Kirjallisuudentutkimus:fokalisointi
fokalisointi
| fokalisointi |
Kirjallisuudentutkimuksessa on perinteisesti käytetty käsitettä näkökulma, jolloin on korostunut näköhavainnon merkitys kerronnassa. Fokalisointi (myös: fokalisaatio) on kuitenkin tätä laajempi käsite. Sen otti käyttöön ranskalainen narratologi Gérard Genette teoksessaan Figures III (1974) ja sitä on sittemmin hyödynnetty narratologiassa laajasti. Genette halusi erottaa kertojan ja fokalisoijan eli fokalisoinnin suorittajan: kertoja on se, joka puhuu, ja fokalisoija se, joka havaitsee. Kun on puhuttu näkökulmatekniikasta, on usein jäänyt epäselväksi, tarkoitetaanko kertojien vai fokalisoijien vaihtumista. Kertoja ja fokalisoija voivat olla sama henkilö kertomuksessa tai olla olematta.
Kertojan ja fokalisoijan roolit yhdistyvät eri tavoin kirjallisuuden kerrontatavoissa. Shlomith Rimmon-Kenanin mukaan kolmannen persoonan henkilökeskeisissä esitysmuodoissa (esim. Joyce, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, 1916) fokalisoija on henkilö tarinassa (Joycen alter ego Stephen Dedalus), kun taas kertoja on se, joka käyttää tästä kolmatta persoonaa. Ensimmäisen persoonan retrospektiivisissä kertomuksissa (esim. Dickens, Suuria odotuksia, 1860-61) kertoja ja fokalisoija ovat sama henkilö (Philip Pirrip), mutta kertoja on Pip aikuisena ja fokalisoijana Pip lapsena; näin kertoja voi käsitellä myös sitä, mitä hän ei fokalisoijana kyennyt havaitsemaan tai ymmärtämään. Nämä kaksi kerrontatapaa eivät eroa toisistaan fokalisoinnin osalta vaan vain kertojan identiteetin tai persoonallisuuden osalta.
Aistihavaintojen lisäksi fokalisointia on tarinamaailmasta saatavan kuvan suodattaminen jonkin tiedollisen, emotionaalisen ja ideologisen asenteen mukaan.
Genette tekee jaon sisäisen ja ulkoisen fokalisoinnin välille. Ulkoisessa fokalisoinnissa on kysymyksessä kertojan, sisäisessä fokalisoinnissa tapahtumiin osallistuvan henkilön fokalisointi. Teoksessa voi olla useita fokalisoijia, ja fokalisointi saattaa olla kiinteää tai vaihtuvaa. Se voi vaihdella siten, että tarinamaailmaa tarkastellaan vuorotellen eri henkilöiden kannalta tai heidän ehdoillaan. Esimerkiksi Joel Lehtosen romaaniin Putkinotko (1919-20) sisältyy useita havaitsevia, tietäviä ja tuntevia henkilöitä; tarinaa kerrotaan vuorotellen Käkriäisen perheen eri jäsenten kautta. Fokalisoimattomana Genette pitää kerrontaa, jossa kertoja on "kaikkitietävä" eli tietää tai sanoo enemmän kuin mihin kukaan kertomuksen henkilöistä kykenee. Fokalisoimattomuus tarkoittaa tässä sitä, että tietoa ei rajata kenenkään henkilön mukaan pysyvästi. Tarinamaailmasta annettu tieto on siitä huolimatta välttämättä rajattua ja aukkoista.
Fokalisointiin kuuluu fokalisoijan lisäksi olennaisesti kysymys fokalisoidusta eli siitä, mihin piirteisiin tarinamaailmassa kerronta keskittyy. Sokean kertoja-fokalisoijan tapauksessa on luontevaa, että fokus on esimerkiksi kuultavissa, haistettavissa ja tunnettavissa tarinamaailman piirteissä.
Fokalisoinnin analyysi on pohdintaa siitä johdonmukaisuudesta, jolla tarinasta annettavaa tietoa rajataan kerronnassa. Kirjailijat ja muut kertomusten sepittäjät ovat kehittäneet uusia keinoja ja syitä tuoda kerronnan rajautuminen kertomuksen vastaanottajan pääteltäväksi. Esimerkiksi elokuva- ja sarjakuvakerronnassa on omia, verbaalisesta kerronnasta poikkeavia fokalisoinnin tapoja, joiden tunnistaminen edellyttää harjaantuneisuutta näissä taiteenlajeissa. Esimerkiksi lähikuva henkilöstä voi korostaa henkilön tunnetta ja havainnon rajautumista. Tällöin henkilöhahmoa voidaan pitää fokalisoijana, vaikka hän on kohteena kuvassa eli se joka nähdään eikä joka näkee.Erikieliset vastineet
| focalization | englanti (English) | |
| focalisation | ranska (français) | |
| fokalisering | ruotsi (svenska) | |
| Fokalisierung | saksa (Deutsch) |
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
HosiaisluomaY2003, Rimmon-Kenan1991
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:fokalisointi. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:fokalisointi.)