Oikeustiede:kansainvälinen vesioikeus
kansainvälinen vesioikeus
| kansainvälinen vesioikeus |
Pinta- ja pohjavesivarat ovat kahden tai useamman valtion yhteisesti käytettävissä, kun valuma-alueen osat sijaitsevat eri valtioiden alueella. Tällöin vesivarojen käyttö ja pilaaminen yhden valtion alueella vaikuttavat käyttömahdollisuuksiin toisen valtion alueella. Tämä on johtanut kahden- ja monenkeskisten rajavesistösopimusten solmimiseen ja kansainvälisen tapaoikeuden syntymiseen vesioikeudessa. Kansainvälinen vesioikeus keskittyy useamman valtion alueelle ulottuvien makeanveden varojen muuhun kuin liikennekäyttöön, missä suhteissa se eroaa merioikeudesta.
Kansainvälisen vesioikeuden keskeisiä lähteitä ovat kaksi alan yleissopimusta: YK:n yleissopimus kansainvälisten vesistöjen muuhun kuin liikennekäyttöön sovellettavista säännöistä (SopS 73/2014) ja YK:n Euroopan talouskomission yleissopimus maasta toiseen ulottuvien vesistöjen ja kansainvälisten järvien suojelusta ja käytöstä (SopS 71/1996). Suomella on rajavesistösopimukset kaikkien naapurivaltioiden kanssa. International Law Associationin (ILA) Helsingin säännöillä vuodelta 1966 ja ILA:n työllä laajemmin on ollut merkittävä panos kansainvälisen vesioikeuden kehittämisessä.
Kansainvälisen vesioikeuden periaatteista voidaan mainita erityisesti tasapuolisen käytön, haitattomuuden ja yhteistyön periaatteet. Tasapuolinen käyttö edellyttää kaikkien siihen liittyvien tekijöiden ja olosuhteiden huomioon ottamista, haitattomuusperiaatteen valossa vedenkäyttö ei saa aiheuttaa merkittävää vahinkoa muille valtioille ja yhteistyöperiaatteen mukaan kansainvälisten vesivarojen hyödyntäminen ja suojelu perustuu valtioiden väliseen yhteistyöhön.Kirjoittaja: Antti Belinskij
Lähikäsitteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 5.11.2024: Oikeustiede:kansainvälinen vesioikeus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:kansainvälinen vesioikeus.)