Oikeustiede:vuoden 1734 laki/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Tausta. Keskiaikaisen lainsäädännön epäkohdat oli tiedostettu uuden ajan Ruotsissa jo pitkään, ja eräitä yrityksiä lainsäädännön uudistamiseksi oli myös tehty. 1680-luvulla käynnistyivät ns. reduktio-oikeudenkäynnit, joissa kruunu pyrki palauttamaan itselleen läänitysten ja lahjoitusten kautta aatelille siirtynyttä maaomaisuutta. Nämä oikeudenkäynnit antoivat välittömän sysäyksen lainsäädännön uudistamiselle. Suuri lakikomissio asetettiin joulukuun 6. päivänä 1686. Tie kohti vuoden 1734 lakia alkoi hahmottua. Yksinvaltaiseen asemaan noussut Kaarle XI nimesi lakeja valmistelemaan asiantuntijoita erityisesti niistä yhteiskuntapiireistä, joiden tuella hän oli noussut itsevaltiuteen. Lainvalmistelijat kuuluivat siksi alempaan (virka)aateliin ja porvaristoon. Toisaalta vuoden 1734 laki tuli sittemmin voimaan uudenlaisen poliittisen valta-asetelman aikana: itsevaltius muuttui säätyvallaksi vuodesta 1719 lähtien. Tästä taustasta huolimatta vuoden 1734 laki heijasti aikansa ruotsalais-suomalaisen sääty-yhteiskunnan perusrakenteita.

Luonnonoikeuden vaikutus. Oikeudellisten ajattelutraditioiden näkökulmasta olennaista oli se, että reduktioprosesseissa ja samalla uusien lakien valmistelussa luonnonoikeudellinen ajattelumalli syrjäytti roomalaisen oikeuden uudistusten keskeisenä opillisena auktoriteettina (ks. luonnonoikeus). Siirtymä siloitti osaltaan tietä myös kotimaisen oikeuden aseman vahvistumiseen. Luonnonoikeudellinen ajattelutapa tulee esille havainnollisesti lakikomission puheenjohtajan Erik Lindschöldin uuden lain valmistelulle asettamassa perustehtävässä. Hän tavoitteenaan oli luoda yhteinen, selkeä ja kattava laki kaikille maan asukkaille – laki, joka ei jättäisi sijaa asianosaisten tai tuomarin mielivallalle. Uuden lain tulisi hänen mukaansa myös vastata kaikkiin yhteiskunnan tarpeisiin.

Ominaispiirteet. Ruotsalainen oikeushistorioitsija Göran Inger tiivistää osuvasti vuoden 1734 lain olennaiset piirteet seuraavaan kuuteen kohtaan:
1) laki jakaantui keskiaikaisten lakien tapaan kaariin, 2) laki ei sisällä abstraktisia säännöksiä oikeudellisista instituutioista ja niiden vaikutuksesta vaan rakentuu kasuistisen metodin mukaisesti konkreettisten tapausten varaan, 3) laki poistaa – eräin vähäisin poikkeuksin – eron maalais- ja kaupunkioikeuden väliltä (ks. kaupunginlait, maanlait), 4) laista jätettiin pois valtio-oikeudelliset säännökset, kuten kuninkaan kaari; näistä säädettiin erikseen (mm. vuoden 1720 hallitusmuoto ja 1723 aatelisprivilegiot), 5) laissa ei ollut säännöksiä säätyjen privilegioista; myös ne jätettiin erityissääntelyn varaan 6) laki ei sisältänyt elinkeinoja ja ammatteja koskevaa sääntelyä, koska sen ei katsottu kuuluvan yleiseen lain piiriin.

Merkitys. Laki heijastelee erityisesti systematiikaltaan ja kasuistiselta kirjoitustavaltaan sääty-yhteiskunnan oloja. Se on sääty-yhteiskunnan tarpeisiin räätälöity kodifikaatio. Sisällöltään se on enemmän vanhan tapaoikeuden kirjaamista kuin uuden oikeuden luomista. Tästä huolimatta vuoden 1734 laki on kansainvälisestikin katsoen ainutlaatuinen oikeudellinen dokumentti. Sen merkitys oikeudellisen tradition luojana, välittäjänä ja kantajana on ollut poikkeuksellisen suuri. Se on välittänyt Ruotsin vallan perintöä autonomian ajalle ja myös itsenäiseen Suomeen. Näin on ollut varsinkin yksityisoikeuden alalla, jolla lain iskevästi ja selkeästi kirjatut säännöt ovat eläneet meidän aikoihimme saakka. Esimerkkinä mainittakoon kauppakaaren säännökset vilpittömän mielen suojasta ja maakaaren laillisia saantoja koskeva säännös. Vuoden 1734 lain merkitystä myöhemmälle oikeuskehitykselle voi tuskin ylikorostaa. Lain pitkäikäisyys kertoo osaltaan siitä, että siihen oli kirjattu periaatteita, jotka olivat käyttökelpoisia vielä muuttuneissakin yhteiskunnallisissa oloissa. Suomalaisen oikeuskulttuurin näkökulmasta erityisen keskeistä on se, että vuoden 1734 laki muodosti sen oikeudellisen perustan, jonka varassa edettiin autonomian kauden sortovuosien yli.

Kirjoittaja: Jukka Kekkonen