Ominaisuus:Selite
(Ohjattu sivulta Ominaisuus:Selitys)
Tämä on ominaisuus, jonka tyyppi on Teksti.
A
Kysymys on yksilöiden itsehallinnasta, joka näyttäisi olevan jossain määrin heikentynyttä addiktiossa. Addiktion eli riippuvaisuuden filosofiset kysymykset liittyvät addiktoituneiden yksilöiden eli addiktien käyttäytymiseen ja sen seurauksiin. Kysymykset koskevat esimerkiksi addiktien tahdonvapautta- ja tahdonheikkoutta, [[Filosofia:rationaalisuus|rationaalisuutta]] ja sitä, miten addikteja tulisi pitää vastuussa omista teoistaan. Filosofisesta näkökulmasta addiktiota on pohdittu esimerkiksi [[Filosofia:bioetiikka|bioetiikassa]] ja [[Filosofia:teon_filosofia|teon]] ja [[Filosofia:tahto|tahdon]] filosofiassa. +
Affiksit ovat sidonnaisia morfeja (tai morfeemeja), jotka eivät siis esiinny yksistään, vaan edellyttävät juurimorfin (tai -morfeemin) mukanaoloa. Affiksit ovat tavallisesti joko päätteitä tai etuliitteitä, mutta joissakin kielissä esim. infiksejä tai interdigitaation kautta sananjuuren seassa. Affiksit muuntavat merkitystä esimerkiksi genetiiviä osoittava liite lisää omistajuuden merkitykseen. +
Formaalien kielten aakkosto voi koostua paitsi kirjaimista, myös mielivaltaisista muista symboleista. Aakkoston oletetaan yleensä olevan äärellinen. Aakkosto koostuu aakkosista. +
Analyysiä voidaan pitää yleisenä argumentaation välineenä ja tapana saavuttaa uusi ymmärrys jostakin asiasta niin filosofiassa kuin tieteessä yleensäkin. 1900-luvulla erityisen merkittävä analyysi on ollut [[Filosofia:analyyttinen_filosofia|analyyttisessä filosofiassa]] mm. Fregellä, Russellilla ja Moorella, mutta myös varhaisessa [[Filosofia:fenomenologia|fenomenologiassa]] (mm. Husserlin [[Filosofia:fenomenologinen_reduktio|fenomenologinen reduktio]]).<br>Tutkimuksen periaatteena analyysi nähdään yleensä vastakkaisena yhdistämiseen pyrkivälle synteesille. Yhdessä ne muodostavat ns. analyysin ja synteesein menetelmän. Yleensä tutkimuksessa analyysi ja synteesi lomittuvat keskenään.<br>On erotettu monia eri analyysin lajeja. Esimerkiksi Michael Beaney on kutsunut analyysityyppejä dekompositionaaliseksi eli osiin purkavaksi (keskeinen analyysityyppi filosofian historiassa ja varhaisessa analyyttisessa filosofiassa), regressiiviseksi eli takaisin palautuvaksi (ongelma eritellään takaisin perustaviin taustaoletuksiin, joiden avulla käsiteltävä ongelma ratkeaa; esimerkiksi antiikin geometria) ja muuntavaksi (analysoitava kohde tulkitaan jonkin apuvälineen avulla toisenlaiseen muotoon kuin se analyysin alkupisteessä oli; esimerkiksi fenomenologinen analyysi).'"`UNIQ--ref-0000746C-QINU`"'<br>
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/4045|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]] +, Analyysiä voidaan pitää yleisenä argumentaation välineenä ja tapana saavuttaa uusi ymmärrys jostakin asiasta niin filosofiassa kuin tieteessä yleensäkin. 1900-luvulla erityisen merkittävä analyysi on ollut [[Filosofia:analyyttinen_filosofia|analyyttisessä filosofiassa]] mm. Fregellä, Russellilla ja Moorella, mutta myös varhaisessa [[Filosofia:fenomenologia|fenomenologiassa]] (mm. Husserlin [[Filosofia:fenomenologinen_reduktio|fenomenologinen reduktio]]).<br>Tutkimuksen periaatteena analyysi nähdään yleensä vastakkaisena yhdistämiseen pyrkivälle synteesille. Yhdessä ne muodostavat ns. analyysin ja synteesein menetelmän. Yleensä tutkimuksessa analyysi ja synteesi lomittuvat keskenään.<br>On erotettu monia eri analyysin lajeja. Esimerkiksi Michael Beaney on kutsunut analyysityyppejä dekompositionaaliseksi eli osiin purkavaksi (keskeinen analyysityyppi filosofian historiassa ja varhaisessa analyyttisessa filosofiassa), regressiiviseksi eli takaisin palautuvaksi (ongelma eritellään takaisin perustaviin taustaoletuksiin, joiden avulla käsiteltävä ongelma ratkeaa; esimerkiksi antiikin geometria) ja muuntavaksi (analysoitava kohde tulkitaan jonkin apuvälineen avulla toisenlaiseen muotoon kuin se analyysin alkupisteessä oli; esimerkiksi fenomenologinen analyysi).'"`UNIQ--ref-0000AB03-QINU`"'<br>
