Oikeustiede:arktiset alueet/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Arktiset maa-alueet. Arktiset maa-alueet ovat perinteisesti kuuluneet eri valtioihin. Erityinen sopimusjärjestely on luotu Huippuvuorille. Vuonna 1920 tehdyn sopimuksen (SopS 15/1925) mukaan Huippuvuoret kuuluvat Norjalle, mutta kaikilla sopimuksen osapuolilla on oikeus harjoittaa taloudellista toimintaa Huippuvuorten maa-alueella ja aluevesillä. Kanadan ja Tanskan kiista Kanadan ja Grönlannin välisessä Naresin salmessa olevan 1,3 neliökilometrin kokoisen Hansin kalliosaaren omistuksesta on odottanut ratkaisua jo vuosikymmeniä.

Arktiset merialueet. Pohjoinen jäämeri poikkeaa luonnonolosuhteiltaan muista valtameristä. Suuri osa siitä on pysyvästi jään peitossa, joskin merijään pinta-ala on ilmaston lämpenemisen myötä pienentynyt huomattavasti.

On esitetty, että koko alue tulisi jakaa rantavaltioiden valtiosuvereenisuuteen kuuluviin sektoreihin, jotka ulottuisivat valtioiden rajoilta pohjoisnavalle. Sektoriteoria sai tukea Kanadalta ja entiseltä Neuvostoliitolta, mutta ei tullut yleisesti hyväksytyksi. Vallitsevana näkemyksenä on, että Pohjoinen jäämeri samastuu oikeusasemaltaan muihin merialueisiin. Näin ollen se on myös jaettavissa yleisen kansainvälisen merioikeuden mukaisiin merivyöhykkeisiin, joiden käyttöä sääntelee ennen kaikkea YK:n vuoden 1982 merioikeusyleissopimus. Pohjoisen jäämeren aavan meren alueilla pätevät siis tavanomaiset aavan meren vapaudet (mm. merenkulku ja kalastus) ja syvänmerenpohjan mineraalien hyödyntämisessä Kansainvälisen merenpohjajärjestön lupamenettely. Arktisten merialueiden rantavaltioilla on tavanomaiset rantavaltion oikeudet rannikkonsa edustan merivyöhykkeillä. Kaikki Pohjoisen jäämeren rantavaltiot ovat esittäneet mittavia vaatimuksia mannerjalustaa koskevista oikeuksista meren pohjalla.

Atlantin valtamerta ja Tyyntämerta yhdistävien Koillis- ja Luoteisväylän oikeusasemaan on liittynyt määrittelyvaikeuksia. On tulkinnanvaraista, voidaanko niitä pitää sellaisina kansainvälisinä salmina, joissa keskeiset merioikeussopimukset edellyttävät ulkomaisille aluksille erityisiä kauttakulkuvapauksia. Toisaalta Neuvostoliitto avasi jo 1990-luvun alussa Koillisväylän kansainväliselle meriliikenteelle.

Ympäristönsuojelu. Arktiset alueet ovat herkkiä ympäristöä pilaaville vaikutuksille. Suojelutoimenpiteitä on pyritty kehittämään Suomen aloitteesta vuonna 1991 käynnistyneen arktisten valtioiden ympäristöyhteistyön puitteissa. YK:n vuoden 1982 merioikeusyleissopimus oikeuttaa arktisten merialueiden rantavaltiot ryhtymään rannikkovesillään tavallista voimakkaampiin suojelutoimiin aluksista aiheutuvan pilaantumisen estämiseksi. Edellytyksenä on, että kyseiset alueet ovat suurimman osan vuotta jään peitossa. Arktisen alueen valtiot perustivat vuonna 1996 Arktisen neuvoston erityisesti ympäristönsuojelun ja kestävän kehityksen edistämiseksi.

Arktisen neuvoston puitteissa hyväksyttiin vuonna 2011 arktinen etsintä- ja pelastussopimus (SopS 3/2013) sekä vuonna 2013 arktinen öljyntorjuntasopimus (SopS 15/2016). Näiden valtiosopimusten soveltamisala on määritelty sopimuskohtaisesti. Kansainvälisen merenkulkujärjestön (International Maritime Organization, IMO) Polar Code -turvallisuusohjesäännöstö ("polaarikoodi") astui voimaan vuoden 2017 alusta. Se pyrkii vähentämään napa-alueiden merenkulun ympäristöhaittoja ja turvallisuusriskejä. Myös sen soveltamisala on määritelty erikseen.

Monet muutkin alueelliset ja maailmanlaajuiset kansainväliset sopimukset ovat merkittäviä arktisilla alueilla, mm. IMO:n yleissopimus alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä (MARPOL, SopS 51/1983) ja painolastivesien käsittelyä koskeva yleissopimus (Suomi on ratifioinut sopimuksen 8.9.2016). Samoin arktistakin koskee yleissopimus jätteen ja muun aineen mereen laskemisen aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä (SopS 33/1979), yleissopimus Koillis-Atlantin merellisen ympäristön suojelusta (OSPAR, SopS 51/1998), valaanpyynnin säätelyä koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 9-10/1983), sopimus jääkarhun pyyntirajoituksista ja elinympäristön suojelusta (1973) sekä biologista monimuotoisuutta koskeva yleissopimus (SopS 78/1994).