lisäksi 16 artikla sisälsi määräykset sitovien taloudellisten pakotteiden soveltamisesta siinä tapauksessa, että liiton jäsen ryhtyisi sotaan peruskirjan vastaisesti tai että liiton ulkopuolinen valtio ryhtyisi sotaan hyväksymättä liiton jäsenilleen asettamia velvoitteita.
Ongelmat syntyivät siitä, että kansainliiton elimillä ei ollut toimivaltaa pakotteiden soveltamisessa. Pakotteet olivat toisaalta ehdottomia ja automaattisia tiettyjen ehtojen täytyttyä, ja toisaalta ne oli jätetty yksittäisten jäsenvaltioiden harkintaan. Peruskirjan 16 artiklan sisältämiin sotilaallisiin pakkokeinoihin ei milloinkaan turvauduttu käytännössä.
YK:n kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä. Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan edellyttämä turvallisuusjärjestelmä sisältää kaksi osaa. Niistä ensimmäinen on 2 artiklan 4 kohtaan sisältyvä kielto väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä kansainvälisissä suhteissa. Toinen osa perustuu 24 artiklan mukaiseen Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston ensisijaiseen vastuuseen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisestä. Jäsenvaltiot ovat hyväksyneet, että turvallisuusneuvosto toimii niiden puolesta täyttäessään tästä vastuusta johtuvia velvollisuuksiaan. Samalla jäsenvaltiot ovat oikeudellisesti sitoutuneet panemaan välittömästi täytäntöön turvallisuusneuvoston päätökset.
YK:n peruskirjaa laadittaessa pyrittiin välttämään ne ongelmat, jotka olivat johtaneet Kansainliiton epäonnistumiseen maailmanrauhan säilyttämisessä. Siksi YK:n elimille annettiin päätösvaltaa kollektiivisiin toimiin ryhdyttäessä. Uuden järjestelmän tarkoituksena oli estää kansainvälisen rauhan rikkominen. Kansainliiton järjestelmään sisältyi huomattavasti suurempi automaattisuus kuin YK:n mekanismiin. Tämä selittyy edellä kuvatuista historiallisista syistä ja on myös hieman paradoksaalista. On näet katsottu, että kollektiivisiin turvallisuusjärjestelmiin, toisin kuin kollektiivisiin puolustusjärjestelmiin (kuten Natoon), sisältyy yleensä automaattinen vastatoimiin ryhtyminen mitä tahansa hyökkäystekoon syyllistynyttä valtiota vastaan.
YK:n järjestelmässä turvallisuusneuvostolla on laajat mahdollisuudet harkita, onko vastatoimiin syytä ryhtyä vai ei ja millaisia nämä toimet ovat. Keskeistä on se, että jäsenvaltiot ovat valtuuttaneet turvallisuusneuvoston toimimaan niiden puolesta kollektiivisesti. Olennaista on myös se, että neuvoston pysyvinä jäseninä on viisi suurvaltaa, joiden myötävaikutus tarvitaan tärkeimpiin päätöksiin. Jos suurvallat eivät pääse yksimielisyyteen, YK:n VII lukuun perustuva järjestelmä ei toimi, kuten kylmän sodan kausi osoitti ja kuten myös myöhempinä vuosina on saatu todeta, erityisesti Syyrian ja Ukrainan kriisien osalta. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen pyrkimykset peruskirjan kollektiivisen järjestelmän tehostamiseksi eivät tätä perusasetelmaa ole kyenneet muuttamaan.
YK järjestelmän sisältö. Järjestelmän perustana on turvallisuusneuvoston toimivalta VII luvun mukaisista pakotteista päätettäessä. Kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämisessä VII luvun mukaisia toimia edeltävät VI luvun mukaiset pyrkimykset riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen. Peruskirjan VII luku alkaa 39 artiklan määräyksellä, jonka mukaan turvallisuusneuvoston on todettava rauhan rikkoutumisen uhan, rauhan rikkoutumisen tai hyökkäysteon olemassaolo ja sen on esitettävä suosituksia tai tehtävä päätös siitä, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä 41 ja 42 artiklan mukaisesti kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi ja palauttamiseksi.
Tämä tarkoittaa, että pakotteita ei sovelleta automaattisesti, vaan niiden edellytyksenä on turvallisuusneuvoston päätös. Vastatoimet eivät edellytä, että valtio on virallisesti julistanut sodan. Riittävää on se, että jokin seuraavista kolmesta ehdosta täyttyy: rauha uhkaa rikkoutua, rauha on jo rikkoutunut tai hyökkäystekoon on ryhdytty. Näiden ehtojen sisällöstä on paljon kiistelty, ja esimerkiksi hyökkäysteko termiä määriteltiin erityiskomiteassa parin vuosikymmenen ajan. Lopulta hyväksyttyyn määritelmään, joka sisältyy yleiskokouksen päätöslauselmaan 3314 (XXIX) vuodelta 1974, ei ole kovinkaan usein viitattu sellaisenaan. Käytännössä YK:n elimet viittaavat usein vain 39 artiklaan yleensä tai vieläkin tavallisemmin pelkästään VII lukuun.