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/4045|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]] +
Analyyttisella filosofialla tarkoitetaan löyhästi saksalaisesta loogikko-filosofista Gottlob Fregestä (1848-1925) sekä englantilaisista filosofeista Bertrand Russellista (1872-1970) ja G.E. Mooresta (1873-1958) sekä erityisesti näiltä kaikilta vaikutteita saaneesta itävaltalaisesta filosofista Ludwig Wittgensteinista (1889-1951; lue Wittgensteinista [http://filosofia.fi/node/2843 Logos-verkkoensyklopediasta]!) alkavaa, erityisesti angloamerikkalaisissa maissa vallalla ollutta filosofian tutkimussuuntausta, joka painottaa kielen analyysia. Analyyttisen filosofian paradigmaattisina edustajina on yleisesti pidetty toisaalta Wienin piirin [[Filosofia:looginen_positivismi|loogista positivismia]] ja siitä kehittynyttä [[Filosofia:looginen_empirismi|loogista empirismiä]] sekä toisaalta erityisesti Oxfordissa ja Cambridgessa vallalla ollutta kielellisen analyysin filosofiaa ja sen sukulaisia. Molempien valtakausi ajoittuu 1930-luvulta 1950-luvulle. Tärkeä innoittaja molemmissa analyyttisen filosofian haaroissa oli Wittgenstein. Edelleen analyyttiseksi filosofiaksi on luettu näiltä suuntauksilta jollain tavalla vaikutteita saanut filosofia. Esimerkkeinä mainitaan usein sellaisia filosofeja kuin P. F. Strawson (1919-1926), John Searle (1932-), Michael Dummett (1925-2011), Willard van Orman Quine (1908-2000), Donald Davidson (1917-2003), Saul Kripke (1940-) ja Hilary Putnam (1926-), vaikka joidenkin heistä kuuluminen analyyttisen filosofian piiriin on kiistanalaista.<br> +
Askokarppi voi olla pallomainen (kotelopallo), pullomainen (kotelopullo), maljamainen (kotelomalja), palkomainen (kotelopalko) tai levymäinen (askooma). +
D
Äärellisiä automaatteja voidaan pitää yksinkertaisimpina mekanismeina, joiden avulla voidaan määritellä ei-triviaaleja merkkijonojen joukkoja. Äärellisten automaattien tunnistamat merkkijonojen joukot ovat säännöllisiä kieliä. Deterministisissä automaateissa jokainen automaatin askel on yksiselitteinen, siis automaatti voi kussakin vaiheessa olla vain yhdessä tilassa ja sille ei ole missään tilassa tarjolla useampia kuin yksi siirtymä. +
Esimerkiksi [[Kieliteknologia:epädeterministinen_äärellinen_automaatti|epädeterministinen äärellinen automaatti]] voidaan aina muuntaa tietokoneohjelmalla mekaanisesti [[Kieliteknologia:deterministinen_äärellinen_automaatti|deterministiseksi äärelliseksi automaatiksi]], joka hyväksyy ja hylkää täsmälleen samat merkkijonot kuin alkuperäinen automaatti. Sama voidaan tehdä äärellisillä transduktoreilla. Deterministisen automaatin käyttäminen on yleensä paljon tehokkaampaa kuin epädeterministisen. +
E
Voi esiintyä yhdessä sienen elinkierron vaiheessa (taudinaiheuttajat) tai kattaa koko sienen elinkierron (heinien systeemiset, vertikaalisesti leviävät sienet). Voi olla kasville hyödyllinen. '"`UNIQ--ref-000026B9-QINU`"' +, Voi esiintyä yhdessä sienen elinkierron vaiheessa (taudinaiheuttajat) tai kattaa koko sienen elinkierron (heinien systeemiset, vertikaalisesti leviävät sienet). Voi olla kasville hyödyllinen. '"`UNIQ--ref-00005D4E-QINU`"' +
[[Kieliteknologia:äärellinen_automaatti|Äärellisen automaatin]] tavalliset siirtymät kuluttavat syötteestä täsmälleen yhden merkin. Epsilon siirtymä ei puolestaan kuluta yhtään syöttömerkkiä, mutta vie kuitenkin (valinnaisesti) automaatin siirtymän osoittamaan uuteen [[Kieliteknologia:tila|tilaan]]. Epsilon-siirtymiä sisältävät automaatit ovat sen vuoksi aina [[Kieliteknologia:epädeterministinen|epädeterministisiä]]. Epsilon on [[Kieliteknologia:tyhjä_merkkijono|tyhjän merkkijonon]] symboli. +
Epädeterministinen automaatti joutuu tunnistaessaan kokeilemaan eri siirtymiä ja se voisi siten samalla syötteellä olla useammassa kuin yhdessä [[Kieliteknologia:tila|tilassa]]. Äärellinen automaatti on [[Kieliteknologia:epädeterministinen|epädeterministinen]], jos sen jostakin tilasta lähtee samalla merkillä useampia kuin yksi siirtymä tai jos siinä on ns. [[Kieliteknologia:epsilon-siirtymä|epsilon-siirtymiä]]. Joskus sallitaan äärelliselle automaatille useampia kuin yksi [[Kieliteknologia:alkutila|alkutila]], jolloin automaatista tulee myös epädeterministinen. +
Etiikassa tutkitaan hyvää, pahaa, oikeaa, väärää, moraalisen toiminnan perusteita. Aristoteleen (384-322 eaa.) teoksessa ''Nikomakhoksen etiikka'' tutkimuksen kohteena on ihmisen luonne ja erityisesti ominaisuudet, joiden perusteella luonnetta voidaan sanoa hyväksi – siis luonteen hyvyydet eli hyveet (''ethikai aretai''). Tämän etymologian mukaan etiikka on oppia luonteen hyveistä. Nykyisin ei kuitenkaan puhuta luonteen hyveistä vaan moraalisista hyveistä. Termi ’moraalinen’ juontuu latinan sanasta ''moralis'', jonka perustana on tottumusta tai tapaa tarkoittava sana ''mos'' (mon. ''mores''). Tämän etymologian mukaan moraali tarkoittaa totutun ja hyvänä pidetyn tavan mukaista toimintaa. Koska toimintatavat riippuvat luonteesta, ja toisaalta luonteen piirteet kehittyvät tottumuksista, sanoille ”moraali” ja ”moraalisuus” on syntynyt myös hyvään luonteeseen viittaava merkitys. Toisaalta sana ”etiikka” on saanut saman tapaan tai tottumukseen viittaavan merkityksen kuin moraali. Etiikan ja moraalin käsitteistä puhutaankin nykyisin varsin väljästi. Usein niitä käytetään toistensa synonyymeinä.<br>
Etiikka tutkii moraalikäsitteiden luonnetta, alaa ja alkuperää ja jakautuu puolestaan moniin eri osa-alueihin tai moraaliteorioihin, joista tärkeimpiä ovat seuraavat:<br>
1. [[Filosofia:metaetiikka|Metaetiikka]] tai analyyttinen etiikka käsittelee etiikan luonnetta ja sen perustavimpia käsitteitä sekä niiden keskinäisiä suhteita. Siinä pohditaan esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuin ”hyvä”, ”paha”, ”oikea”, ”väärä”, ”velvollisuus”, ”lupa”, ”oikeudenmukaisuus”, ”syrjintä” tai ”tasa-arvo”.<br>
2. [[Filosofia:normatiivinen_etiikka|Normatiivinen etiikka]] tutkii sitä mitkä asiat ovat oikein tai väärin. Normatiivisen etiikan tarkoituksena on vaikuttaa ihmisten moraalikäsityksiin ja ohjata heidän moraalista toimintaansa.<br>
3. [[Filosofia:velvollisuusetiikka|Velvollisuusetiikka]] (Deontologinen etiikka) on erityisesti Kantin kehittämä moraaliteoria, jossa moraali liittyy velvollisuuksiin ja periaatteisiin, jotka vaativat moraalitoimijoita toimimaan tietyllä tavalla seurauksista välittämättä.<br>
4. [[Filosofia:seurausetiikka|Seurausetiikka]] (Konsekventialistinen etiikka) on moraaliteoria, jonka mukaan tekojen oikeuden tai vääryyden määrittävät niiden seuraukset.<br>
5. [[Filosofia:hyve-etiikka|Hyve-etiikka]] on moraaliteoria, joka korostaa moraalitoimijan luonnetta.<br>
6. [[Filosofia:deskriptiivinen_etiikka|Deskriptiivinen etiikka]] on moraalin kuvailemiseen tähtäävä tutkimusala, joka välttää toimintasuositusten esittämistä.<br>
7. [[Filosofia:soveltava_etiikka|Soveltava etiikka]] on normatiivista etiikkaa, jossa tutkitaan eri elämänalojen moraalikysymyksiä. Viime aikoina ovat olleet esillä lääkintä- ja hoitoetiikka, ympäristöetiikka, feministinen etiikka ja vähemmistöjen oikeuksia koskevat ongelmat.
