Määritelmä
normatiivisen etiikan teoria, joka painottaa hyveiden roolia
Selite
Hyve-etiikka etsii vastausta kysymykseen, millaisia meidän tulisi olla, jotta osaisimme elää hyvän elämän. Mitä kykyjä ja luonteen ominaisuuksia siihen tarvitaan? Hyve-etiikka esitetään usein vaihtoehtona konsekventialistiselle etiikalle eli utilitarismille ja normatiiviselle etiikalle eli deontologiselle etiikalle, joissa tarkastelu keskittyy teon seurauksiin tai yleistettävien käskyjen ja sääntöjen noudattamiseen. Hyve-etiikan perustivat Platon (427–347 eaa.) ja erityisesti Aristoteles (384–322 eaa.). Teoksessaan Nikomakhoksen etiikka Aristoteles etsi vastausta kysymykseen, mikä on ihmiselämän päämäärä. Hän päätyi siihen, että korkein tavoiteltava hyvä, eudaimonia, muodostuu sellaisten kykyjen harjoittamisesta, jotka ohjaavat toisaalta tietoon ja toisaalta auttavat toimimaan parhaalla tavalla käytännön elämässä. Älyllistä toimintaa edistävät kyvyt ovat Aristoteleen jaottelun mukaan intellektuaalisia hyveitä, ja käytäntöä palvelevat kyvyt luonteen hyveitä. Esimerkiksi rohkeus, kohtuullisuus, anteliaisuus, ystävällisyys, rehellisyys ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä luonteen hyveitä. Siten hyve-etiikassa huomio siirtyy eettisestä teosta teon tekijän eettiseen luonteeseen. Nykyinen hyve-etiikka katsoo moraalin normatiivisena päämääränä olevan hyveiden eli moraalisesti suotavien luonteenpiirteiden kehittäminen. Hyveiden ohella tarvitaan käytännöllistä viisautta eli kykyä ymmärtää tilanteen erityispiirteet ja oikeaa tietoa ratkaisujen vaikutuksista, kuten jo Aristoteles opetti. Sellaista saadaan älyllisten hyveiden kehittämisen lisäksi elämän kokemuksista. Käytännöllisesti viisas ymmärtää, mitä jokapäiväisessä toiminnassa kannattaa tehdä, mikä on todella tärkeää ja edistää parhaiten hyvää elämää. Aristoteleen lailla hyve-etiikan päämäärä on onnellisuus tai eudaimonia, joka on hyvän elämän keskeinen ominaisuus. Onnellisuus muodostuu ainakin osittain hyveiden harjoittamisesta. Aristoteleen mukaan hyvä elämä vaatii kuitenkin hyveiden harjoittamisen lisäksi ”hyvää onnea” eli suotuisia ulkoisia tekijöitä. Siten hyve-etiikassa olennaista ole vain sinänsä oikean ja hyvän käskyn noudattaminen, vaan se kuinka käskyä noudatetaan, millaisiin motivaatiotekijöihin se perustuu ja millaiseksi se muokkaa moraalista persoonaa. Nykyisellä hyve-etiikalla on ollut myös vaikutusta tietoteoriaan. Hyve-etiikan ongelmaksi voidaan katsoa relativismi ja objektivismi. Eikö käsitys hyveistä vaihtele kulttuurista toiseen ja voidaanko määritellä hyveellisen ihmisen ihanne? Miten tulisi toimia moraalisessa konfliktissa? Hyve-etiikka ei tunnu antavan selviä toimintaohjeita ongelmatilanteisiin. Hyve-etiikan puolustaja voi huomauttaa, että myös seurausetiikan ja velvollisuusetiikan kannattajat joutuvat pohtimaan samoja kysymyksiä. Hän voi myös vedota siihen, että moraalisille konflikteille ei ole yleisiä ratkaisuja vaan hyveellinen luonne auttaa tekemään parhaan tilannekohtaisen päätöksen. Nykyisen hyve-etiikan tunnettuja edustajia ovat Elizabeth Anscomb (1919-2001), jonka esseetä Modern moral philosophy (1958) pidetään modernin hyve-etiikan lähtöpisteenä, Alasdair MacIntyre (1929-; teos After Virtue (1981)),Philippa Foot (1920-2010), Roger Crisp (1961-), Michael Slote (1941-), Martha Nussbaum (1947-) ja Amartya Sen (1933-).
Lähdeviittaus tähän sivuun: Tieteen termipankki 22.12.2024: Filosofia:hyve-etiikka. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:hyve-etiikka.)
