Oikeustiede:vesioikeudellinen kylä/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Vesioikeudellinen kylä voidaan nähdä sekä jakokuntana että alueellisen ulottuvuuden näkökulmasta.

Vesioikeudellinen kylä jakokuntana

Vesistön rannalla sijaitsevan maaoikeudellisen kylän taloihin kuului ennen isojakoa ja, ellei vesialuetta ole jaettu, kuuluu edelleenkin yhteisenä tiluksena kylän rantatilusten kohdalla oleva vesialue, kuten vuoden 1734 maakaaren 12 luvun 4 §:ssä säädettiin. Niitä taloja, joilla on osuus sanottuun vesialueeseen, on pidetty vesioikeudellisena kylänä. Pääsääntönä on, että maaoikeudellinen kylä ja vesioikeudellinen kylä vastaavat toisiaan. Siten kuhunkin maaoikeudelliseen kylään kuuluu oma, muiden maaoikeudellisten kylien vesialueista erillinen vesialueensa siitä riippumatta, miten isojako on maaoikeudellisessa kylässä toimitettu.

Pietilän mukaan vesioikeudellisen kylän käsitettä on kuitenkin käytetty maaoikeudellisen kylän käsitettä laajemmassa merkityksessä. Vesioikeudellisen kylän käsitteeseen (KML 2 §:n 7 kohta) kuuluu yleisesti muukin sellainen maaomaisuus, johon liittyy alueellinen omistusoikeus sen rannan edustalla olevaan vesialueeseen. Kun kysymys on kruunulle isojaossa erotetun liikamaan oikeudesta sen kohdalla olevaan vesialueeseen tai kaupungin lahjoitusmaan oikeudesta sen rannan edustalla olevaan vesialueeseen, vesioikeudellisen kylän käsitteen eroavuus asutuskylään nähden on nähtävissä.

Esimerkiksi säännöttömästi toimitettu isojako ei vaikuta vesioikeudellisen kylän ulottuvuuteen. Isojaossa kahtena jakokuntana käsitellyn lohkokunnan vesialuetta, joka oli isojaossa jätetty jakamatta jakokuntain kesken, oli pidettävä jatkossakin lohkokunnan vesialueena, jolloin välirajaa jakokuntien välillä ei voinut käydä vesialueella (KKO 1929 II 56). Jos taas kaksi vanhaa asutuskylää on jaettu yhdellä kertaa isojaossa samana jakokuntana, tulee molemmille kylille oma vesialueensa maakaaren 12:4:n ja vuoden 1902 välirajalain (LVV) nojalla riippumatta isojaon teknisestä suorittamistavasta.

Kun kylän vanhastaan yksityiset kotitilukset (rintamaat) oli jaettu talojen kesken isojaossa, ei siitä, että kylän taloilla oli em. kotitilusten lisäksi osuus kaikkiaan neljän kylän talojen yhteiseen ulkoalueeseen, joka oli eri toimituksessa jaettu talojen kesken, seurannut, että ulkoalueeseen osalliset neljä kylää olisivat muodostaneet vesioikeudellisen kylän (KKO 1937 II 570).

Kruunun liikamaa on muodostanut saman vesioikeudellisen kylän sen kylän kanssa, josta se on erotettu, jos liikamaalle on isojaon yhteydessä perustettu uudistaloja. Muussa tapauksessa liikamaa on eri vesioikeudellinen kylänsä. Jos kaupungille on annettu lahjoitusmaa ennen isojaon toimittamista, kaupungin lahjoitusmaan vesialue on katsottu eri vesioikeudelliseksi kyläksi (KKO 1937 II 22 ja KKO 1939 II 118). Jos lahjoitus on käsittänyt isojaon kohteena jo olleeseen kylään kuuluvan talon tai tiloja, kylä edelleen on säilynyt vesioikeudellisena kylänä, jolloin kaupungin osuus vesialueesta tai vesijätöstä on erotettava jaolla (KKO 1922 P II 1196).