Lisäksi eri tutkimussuuntauksien etiikat sisältävät omaleimaisia aineksia. Näitä ovat mm. feministinen etiikka, mannermainen etiikka ja pragmatistinen etiikka. Esimerkiksi Martin Heidegger (1889-1976) kiistää etiikan arvofilosofiana, jossa ihmisen käytöstä arvioidaan jonkin ulkopuolisen arvon, kuten hyvä, perusteella. Hänen mukaan filosofian tehtävä ei ole asettaa arvoja, vaan päinvastoin selvittää, mikä ihminen on sikäli kun hän (muun muuassa) asettaa arvoja. Arvot ovat ratkaisuja, joita ihminen elämässään tekee tai jättää tekemättä. Siten ihminen on itse arvottaja. Heideggerin "aluperäinen etiikka" ei kerro, millaisia eettisiä valintoja meidän tulee tehdä, vaan kysyy yleisesti kuka ihminen on ja millä edellytyksillä eettinen toiminta on ylipäänsä mahdollista. Hänen mukaansa etiikka seuraa lopulta ihmisen kyvystä ajatella eli kysyä olemisen mieltä. Heideggerin etiikkaa on kutsuttu myös arkkietiikaksi.
F
Fenomenologia-käsitettä on käytetty filosofian historiassa ainakin kolmella eri tavalla. <br>
1. Käsite esiintyi ensi kertaa Wolffilaisen Johann Heinrich Lambertin (1728-1777) ''Neues Organonissa'' (1764), jossa se merkitsi oppia ilmenevästä (''Schein''), jonka avulla voidaan edetä ilmiöistä totuuteen samaan tapaan kuin optiikassa edetään perspektiiviopista deduktioihin havaittujen objektien todellisista ominaisuuksista. 1700-luvulla käsite yleistyi ja mm. Immanuel Kant (1724-1804) käytti termiä tiettynä tapana tarkastella fenomenaalista todellisuutta. Kantille fenomenologia on tieteenhaara, joka käsittelee olioita sellaisena kuin ne ilmenevät meille, esimerkkeinä suhteellinen liike tai väri. Kyse on siis tieteestä, joka tarkastelee olioiden niitä ominaisuuksia, jotka ovat riippuvaisia inhimillisestä havaitsijasta. Myös Johann Gottlieb Fichte (1762-1814) käytti termiä fenomenologia merkitsemään tapaa, jolla maailma saadaan illmiöistä.<br>2. G. W. F. Hegelin teoksessa ''Phänomenologie des Geistes'' (''Hengen fenomenologia'') (1807) fenomenologia merkitsee systemaattista tutkimusta niistä eri tasoista, joilla henki voi ilmetä itselleen matkallaan yksinkertaisesta aistivarmuudesta itsetietoisuuteen ja absoluuttiseen tietoon. Fenomenologia merkitsee Hegelille tiedettä tietoisuuden kokemisesta. Lisätietoa Hegelin ''Hengen fenomenologiasta'', ks. [http://filosofia.fi/node/2400 JauhiainenI2007]<br>3. 1900-luvun alussa Edmund Husserlin (1859-1938) perustamassa filosofian tutkimussuuntauksessa, fenomenologiassa, tietoisuuden määrittäväksi piirteeksi nähtiin Franz Brentanon (1838-1917) filosofian innoittamana [[Filosofia:intentionaalisuus|intentionaalisuus]] (suuntautuneisuus), jonka ansiosta havaitut objektit ilmenevät merkityksellisinä (lue Husserlista lisää [http://filosofia.fi/node/4936 Logos-verkkoensyklopediasta]!). Siten ajatteleminen on aina jonkin ajattelemista, vihaaminen jonkin vihaamista jne. Näin ollen tietoisuus eroaa rakenteeltaan esimerkiksi luonnonilmiöistä - esimerkiksi vuorovesi tai ukkosmyrsky eivät ole suuntautuneita johonkin itsensä ulkopuoliseen kohteeseen toisin kuin inhimillisen tietoisuuden toiminnot.