Oikeustiede:tuomioistuinkieli/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Yleistä. Tuomioistuinten käyttämä kieli eli tuomioistuinkieli on perinnäisesti vaikeatajuista. Tämä koskee erityisesti niitä maita, joissa lakikielellä on pitkät perinteet (esim. Englanti ja Ranska). Näissä maissa tuomioistuinten kieltä vaivaavat mm. hämärät termit, sokkeloiset lauserakenteet, tiettyjen syntaktisten keinojen liikakäyttö ja vanhanaikainen fraseologia (ks. kuriaalikieli).

Latinan kielen vaikutus. Tuomioistuinkielen mutkikkuus lienee suureksi osaksi peräisin sanontojen kankeista käännöksistä. Lukuisat sanonnat palautuvat viime kädessä latinaan (ks. lakimieslatina). Käännösten vaikutus käy ilmi mm. Jukka Kemppisen korkeinta oikeutta käsittelevästä väitöskirjasta. Teoksessa on esitetty huomio, jonka mukaan suomalainen tuomio voi olla ruotsiksi huomattavasti normaalimpaa kieltä kuin suomeksi. Jos tekstin vielä kääntää latinaksi, se muuttuu täysin selväksi. Tämä viittaa siihen, että tuomarit ja kirjurit ovat vanhastaan tyytyneet huonosti harkittuihin käännöksiin.

Esimerkiksi joskus vanhahtavaksi koettu sanonta "käräjäoikeus katsoo, että…" saatetaan nykyisin korvata ilmauksella "käräjäoikeuden mielestä…". Tämä oudoksuttaa vanhoja tuomioistuinjuristeja, jotka ovat tottuneet ajattelemaan, etteivät tuomioistuimet esitä mielipiteitä vaan sitovia kannanottoja ja johtopäätöksiä. Latinassa, tuomioistuintyylin kantakielessä, on useita yksinkertaisia tapoja ilmaista sama asia: constat (pitää paikkansa, että), licet (on aiheellista, että), patet (on selvää, että).

Suomalaisten tuomioiden kielestä löytää jopa latinan nominirakenteiden jälkiä. Ablativus absolutus on tavallisimpia tapoja aloittaa kertomus: "Omni Gallia victa" kääntyisi vuosikymmenien takaiselle suomalaiselle tuomioistuinkielelle: ”Sittenkuin Caesar oli valloittanut koko Gallian”.

Latinan rakenteista lienee peräisin myös aiemmassa tuomioistuinkielessä silmään pistänyt epäluottamus demonstratiivipronomineja ja lyhyttä virkerakennetta kohtaan. Tuomion kirjoittaja ei ikään kuin luota viittauksen voimaan. Sen jälkeen, kun vastaajan nimi esiintyy ensimmäisen kerran, kirjoittaja tähdentää sitä erilaisilla määreillä: "Virtanen", "edellä mainittu Virtanen", "jo mainittu Virtanen", "usein mainittu Virtanen". Kirjoittaja ei usko, että kun puhe on Virtasesta, lukija käsittää, että seuraavassakin kappaleessa käsitellään samaa henkilöä.

Tuomioiden laatimisessa on perinnäisesti kaihdettu suoraa esitystä. Tämäkin piirre palautunee viime kädessä latinankielisiin tuomioihin. Kun suomi ei tunne konjunktiivia, epäsuora esitystapa on merkinnyt sitä, että kerrontaa on yritetty kuvata tempusten avulla. Tällöin syntyy helposti epäselvyyksiä. "Vastaaja on käräjäoikeudessa kertonut, ettei hän lyönyt vaimoaan." Epäselväksi jää, kiistikö vastaaja ylimalkaan lyöneensä vai onko kysymys siitä, ettei vastaajalla ollut tuollaista tuomittavaa tapaa. Useissa tapauksissa olisi helpompaa kirjoittaa: "Todistaja kertoi seuraavan: En muista tavanneeni NN:ää huumausaineasioissa, mutta ostin häneltä viime keväänä auton." Vakiintuneen tavan mukaan on kuitenkin kirjoitettu: "Todistaja kiisti olleensa NN:n kanssa tekemisissä huumausaineasioissa, mutta selitti sitä vastoin ostaneensa häneltä kuluvaa vuotta edeltäneen vuoden keväällä henkilöauton." Tuomioistuimet eivät ole uskaltaneet toimittaa todistajan suullista esitystä rauhallisiksi yleiskielen lauseiksi.

Äärimmillään Saksan välityksellä latinasta omaksuttu tuomioistuintyyli merkitsi myös Suomessa sitä, että tuomion kertoelma ja perusteluosa rakennettiin yhdeksi suunnattoman pitkäksi virkkeeksi, jonka katkaisi jossain kohdin ilmaisu "näin ollen ja kun… hovioikeus harkitsee oikeaksi…"

Suuntaus kohti selkeää yleiskieltä. Tuomioistuinkieltä rasittaa edelleen koukeroisuus, joka tulisi karsia. Perinteiden painolastista huolimatta tuomioistuinten kieltä voidaan kohentaa. Tämä edellyttää huolellista paneutumista lakikielen ongelmiin ja rohkeutta tukeutua entistä yleiskielisempiin ilmaisuihin. 1990-luvulla muutos parempaan onkin ollut suuri, ja tiennäyttäjänä on toiminut korkein oikeus.

Erityisesti voidaan havaita, että tuomioistuimet ovat nyt omaksuneet diskursiivisen kirjoitustavan. Kanteen puolesta ja sitä vastaan puhuvat seikat luetellaan erikseen ja niistä muodostetaan johtopäätös eli lopputulos. Aikaisempi vakaumus oli se, että vain lopputulosta tukevat seikat mainittiin, mutta sitä vastaan puhuvista vaiettiin. Tähän ilahduttavaan kehitykseen on todennäköisesti vaikuttanut ihmisoikeusajattelussa korostettu perusteiden ja perustelujen näkyviin kirjoittamisen vaatimus ja käsitys siitä, että kaikkiin väitteisiin - ainakin järkeviin väitteisiin - on vastattava.

Uusi oivallus on myös asiaproosan voimavarojen käyttäminen. Nyt tuomioistuimet saattavat kirjoittaa perusteluissaan: "Vaikka vastaaja on kiistänyt syytteen, hovioikeus pitää hyvinkin todennäköisenä, että asiat tapahtuivat juuri niin kuin syyttäjä on kertonut. Syytteen tueksi on kuitenkin esitetty vain NN:n kertomus. Kun hän on itse syytetty jutussa, hänen lausumansa ei riitä todisteeksi. Siksi syyte on hylättävä toteen näyttämättömänä."

Kehitys on ilahduttava. Vaarana on kuitenkin toinen äärimmäisyys: laverteleva perustelutapa, joka vuolaudestaan huolimatta ei ilmaise mitään oleellista.

Kirjoittaja: Jukka Kemppinen