Vesioikeudellisten kylien välinen raja, jos sitä ei ole määrätty lainvoimaisesti, voidaan käydä KML 105 §:n nojalla. Yleisesti nämä rajat on käyty Suomessa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ylä-Lapin isojakojen myöhäinen suorittamisajankohta on tosin merkinnyt sitä, että esim. Utsjoen ja Inarin kuntien kylien väliset piirirajat vedessä ovat tulleet lainvoimaisiksi vasta 1980- ja 1990-luvuilla tehdyissä toimituksissa. Pietilän mukaan vesioikeudellisten kylien välisen piirirajankäynnin merkitys on ollut siinä, että rajan molemmin puolin vesi- ja vesijättötilukset kuuluvat eri vesioikeudellisiin kyllin. Sen sijaan rajan paikkaa koskevalla ratkaisulla ei ole ollut sellaista merkitystä, että rajalinjan sisäpuolella oleva vesialue muodostaisi yhden vesioikeudellisen kylän, ellei tällainen kysymys ole nimenomaisesti ollut lainvoimaisessa vesipiirirajankäyntitoimituksessa selvitettävänä ja ratkaistavana.

Vesioikeudellinen kylä alueena

Vuoden 1734 maakaaren 12 luvun 4 §:n nojalla vesioikeudellisen kylän ulottuvuus määräytyy asianomaisen maaoikeudellisen kylän taloille isojaossa jaettujen rantatilusten mukaan niin, että vesioikeudelliseen kylään kuuluu se osa vettä ja vedenalaista pohjaa, joka lähempänä vastaavaan maaoikeudelliseen kylään kuuluviin taloihin jaettua rantaa kuin muiden talojen rantaa. Vuonna 1902 annetussa ns. välirajalaissa (LVV 31/1902) on vuoden 1734 maakaaren 12:4:ää vastaava sääntely. Ns. keskiviivaperiaatteen mukaan jokaiselle vesioikeudelliselle kylälle kuuluu välittömästi lain nojalla rajalinjain ja kylän maatilusten mukaan oman rantansa edustalla oleva vesialue, joka on lähempänä omaa rantaa kuin toisen. Vähäiset saaret eivät vaikuta rajan paikkaan, mutta vähäistä suurempaan saareen liittyy rannan kohdalla sijaitsevaan vesialueeseen sama oikeus kuin kylällä.

Edellä esitettyä periaatetta ei noudateta sellaisenaan, kun kysymys on meren ulapan tai suuren järven rannalla sekä saariston ulkopuolella sijaitsevien vesialueiden rajasta isoa selkää tai meren ulappaa vastaan. Välirajalain (LVV) 3 §:ssä on säädetty, että selkää, jonka pituus ja leveys on kahdeksan kilometriä tai enemmän, kylä ei voi vallita ulommalta kuin 500 metriä siltä kohdalta rantavettä, josta normaalin vedenkorkeuden aikana alkaa kahden metrin syvyys. Sikäli kuin kylään kuuluu ulompana saari, kylällä on myös saaren ympärillä yhtäläinen rantamatalaoikeus. Välirajalain mukaan selkää pidetään yhtäjaksoisena joistakuista vähäisistä saarista huolimatta. Sama on voimassa meren ulapan rannalla sekä saariston ulkopuolella. Rantamatalaperiaatteen perusteella määräytyvä vesioikeudellisen kylän vesialueen ulkoraja merelle tai suuren järven ulapalle päin erottaa kylän alueista yleisen vesialueen, jonka kuulumisesta omistusoikeudella valtiolle on säädetty oikeudesta yleisiin vesialueisiin annetulla lailla (204/1966).

Kehittämisnäkymiä

Vesioikeudellisten kylien vesialueiden paikoittainen pirstoutuneisuus ja jaettujen vesialueiden pirstoutuneisuus ovat esimerkiksi kalakannan tarkoituksenmukaisen hoidon kannalta omistuksellisina olosuhteina ongelmallisia. Yhteisten vesialueiden yhdistämisen edistäminen lainsäädännöllä on vesialueiden hallinnon kannalta monesti edullista.

Kylä- ja talojärjestelmän ulkopuolisten järven laskujen kautta syntyneet erilliset vesijätöt, joita muodostui ilmeisesti aina 1900-luvun alkuun saakka, ovat kiinteistöjärjestelmän selvyyttä ja luotettavuutta vaarantavia. Mahdollisesti kuivattajille kuuluvien erillisten vesijättöjen saattaminen lainsäädännöllä osaksi sen vesioikeudellisen kylän yhteistä vesialuetta, johon erilliset vesijätöt ovat ennen järven kuivattamista kuuluneet, on selvitettävänä.