<br>Husserl näki fenomenologian tieteenä tieteestä, ankarana selvennyksenä siitä, mikä olemuksellisesti kuuluu systemaattiseen tietoon. Se on luonteeltaan puhtaan kuvailevaa. Projektin kasvaessa Husserl piti lopulta fenomenologiaa perimmäisenä perustuksena filosofialle. Fenomenologiassa tarkastellaan sitä, miten todellisuus rakentuu tai konstituoituu tietoisuuden intentionaalisena korrelaattina, so. kokemuksellisesti mielekkäänä. Fenomenologia on kiinnostunut vain siitä havaintokokemuksen aspektista, joka on tietoisuudesta peräisin. Reaalisen objektin olemassaoloa ei kiistetä, mutta se sulkeistetaan ([[Filosofia:fenomenologinen_reduktio|fenomenologinen reduktio]]). Siten fenomenologia on enemmänkin filosofinen käytäntö kuin järjestelmä: se pyrkii totuuteen kuvaamalla ilmiötä laajimmassa mahdollisessa mielessä jolla se ilmenee tietoisuudelle tai kokijalle [[Filosofia:intuitio|intuition]] kautta pikemmin kuin analyyttiselle filosofialle tyypillisellä pyrkimyksellä mitata ilmiöitä tai selittää tai analysoida niitä kausaaliselityksillä. Kokemuksen ulkopuoliset tekijät (ns. l[[filosofia: luonnollinen asenne|uonnollinen asenne]]), kuten esimerkiksi uskonnolliset, kulttuurilliset tai tieteelliset traditiot tai näkemykset (esimerkiksi näkemys, jonka mukaan tietoisuuden tilat ovat aivotiloja) pyritään [[filosofia: sulkeistaminen |sulkeistamaan]] pois itse kokemuksesta, jolloin se näyttäytyy kokijalle [[filosofia: annettuus|annettuna]], mahdollisimman alkuperäisenä ja rikkaana ilman akateemista kuivakkuutta. Toisaalta Husserlin fenomenologiassa on tiettyjä kantilaisia piirteitä - ''[[Filosofia:noema|noema]]'' järjestelee havaintomateriaalia yhdistäen eri ajankohtien havainnot yhdeksi kokonaisuudeksi. Mm. Moran puhuu Husserlin filosofian "transsendentaalisesta käänteestä", joka on ilmeinen teoksessa ''Ideen I'' (1913). <br>Fenomenologiassa hylättiin monet perinteiset filosofian tutkimusongelmat, kuten kysymys ulkoisen maailman olemassaolosta. Samoin sekä Husserl että Heidegger hylkäsivät perinteisen [[Filosofia:representaatio|representationalistisen]] tietoteorian, ja katsoivat että tietomme maailmasta on suoraa ja välitöntä - tietoisuuden on kohdattava maailma sellaisenaan ilman välittäviä tekijöitä tai ennakko-oletuksia ja fenomenologian on kuvattava oliot tai asiat sellaisena kuin ne ilmenevät [[Filosofia:tietoisuus|tietoisuudelle]] vailla [[filosofia: idealisaatio|idealisaatiota]] tai rationalistista pyrkimystä. Tällä tavoin fenemenologit katsoivat ylittäneensä perinteisen erottelun [[Filosofia:empirismi|empirismin]] ja [[Filosofia:rationalismi|rationalismin]] välillä ja ylipäätään hylkäsivät erottelun subjektin ja objektin välillä tähdäten holistiseen lähestymistapaan tietoisuuden ja maailman välillä. Fenomenologia vastustaa myös [[Filosofia:psykologismi|psykologismia]] ja [[Filosofia:naturalismi|naturalismia]] kaikissa muodoissaan.