Oikeustiede:oikeusfilosofia/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Oikeusfilosofian siirtymä. Aina 1800-luvulle asti oikeusfilosofia oli olennainen osa kattavia yleisfilosofisia kokonaisesityksiä, ja oikeusfilosofisia kysymyksiä käsittelivät etevimmin yleensä muut kuin oikeustieteen harjoittajat. Esimerkiksi Aristoteleella, Tuomas Akvinolaisella ja vielä Kantilla ja Hegelillä oli oikeusfilosofiansa osana omaa kokonaisfilosofiaansa. Vaikka luonnonoikeusteorian klassikot kuten Grotius ja Pufendorf olivat myös juristeja, oikeusfilosofisten kysymysten käsittely oli heillä osa yleistä yhteiskunta- ja moraalifilosofiaa. Vasta 1800-luvulla syntyi juridinen oikeusfilosofia, ensiksi lähinnä Saksassa historiallisen koulukunnan (von Savigny, Puchta) ja Englannissa analyyttisen suuntauksen (Bentham, Austin) yhteydessä.
Oikeusfilosofian ala. Yleisen filosofian näkökulma oikeusfilosofiaan on ollut lähinnä ulkoinen, mutta juristi-oikeusfilosofilla se on myös sisäinen, oikeustieteen harjoittajan ja oikeussäännösten soveltajan näkökulma. Siten oikeusfilosofia – siinä muodossa kuin sitä nykyään harjoitetaan – käsittää oikeuden ja oikeustieteen teoreettiset perusteet, opin oikeuden määritelmällisestä olemuksesta (= oikeuden ontologia), oikeutta koskevan tiedon saatavuudesta ja luotettavuudesta (= oikeudellinen epistemologia) sekä keinosta saavuttaa luotettavaa tietoa oikeudesta (= oikeudellinen metodologia). Kun oikeusnormein tapahtuva sääntely kattaa mitä erilaisimpia elämänaloja, oikeusfilosofiassa on piirteitä eri elämänalojen filosofiasta, etenkin arvo- ja moraalifilosofiasta.
Oikeusfilosofian monimuotoisuus. Säänneltäessä inhimillistä käyttäytymistä käytetään oikeuden alalla keskeisenä sääntelyvälineenä kieltä, jolla oikeussäännökset ilmaistaan. Lain säätäminen ja oikeussääntöjen soveltaminen taas ovat toimintaa, käyttäytymistä. Lainsäädännön taustalla on monenlaisia arvoperustaisia ja yhteiskuntaideologisia kannanottoja erilaisiin tosiasioihin. Oikeussäännöksiä sovellettaessa tulkitaan kielellisiä ilmauksia, ja oikeudellista ratkaisua tehtäessä joudutaan selvittämään ja tulkitsemaan mitä erilaisimpia tosiasioita (todistusharkinta). Mukana on siten ontologian, epistemologian ja metodologian kannalta hyvin erilaisia asioita ja toimintoja. Tämä kaikki merkitsee sitä, että oikeusfilosofiaan on sisäänrakennettuna yleisen filosofian sovellutusta hyvinkin laaja-alaisesti ja monimuotoisesti: tietoteoriaa, logiikkaa, kielifilosofiaa, metafysiikkaa.
Oikeusfilosofian suuntaukset. Kun oikeusfilosofia oli pääasiassa vielä tietyn yleisfilosofisen konseption sovellutus, erilaiset oikeusfilosofiset käsitykset olivat ryhmitettävissä yleisfilosofisin perustein. Nykyisin ryhmittely on huomattavasti vaikeampaa.
Yhtenä perusteena voidaan käyttää kannanottoa oikeuden ontologiseen kysymykseen: onko oikeus sääntöjä (= oikeudellinen normativismi) vai käyttäytymistä (= oikeusrealismi)? Oikeusrealismi jakaantuu vielä psykologiseen ja sosiologiseen realismiin sen mukaan, painotetaanko käyttäytymisen sisäistä (= oikeussääntöjen velvoittavuus subjektiivisena kokemuksena, lain noudattamisen motivaatio yms.) vai sen toiminnallista, ulkoista puolta (= miten oikeussääntöjä tosiasiallisesti noudatetaan joko kollektiivisesti ja tilastollisesti tai yksilötasolla).
Toinen keskeinen ryhmitystapa perustuu siihen, millainen kannanotto oikeusfilosofiassa on omaksuttu keskeisiin arvofilosofian tietoteoreettisiin kysymyksiin ja ennen muuta siihen, voiko oikeuden perustana olevista arvoista saada tieteellistä tietoa (= arvo-objektivismi, kognitivismi) vai ei (= arvorelativismi, non-kognitivismi). Arvo-objektivismi merkitsee oikeuteen sovellettuna sitä, että ne arvot, joiden varaan voimassa oleva oikeus perustuu, voi aina filosofisin perustein riitauttaa. Tällöin on mahdollista konstruoida ainakin jonkinlainen oikea oikeus, jollainen on perinteisesti ollut erilaisten luonnonoikeusopillisten teorioiden lähtökohtana. Arvorelativismi ei pidä tätä mahdollisena, ja sen vuoksi voimassa olevaa oikeutta koskevassa tieteellisessä tutkimuksessa ei voi filosofisin perustein kyseenalaistaa oikeuden ilmentämiä arvoja ja arvostuksia. Oikeus, arvot ja arvostukset joudutaan eräässä mielessä ottamaan annettuina tai lainsäädännössä asetettuina. Tällaisia suuntauksia kutsutaan yleisnimityksellä oikeuspositivismi.
Oikeusfilosofian erityispiirteitä. Oikeusfilosofiassa on esitetty hyvin erilaisia käsityksiä oikeusnormin voimassaolosta. Perustuuko normin voimassaolo viime kädessä siihen, että se kuuluu määrättyyn oikeusjärjestykseen (= muodollinen voimassaolo), normitehokkuuteen eli siihen, että normi pannaan tehokkaasti täytäntöön tuomioistuimissa ja viranomaisissa (= voimassaolo tehokkuutena) vai sen arvoperusteiseen hyväksyttävyyteen (= luonnonoikeusopillinen voimassaolo)? Nämä kannanotot voivat myös esiintyä ristikkäin erilaisten ontologisten ja epistemologisten käsitysten kanssa. Lisäksi esiintyy oikeusfilosofiaa, joka edelleen on tietyn yleisfilosofisen konseption sovellutusta, kuten marxilainen oikeusfilosofia.
Mitä lähemmäs oikeusfilosofisessa analyysissä tullaan erityisiä tieteellisen metodologian kysymyksiä, sitä vaikeammaksi käy filosofisen tarkastelun ja sen kohteen pitäminen erillään. Niinpä oikeudellisen ratkaisun teoreettisten perusteiden filosofisessa tarkastelussa on keskeistä kysymys rationaalisen ratkaisun ehdoista, jolloin analyysin tuloksilla on ainakin jonkinlaisia normatiivisia piirteitä. Tämä liittyy edellä mainittuun ajatukselliseen siirtymään: oikeusfilosofian tarkastelunäkökulma on tullut tavallaan oikeuden sisäiseksi, jolloin oikeusfilosofiakin on paitsi osa yleistä filosofiaa myös osa oikeusjärjestystä ja siinä toimivaa ammatillista yhteisöä, juristeja.
Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala