Oikeustiede:rikoslajit/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Vuoden 1889 rikoslaki ja 1900-luvun alkupuoli
Vuoden 1889 rikoslaista on voimassa alkuperäisessä muodossaan enää vain muutama vähämerkityksinen tai asiallisesti desuetudoksi jäänyt pykälä 2 ja 18 luvussa. Rikoslain rinnalla oli voimassa vuonna 1919 säädetty sotaväen rikoslaki. Se kumottiin vuoden 1984 alussa.
Rangaistusteorioiden valossa vuoden 1889 rikoslakia on pidetty sovitusteorian ilmauksena, jossa rangaistusuhat ja rangaistuksen käyttö perusteltiin jo tehdyllä teolla ja siitä tuomittavalla oikeudenmukaisella rangaistuksella. Rangaistus osoitti rikoksen oikeudenmukaisen sovituksen.
Itsenäisyyden ajan alussa preventioteoriat saivat Suomessakin jalansijaa. Niissä katsotaan eteenpäin ja kiinnitetään huomio rangaistuksen hyötyvaikutuksiin. Ollakseen oikeutettu rangaistusuhan tulee vaikuttaa pidäkkeenä lainrikkomuksia vähentävällä tavalla (yleispreventio). Rikoksentekijän taipumusta rikosten tekoon tulee vähentää tuomitulla rangaistuksella (erityispreventio). Ajatuskulut vaikuttivat voimakkaasti 1920-luvun suurissa seuraamusjärjestelmäuudistuksissa. Erityisesti preventioteoriat näkyivät esimerkiksi nuorten henkilöiden seuraamuksissa, ehdollisessa rangaistuksessa ja rikoksenuusijoita koskeneissa pakkolaitossäännöksissä. Rikoslajeja koskevia säännöksiä ei tuolloin uudistettu laajemmin.
Uusklassinen kriminaalipolitiikka
Suomen kriminaalipolitiikka lieventyi merkittävästi 1960-luvulta alkaen, jolloin vapausrangaistuksia alettiin ensimmäistä kertaa kritisoida epäinhimillisiksi. Sen jälkeen ehdollisia vankeusrangaistuksia laajennettiin ja tuomioista tehtiin lievempiä. Suomessa käytettiin moninkertaisesti enemmän ja pidempiä vankeusrangaistuksia kuin muissa Pohjoismaissa ilman, että noin ankarilla rangaistuksilla voitiin osoittaa olleen minkäänlaista tehokkuutta rikollisuuden vähentämisessä. Pidemmällä aikajanalla tarkasteltaessa kriminaalipolitiikka onkin muuttunut humaanimmaksi. Useiden läntisen Euroopan maiden kaksin-kolminkertaistaessa vankilukunsa Suomi kulki rangaistuskäytännöissään vastavirtaan ja laski vankilukunsa 1990-luvun alkuun mennessä kolmannekseen 1960-luvun alun tasosta.
Rikoslain kokonaisuudistusta valmistelemaan asetettiin periaatekomitea, joka antoi Rikosoikeuskomitean mietinnön (KM 1976:72) vuonna 1977. Rikoslaki oli uudistettava kokonaisuudessaan. Rikossäännökset ja niiden rangaistusasteikot eivät olleet enää keskenään missään suhteessa toisiinsa, koska rikoslakia oli uudistettu ajan mittaan pienissä osittaisuudistuksissa. Vanhat säännökset olivat kirjoitusasultaan vanhahtavia ja usein suorastaan koomisia. Rikoslain säännökset kuvastivat pikemminkin 1800-luvulla tärkeinä pidettyjä yhteiskunnallisia vaaroja kuin 1960-luvun teollistuvan Suomen kriminaalipolitiikan haasteita.
Ennen kaikkea vanhojen rangaistussäännösten ei nähty painottavan oikein tekojen haitallisuutta. Rikoslajeja oli vanhassa laissa arvioitu aiheutetun vahingon perusteella; mitä vakavammat seuraukset rikoksella oli, sitä vakavampi oli seuraamuksen oltava. Koska vahinkojen vakavuus on usein sattumanvaraista ja riippuu rikoksentekijästä riippumattomista tekijöistä, parempana mittapuuna pidettiin vaarantamisen astetta. Mitä vaarallisempi teko on, sitä ankarammin siitä on syytä rangaista.