<br>Tutkimussuuntauksena fenomenologia on hyvin monimuotoinen ja myös Husserl itse kehitti ja jalosti näkemyksiään fenomenologian tutkimussmenetelmästä moneen otteeseen. Fenomenologista ajattelua ovat kehittäneet eri suuntiin Husserlin ohella ja jälkeen mm. Martin Heidegger (1889-1976), jonka mukaan kuvailu vaatii aina tulkintaa. Hän määritteli fenomenologian seuraavasti: "fenomenologia on näyttyvän asian näkemisen sallimista sellaisena, kuin se lähtökohtaisesti itsenään näyttäytyy, lyhyesti sanottuna ilmenevän ilmi tuomista omassa ilmenemisessään".'"`UNIQ--ref-00000330-QINU`"' Siten Heideggerilla fenomenologia kiinnittyy ontologiaan: se tutkii miten erilaiset olevat ovat todellisia. Heidegger myös hylkäsi Husserlin terminologiasta tietoisuuden ja intentionaalisuuden kokonaan ja katsoi, että ihmiset on heitetty maailmaan, joka ilmaisee itsensä sen asukkaille (ks. [http://filosofia.fi/node/2404 Logos-verkkoensyklopedian artikkeli]). Heideggerille ilmenevän ilmi tuominen suhteessa omaan ilmenemiseensä edellyttää suhteuttamista johonkin ei-ilmenevään - hän kutsuikin omaa fenomenologiaansa "ilmenemättömän fenomenologiaksi". <br>Hans-Georg Gadamer (1900-2012), joka kehitti hermeneutiikan ([[Filosofia:eksistenssifilosofia|eksistenssifilosofia]], [[Filosofia:hermeneutiikka|hermeneutiikka]]) sekä eksistentialismin perustajat Jean-Paul Sartre (1905-1980), Simone de Beauvoir (1908-1986) ja Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) ([[Filosofia:eksistentialismi|eksistentialismi]]). Fenomenologia on inspiroinut myös monia muita tieteenalueita. Tutkimusmenetelmänä se on ollut perustuva ns. [[Filosofia:mannermainen_filosofia|mannermaiselle filosofialle]], joka on [[Filosofia:analyyttinen_filosofia|analyyttisen filosofian]] ohella toinen keskeinen 1900-luvun filosofinen tutkimussuuntaus.<br>Fenomenologisen liikkeen perusteoksena voi pitää Husserlin teosta ''Logische Untersuchungen'' (1900-1901) ja toisena merkkiteoksena Heideggerin ''Sein und Zeitia'' (1927). Toisen maaailmansodan jälkeen fenomenologian painopiste siirtyi Ranskaan, mutta se levisi pian myös muualle manner-Eurooppaan, Englantiin,Yhdysvaltoihin ja Japaniin. Husserlin vaikutus jatkuu vahvasti hyvin monilla filosofian, estetiikan, taideteorian, kirjallisuustieteen ym. humanististen tieteiden aloilla. Analyyttisessä filosofiassa hänen vaikutuksensa rajoittuu lähinnä varhaiskauden loogisiin tutkimuksiin.
Merkkijonojen joukot ovat formaaleja kieliä. Joukkoja voidaan määritellä eri tavoin: luettelemalla, antamalla automaatti, joka luettelee tai tunnistaa joukon merkkijono tai vaikka tietokoneohjelman avulla. Yksinkertaisina pidetään ns. säännöllisiä joukkoja, jollaisia äärelliset automaatit määrittelevät. +
[[Kieliteknologia:äärellinen transduktori|Äärellisen transduktori]] (FST) määrittelee [[Kieliteknologia:relaatio|relaation]], joka suhteuttaa syötteenä olevat [[Kieliteknologia:merkkijono|merkkijonot]] kutakin vastaavaan tulosteena olevaan merkkijonoon. FST:n sanotaan olevan funktionaalinen, jos sen määrittelemä relaatio on [[Kieliteknologia:yksiselitteinen|yksiselitteinen]], siten että mitään syötemerkkijonoa ei vastaa kaksi eri tulosmerkkijonoa. +
H
Itiöt sijaitsevat haarojen pinnalla. +
Näytetään 1 liittyvä aihe.