Oikeustiede:valtiosuvereenisuus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Perustuslain 1.1 §:n mukaan Suomi on täysivaltainen tasavalta. Säännöksessä vahvistetaan Suomea koskeviksi pääosin tavanomaiseen kansainväliseen oikeuteen perustuvat säännökset valtion asemasta, joskin nämä oikeudet valtiolla on ilman nimenomaista säännöstäkin.

Kansainvälisessä oikeudessa sovellettavan systematiikan mukaan suvereniteettiin liittyvät oikeussäännöt jaetaan kahteen luokkaan: puhutaan valtion sisäisestä suvereniteetista eli alueherruudesta sekä ulkoisesta suvereenisuudesta eli valtion asemasta kansainvälisessä oikeusyhteisössä.

Sisäinen suvereniteetti merkitsee ensi sijassa sitä, että Suomen valtion alueella vieraan valtion tai valtioiden perustaman järjestön edustaja ei Suomen valtion suostumuksetta voi käyttää julkista valtaa, vaan tämä valta on varattu suomalaisille viranomaisille (ns. valtamonopoli).

Ulkoisella suvereniteetilla viitataan puolestaan joukkoon valtion ulkosuhteita koskevia sääntöjä. Ne koskevat oikeuksia, joita valtiolla on suhteissaan muihin valtioihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Tärkeimpiä näistä ovat valtion oikeus itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja oikeus yhdenvertaisuuteen muiden valtioiden kanssa mm. äänestyksissä kansainvälisissä konferensseissa, sekä kahdenvälisissä suhteissa ja kansainvälisten järjestöjen toimielinten kokouksissa ("valtioiden suvereeni yhdenvertaisuus"). Näistä säännöistä on poikkeuksia mm. sellaisissa kansanvälisissä järjestöissä, joiden jäsenvaltiot osallistuvat järjestön toiminnan rahoittamiseen tai sen taloudelliseen toimintaan erisuuruisin panostuksin. Myös Yhdistyneiden Kansakuntien pysyvien jäsenten oikeusasema suhteessa vaihtuviin jäseniin ja YK:n muihin jäsenvaltoihin poikkeaa tästä säännöstä. Sitä sen sijaan sovelletaan YK:n yleiskokouksen päätöksentekoon. Valtioilla on oikeus itse määrätä kansainvälisistä suhteistaan (oikeus itsenäiseen ulkopolitiikkaan) sekä oikeus edellyttää, että vieraat valtiot ja kansainväliset järjestöt kohtelevat valtiota suvereniteettia kunnioittaen.

Kansainvälisen oikeuden säännöstö valtiosuvereniteetista on nähtävä kansainvälisen politiikan realiteetit huomioon ottaen. Valtioiden kokoerot, niiden taloudellinen vahvuus ja sotilaallinen voima ja liittoutuminen keskenään johtaa väistämättä siihen, etteivät valtiot ole tosiasiallisesti yhdenvertaisia kansainvälispoliittisen vaikutusvallan näkökulmasta tarkasteltuna.

Suomen sitoutuessa kansainvälisoikeudelliseen sopimukseen, joka rajoittaa valtion suvereniteettia, tällainen sopimus edellyttää yleensä eduskunnan suostumusta (jos kyseessä on pelkkä ulkoisen suvereniteetin rajoitus kuten poikkeaminen valtioiden yhdenvertaisuudesta) ja voimaansaattamislain säätämistä. Vuoden 2000 perustuslakijärjestelmä madalsi ns. suvereniteettikynnystä. Vain olennaiset ja merkittävät suvereniteettirajoitukset mielletään ristiriitaisiksi perustuslain 1 §:n säännöksen (Suomen täysivaltaisuus) kanssa. Tämä johtuu säännöksen 3. momentin sääntelystä, jonka mukaan Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, sisäisen suvereniteetin rajoitukset olivat yksi syy ratkaisun toteuttaneiden kansainvälisoikeudellisten sopimusten voimaansaattamislain käsittelemisellä kahden kolmasosan määräenemmistösäännöstä soveltaen (VJ 69.1 §) eli supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Mahdollisuutta säätää toimivallan luovutuksesta tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä ei tuolloin vielä ollut perustuslaissa. Oletettavasti merkittävät uudet toimivaltaluovutukset EU:n toimielimille Lissabonin sopimuksen jälkeisenä aikana käsiteltäneen perustuslain tarkistuksessa säädettyä uutta menettelytapaa (suvereniteettirajoitusten säätäminen) soveltaen.

Kirjoittaja: Ilkka Saraviita