Oli kysyttävä kokonaisvaltaisesti ja kaikki rikoslajit huomioon ottavalla tavalla: Mistä on rangaistava ja miten ankarasti? Vanhassa rikoslaissa omaisuusrikoksista oli säädetty suhteettoman ankarat rangaistukset verrattuna väkivaltarikoksiin. "Nakkivarkaiden tuomitseminen vankilaan" oli aikansa elänyttä ajattelua. Kun varkauden uhriksi joutuminen saattoi romahduttaa uhrin talouden 1800-luvulla, 1970-luvun Suomen sosiaaliturva- ja vakuutusjärjestelmät puolsivat sitä, että omaisuuden sijasta keskeisimpiä suojeltavia oikeushyviä ovat henki, terveys ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus.
Ylipäätään rikoslakia oli uudistettu rikosnimikkeistä käsin. Komitea piti lupaavana lähtökohtana elämänalueajattelua. Ihmisten elämässä sellaisilla elämänalueilla kuten asuminen, työsuhteet, liikenne, ympäristö ja kulutus oli niin suuri merkitys, että rikoslain merkitys oli arvosteltava kokonaisuudessaan erikseen. Jossakin määrin lähtökohta myös toteutui rikoslain kokonaisuudistuksessa.
Rikosoikeuskomitean rikosoikeudellinen perusideologia oli uusklassismi. Se oli vastareaktio 1960-luvulle voimissaan olleelle erityispreventiiviselle suuntaukselle. Komitean uusklassismin peruslähtökohtiin kuului yleispreventio, tekorikosoikeuden, legaliteettiperiaatteen, yhdenvertaisuuden, syyllisyysperiaatteen ja suhteellisuusperiaatteen korostaminen. Yleisprevention korostaminen ei merkinnyt rangaistusten ankaroittamista. Rangaistusjärjestelmän tuli olla harvoille rangaistuslajeille rakentuva ja selväpiirteinen. Rankaisullisiin tarkoituksiin tuli käyttää vain virallisia rangaistuksia, ja pakko ja palvelu tuli erottaa toisistaan.
Rikoslakiprojekti
Edellä selostettujen epäkohtien lisäksi tuomioistuinten rangaistuskäytäntö oli epäyhtenäistä. Osittain hajanainen oikeuskäytäntö johtui siitä, että tietoa tyypillisistä rangaistuksista ei ollut, mutta suuri syy epäyhtenäiseen ja eriarvoiseen rangaistuskäytäntöön oli se, että rikostyypeistä oli yleensä laissa vain yksi törkeysaste, jossa rangaistusasteikko saattoi olla sakkorangaistuksesta kuuteen vuoteen vankeutta. Pääsääntöisesti rikoslain kokonaisuudistuksessa onkin onnistuttu porrastamaan rikostyypit kolmeen törkeysasteeseen ja siten kolmeen rajatumpaan rangaistusasteikkoon. Esimerkiksi varkauden perustunnusmerkistön rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään 1 v 6 kk. Lievä tekomuoto on näpistys ja siitä tuomitaan sakkoa. Törkeästä varkaudesta tuomitaan vankeutta 4 kk – 4 v.
Porrastuksella on huomattavasti yhtenäistetty rangaistuskäytäntöä. Lisäksi pakkokeinot ovat erilaisia rikkomusten, rikosten ja törkeiden rikosten tutkinnassa. Porrastus helpottaa paljon pakkokeinoja koskevan lainsäädännön säätämistä ja soveltamista. Myös rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate eli nulla poena sine lege – periaate vahvistuu merkittävästi. Perustunnusmerkistöön on kirjattu rikoksen perustunnusmerkit. Törkeästä tekomuodosta voidaan tuomita vain, jos joku lakiin kirjattu kvalifiointiperuste täyttyy ja jos tekoa on myös kokonaisuutena pidettävä törkeänä. Lievästä tekomuodosta voidaan tuomita, jos perustunnusmerkistön täyttävä rikos on kokonaisuutena vähäinen.