Kuten edellä on jo todettu, turvallisuusneuvosto ei ole sidottu mainittuihin edellytyksiin. Neuvoston on katsottu voivan vapaasti harkita, 1) määrääkö se ylipäätään pakotteita, 2) millaisia nämä pakotteet ovat, 3) sitovatko pakotteet osapuolia vai ovatko ne suosituksia ja 4) mihin valtioon tai valtioihin pakotteet kohdistetaan. Välttämättä ei ole edes todettava, että jokin valtio on syyllistynyt oikeudenvastaiseen tekoon. Riittävää on se, että kansainvälinen rauha ja turvallisuus ovat uhattuina. Turvallisuusneuvosto voi peruskirjan 2 artiklan 6 kohdan nojalla määrätä pakotteista jopa YK:n ulkopuolisiakin valtioita vastaan.
Sovellettavat pakotetoimet. Sen jälkeen, kun turvallisuusneuvosto on todennut peruskirjan 39 artiklan mukaisen tilanteen syntyneen, se voi turvautua VII luvussa mainittuihin keinoihin. Neuvoston on mahdollista suositella jäsenvaltioille kollektiivisia toimia, määrätä tai suosittaa asianosaisille väliaikaisia toimia, antaa jäsenmaille sitova kehotus taloudellisiin tai diplomaattisiin pakotetoimiin ryhtymiseksi taikka päättää rauhan ylläpitämiseksi tarpeellisista toimista ilma-, meri- tai maasotavoimien avulla.
Turvallisuusneuvosto ei ole sidottu tiettyyn järjestykseen toimenpiteistä määrätessään. Esimerkiksi 42 artiklan mukaisiin sotilaallisiin pakotteisiin on mahdollista turvautua, vaikka talouspakotteita ei olisikaan ensiksi sovellettu. Toisaalta pakotteiden sisältö on yksityiskohdissaan suuresti vaihdellut. Kaikissa tapauksissa ei myöskään ole ollut selvää, onko kyseessä sitova turvallisuusneuvoston päätös; neuvosto ei aina ole nimenomaisesti todennut päätöslauselmassaan, että se on hyväksytty VII luvun 25 tai 48 artiklan nojalla. Sitovuuskysymys onkin ratkaistava yksittäistapauksissa erikseen. Viime vuosina epätietoisuus on vähentynyt sen vuoksi, että turvallisuusneuvosto on sisällyttänyt päätöslauselmiinsa viittauksen VII lukuun, jos kysymys on sitovasta päätöksestä.
Käytäntö. Kylmä sota esti suurelta osin YK:n peruskirjan VII lukuun perustuvan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän soveltamisen, eikä 39-42 artikloiden mukaista mekanismia voitu käyttää. Myöskään yleiskokous ei kyennyt palauttamaan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän asemaa.
Uusi jakso YK:n toiminnassa rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi alkoi 1980-luvun lopulla kylmän sodan päätyttyä. Peruskirjan mukaiseen menettelyyn palattiin käytännössä Persianlahden kriisin myötä 1990. YK:n pääsihteeri käsitteli kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän uutta tulemista Rauhan agenda -asiakirjassaan (1992). Hän totesi muun muassa, ettei ainutlaatuista tilaisuutta peruskirjan soveltamiseksi alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti ole syytä hukata. Turvallisuusneuvosto myös ryhtyi tulkitsemaan kansainvälisen rauhan rikkoutumisen uhkaa laajasti, laajentaen näin toimivaltaansa myös valtionsisäisiin kriiseihin.
Viime vuosina turvallisuusneuvosto on jälleen usein ollut kykenemätön toimimaan pysyvän jäsenen veto-oikeuden käyttämisen vuoksi.
Alueellinen kollektiivinen turvallisuus. Kuten Selite-osiossa on mainittu, kollektiivisia turvallisuusjärjestelmiä esiintyy myös alueellisella tasolla. YK:n peruskirjan VIII luku sisältää määräykset alueellisten järjestöjen ja YK:n välisistä toimivaltuuksista. Pakotetoimien soveltamiseen alueelliset järjestöt tarvitsevat turvallisuusneuvoston valtuutuksen. Toisaalta alueellisten järjestöjen jäsenten on ensin turvauduttava alueellisiin riitojen rauhanomaista ratkaisemista koskeviin mekanismeihin. Vasta sen jälkeen riita voidaan tuoda YK:hon.
Kirjoittajat Erkki Kourula ja Tarja Långström