Oikeustiede:ius commune (oikeushistoria)/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Synty Ius commune, eurooppalainen oppinut yhtenäisoikeus, perustui 1000- ja 1100-luvuilla Pohjois-Italiassa uudelleen löydettyyn ja erityisesti Bolognassa edelleen kehiteltyyn roomalaiseen oikeuteen. Keskeisenä roomalaisen oikeuden lähteenä käytettiin keisari Justinianuksen 500-luvulta peräisin olevaa Corpus iuris civilis -lakikokoelmaa. Roomalaisen oikeuden lisäksi kanonisesta oikeudesta muodostui ius communen tärkeä osa. Sekä roomalaista että kanonista oikeutta alettiin opettaa ja tutkia tieteellisesti keskiajan yliopistoissa, joiden välityksellä ius commune levisi ympäri Eurooppaa.

Merkitys Ius commune vaikutti yliopistojen ja juristien välityksellä oikeuskäytäntöön lähes kaikkialla Euroopassa, mutta vain toissijaisena oikeutena. Siitä ei tullut missään eikä koskaan yksinomaisesti noudatettua oikeutta. Ius communen merkitys oli siitä huolimatta merkittävä, koska ensisijaisesti noudatettu paikallinen oikeus oli usein aukollista, ristiriitaista ja vaikeasti selvitettävää. Ius commune kehittyi kaikille oikeudenaloille. Tämä koski niin yksityis-, rikos- ja prosessioikeutta kuin jossain määrin myös julkisoikeutta. Ius commune muodosti Euroopan yhteisen oikeuden satojen vuosien ajan, aina 1800-luvulle asti.

1800-luvun kansallisvaltioiden synnyn ja siihen liittyneen kodifikaatioaallon myötä ius communen merkitys kuihtui olemattomiin. Ius communella oli kuitenkin vaikutusta siihen, minkälaisen sisällön kodifikaatiot saivat. Esimerkkejä ius communesta vaikutteita saaneista kodifikaatioista ovat Ranskan Code civil ja Saksan Bürgerliches Gesetzbuch.

Kirjoittaja: Heikki Pihlajamäki