Kirjallisuudentutkimus:elämäkerta
elämäkerta | biografia
| elämäkerta | |||
| biografia |
Suppeimmassa muodossaan elämäkerta on ulkonaisten vaiheiden, ns. matrikkelitietojen luettelemista. Perusteellisessa elämäkerrassa pyritään selvittämään myös kohteen toiminnan tarkoitusperät, tulokset jne. sekä luonnehtimaan hänen persoonallisuuttaan ja elinpiiriään. Elämäkertakirjoitus eli biografiikka on historiantutkimuksen merkittävä osa-alue, jolle ovat ominaisia historiankirjoituksen yleiset ongelmat, kuten objektiivisuuden vaikeus, tosiasia-aineiston seulomisen ja valikoimisen kysymykset. Jo käytettävissä olevat arkisto- ja muut lähteet sekä biografin omapersoonallisuus ovat vaikuttamassa siihen, että jokaisella elämäkerralla on rajoituksensa.
Elämäkertakirjallisuuden alkuna pidetään kreikkalaisen Ksenofonin (n. 430-354 eKr.) muistopuhetta Spartan kuninkaan Agesilaoksen vaiheista ja Tacituksen (n. 55-120) kuvausta appensa C. Julius Agricolan elämästä ja toiminnasta (De vita Iulii Agricolae). Kreikkalaisen Plutarkhoksen (n. 55 - n. 125) teoksessa Bioi paralleloi (tunnettu latinankielisenä käännöksenä Vitae; Kuuluisien miesten elämäkertoja) esitellään 23 kreikkalaista ja 23 roomalaistahenkilöä, jotka on asetettu pareiksi: esimerkiksi Aleksanteri Suuri ja Caesar, Demosthenes ja Ciero, jne. Roomalaisen Suetoniuksen (n. 70 - n. 140) maine perustuu hänen teokseensa De Vitae Caesarum (Rooman keisarien elämäkertoja).
Antiikin Kreikassa ja Roomassa elämäkertakokoelmia käytettiin kasvatuksellisina esimerkkeinä. Roomalaiset elämäkerrat ovat perheen ja suvun julkista identiteettiä vahvasti kuvastavia dokumentteja. Keskiaikana elämäkertatraditiota jatkoivat idealisoivat pyhimyselämäkerrat eli hagiografiat. Historioivaan kronikkakirjallisuuteen kuuluue sim. Einhardin (n. 770-840) laatima Kaarle Suuren ihannoiva elämäkerta Vita Caroli Magni. Elämäkertakirjoitus kukoisti myös islantilaisissa saagoissa. Renessanssin aika merkitsi myös elämäkerran renessanssia; kuuluisia ovat italialaisen Giorgio Vasarin taiteilijaelämäkerrat Le vite de più eccelenti pittori, scultori e architettori (1550, 1568, Taiteilijaelämiikertoja Giottosta Michelangeloon). Elämäkertojen suosio kasvoi edelleen 1600-luvulta lähtien. Maineikkaita ovat Izaak Waltonin laatimat kirjailijabiografiat (esim. Life of Donne, 1640), Francis Baconin Life of Henry VIII (1621), Voltairen Histoire de Charles XII, roi de Suède (1731) sekä skotlantilaisen James Boswellin (1740-95) vuonna 1791 julkaisema teos, jonka otsikko kuuluu kokonaisuudessaan:
- The Life of Samuel Iohnson, LL.D., comprehending an account of his studies and numerous works, a series of his correspondence and conversations with many eminent persons, and various original pieces of his compasition never before published, the whole exhibiting a view of literature and literary men in Great Britain for near half a century during which he flourished.
Boswellin kirjaa on pidetty jopa kaikkien aikojen parhaana elämäkertana. Boswell ei ollut kiinnostunut mielistelevistä, hunajaisista biografioista (honeysuckle lives), vaan pyrki esittämään kohteestaan aidon, täyteläisen ja yksityiskohtaisen muotokuvan. Hän lyöttäytyi Johnsonin seuraan ja teki kaiken aikaa muistiinpanoja. Yrjö Varpio kuvailee tilannetta seuraavasti:
- Muistiinpanovimma oli muuttunut hänellä suorastaan maniaksi; hän piti eri päiväkirjaa kirjalijan vaimosta, toista kirjailijan pojasta jne. Elämäkerrassa lukija saa tietää kaikkea mahdollista, mm, mitä mieltä Johnson on kylmästä vasikanpaistista tai kumpi ihminen on parempi, "se joka on luonnostaan hyveellinen vaiko se joka on voittanut huonot taipumuksensa". Kuitenkin se kiintoisin piiloinformaatio, jonka myöhemmät tutkijat ovat huomanneet tässä elämäkerrassa, on aivan toisensuuntainen. Elämäkerran rivien välitse on luettavissa, että kirjoittamisen taustalla onkin Boswellin oma ongelma, hänen häiriytynyt suhteensa omaan isäänsä, joka on korvautunut suhteella Johnsoniin ja joka heijastuu myös tapaan jolla Boswell kuvaa Johnsonia. Elämäkerrasta on tullut kirjoittajalleen ikään kuin freudilainen itseidentifikaation väline.
Psykologian ja sosiologian kehitys sekä syventynyt historiallinen lähdekritiikki raivasivat 180o-luvulta lähtien tietä modernille elämäkertakirjallisuudelle, jossa pyritään yleensä paitsi kohteen perusteelliseen kuvaukseen myös aikakauden syvälliseen erittelyyn. Varpio luokittelee kirjallisuustieteellisesti suuntautuneet elämäkerrat karkeasti kuuteen ryhmään:
- 1) elämää suurempi elämäkerta (esim. Th. Reinin Johan Wlhelm Snellman, 1895-1899),
- 2) kirjailijan tuotantoa glorifioiva ja kirjailijaa jumaloiva myyttinen elämäkerta (esim. Friedrich Gundolfin Goethe, 1916),
- 3) psykologinen elämäkerta (esim. Emil Ludwigin Goethe I-II, 1927),
- 4) yhteiskunnallinen elämäkerta (esim. Sergei Tretjakov, Siegfried Kracauer, Walter Benjamin),
- 5) taiteellinen, romaanimainen elämäkerta ja
- 6) nk. tavallisen ihmisen elämäkerta.
Erikieliset vastineet
| biography | englanti (English) | |
| biografia | espanja (español) | |
| biografia | italia (italiano) | |
| biographie | ranska (français) | |
| biografi | ruotsi (svenska) | |
| Biographie | saksa (Deutsch) | |
| biografija | venäjä (русский) | |
| biagraafia (luo nimityssivu) | viro (eesti) | |
| elulugu | viro (eesti) |
Lähikäsitteet
- autofiktio (vieruskäsite)
- elämäkerrallinen kirjallisuudentutkimus (yläkäsite)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 2.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:elämäkerta. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:elämäkerta.)