Samalla tavoitteeksi asetettiin, että kaikki vankeusuhkaiset rikokset tai ainakin kaikki sellaiset, joista käytännössä tuomitaan vankeutta, sijoitetaan erityislainsäädännöstä rikoslakiin. Erityislainsäädäntöön on mielekästä jättää vain sakonuhkaisia rikkomuksia, joissa on kyse lähinnä tehostekriminalisoinneista eli erilaisten viranomaismääräysten rikkomisesta tai niiden noudattamisen laiminlyömisestä. Tässäkin tavoitteessa on onnistuttu suurelta osin.
Nämä tavoitteet ovat merkinneet yleisluonteisia tai syntetisoituja tunnusmerkistöjä, joihin on yhdistetty useita erityislakien rikostunnusmerkistöjä. Tunnusmerkistöjen yleisluonteisuus antaa rikoslaille olennaisesti entistä paremman yleiskatsauksellisuuden. Toisaalta liian yleisluonteiset rikostunnusmerkistöt voivat olla legaliteettiperiaatteen kannalta liian epätäsmällisiä.
2000-luvun kriminaalipolitiikka
Rikoslain kokonaisuudistuksessa ehdoton leijonanosa työstä on tehty. Uudistuksen loppuun saattaminen voitaisiin toteuttaa teknisenä uudistuksena, jossa lähinnä järjestettäisiin rikoslain luvut johdonmukaisempaan järjestykseen. Mikäli kriminaalipoliittiset suhdanteet muuttuvat pysyvästi, kokonaisuudistuksen loppuun saattaminen voisi merkitä kohtuullisen defensiivisestä kriminaalipolitiikasta takaisin offensiivisen kriminaalipolitiikan linjauksille, jossa rikosoikeuteen luotetaan tehokkaana ongelmanratkaisijana. Rikoslain lopputarkastuksesta ei ole päätetty.
Myös lainsäädäntöstrategia on muuttunut. Yksittäisiä rikoksia koskevia hankkeita ei juurikaan suunnitella vaan ne toteutetaan poliittisilla päätöksillä tarkasti rajattujen toimeksiantojen mukaisina. Erityisen osan uudistukset ovat varsin "politiikkavetoisia" vastauksia (oletetun) yleisen mielipiteen, median ja kansainvälisten velvoitteiden vaatimuksiin. Sen sijaan seuraamusjärjestelmään tehdyt muutokset ovat edelleen voimakkaammin asiantuntijavetoisia.
Rikoslain kokonaisuudistuksen toteuttamisen aikana on tapahtunut muutoksia, jotka heijastuvat myös rikoslain uudistamiseen. Yksi merkittävä muutos on ollut Euroopan neuvoston jäsenyys. Suomen liittyminen Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja siihen liittyvään valvontajärjestelmään on merkinnyt sitä, että Suomen on pidettävä huolta siitä, että eurooppalaiset ihmisoikeusstandardit täytetään. Euroopan neuvoston sopimukset ja suositukset ovat antaneet aihetta rikoslainsäädännöllisiin toimenpiteisiin.
Suomen jäsenyys Euroopan unionissa vuonna 1995 on muuttanut rikosoikeuttakin varsin keskeisesti. Alun perin EY:llä/EU:lla ei ollut juuri kompetenssia rikosoikeuden alueella. EU on kuitenkin osoittanut enenevää kiinnostusta rikosoikeutta kohtaan, ja Lissabonin sopimuskokonaisuuden myötä sillä on kriminaalipoliittisensa toimijana entistäkin tärkeämpi rooli. Merkittävä osa rikoslain muutoksista liittyy nyttemmin EU-instrumenttien toimeenpanoon. Rikoslainsäätäjä ei ole enää samalla tavalla suvereeni kuin aiemmin.
Vuoteen 1995 ajoittuu myös perusoikeusuudistus, ja vuonna 2000 tuli voimaan uusi perustuslaki. Perus- ja ihmisoikeuksia koskeva ja yleisemminkin perustuslaillinen näkökulma on vahvistunut niin rikoslain laadinnassa kuin lainkäytössäkin. Puhutaan myös rikosoikeuden valtiosääntöistymisestä.
Henkilöön kohdistuvat rikokset
Henkilöön kohdistuvia rikoksia koskevalla sääntelyllä suojataan ensi sijassa keskeisimpiä perus- ja ihmisoikeuksia eli henkeä, terveyttä, ruumiillista koskemattomuutta, henkilökohtaista vapautta ja itsemääräämisoikeutta, kunniaa, rauhaa ja yksityisyyttä. Käsitykset etenkin henkirikosten haitallisuudesta ja rangaistusarvosta muuttuvat hitaasti.
Henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset (21 luku) ovat rikosoikeuden perinteistä ydintä. Tunnusmerkistöissä edellytetään joko kuoleman, vamman tai sairauden tai lievimmillään kivun aiheuttamista. Vaaran aiheuttamisessa ei edellytetä vahinkoseurausta, vaan vakava hengen tai terveyden vaara riittää rangaistavuudelle. Vakavimmat rikokset ovat tahallisina rangaistavia henkirikoksia ja pahoinpitelyjä, mutta myös tuottamuksellinen kuoleman tai vähäistä vaikeamman ruumiinvamman tai sairauden aiheuttaminen on rangaistavaa esimerkiksi liikenneonnettomuuksien ja työtapaturmien yhteydessä. Ihmishengen tärkeyttä oikeushyvänä kuvastaa sekin, että jokaiselle sivullisellekin on asetettu velvollisuus auttaa todellisessa hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa olevaa henkilöä. Vapauteen kohdistuvista rikoksista (RL 25 luku) tärkeimpiä ovat vapaudenriisto, ihmisryöstö, panttivangin ottaminen, laiton uhkaus ja pakottaminen.
Kaikkien henkirikosten uhreina kuolee Suomessa vuosittain noin 100 ihmistä. Poliisin tietoon tulee vuosittain noin 35 000 pahoinpitelyä. Käräjäoikeuksissa ratkaistaan vuosittain noin 100 kuolemantuottamussyytettä ja 200 vammantuottamussyytettä.
Seksuaalirikoksista (20 luku) raiskaus on toisen henkilön pakottamista sukupuoliyhteyteen. Jos tekijöitä on useita, käytetään termiä joukkoraiskaus. Nykyaikana raiskauksesta voidaan tuomita, vaikkei kyseiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, johon tekijä on uhrinsa pakottanut, olisi sisältynyt nimenomaan yhdyntää ja raiskauksesta voidaan tuomita myös nainen tai tyttö ja uhriksi voidaan määritellä myös mies tai poika. Tekijän ja uhrin ei tarvitse olla eri sukupuolta, vaan myös homoseksuaalisesta raiskauksesta voidaan tuomita. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa seksuaalisia tekoja, jotka kohdistuvat suojaikärajaa, yleensä 16 vuotta, nuorempaan lapseen tai nuoreen. Hyväksikäyttö ei edellytä fyysistä kontaktia lapsen kanssa, vaan voi tapahtua esimerkiksi katselemalla ja ohjailemalla lasta seksuaaliseen tai tekijän seksuaalisuutta ruokkivaan toimintaan, myös ilman fyysistä läsnäoloa internetiä apuna käyttäen. Lapsen hyödyntäminen pornografisissa julkaisuissa ja prostituutiossa ovat myös lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä.
Kaiken kaikkiaan poliisille ilmoitetaan noin 1 000 raiskausrikosta vuodessa, mutta piilorikollisuuden määrä on erittäin suuri. Kaiken kaikkiaan seksuaalirikoksia ilmoitetaan noin 3 000.
Yksityisyys on yhä tärkeämmäksi koettu perusoikeus. Kotirauha (24 luku) on jokaiselle taattu oikeus olla toisten häiritsemättä siinä piirissä, joka voidaan katsoa hänen kodikseen. Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat. Salakatselu määritellään toiminnaksi, jossa joku katselee tai kuvaa teknisellä laitteella kotirauhan suojaamassa paikassa tai käymälässä, pukeutumistilassa, yleisöltä suljetussa rakennuksessa tai aidatulla piha-alueella olevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten. Salakuuntelu on muiden välisen keskustelun luvatonta kuuntelemista ja tallentamista. Salakuuntelua voi tehdä teknisin apuvälinein. Myös sähköisesti käytävän keskustelun luvatonta seuraamista pidetään salakuunteluna. Usein salakuunneltu keskustelu nauhoitetaan myöhempää käyttöä varten. Sellaisen keskustelun, jossa on itse osallisena, nauhoittaminen on sallittua, vaikka muut osapuolet eivät siitä olisikaan tietoisia. Lähestymiskiellon rikkomisesta säädetään 16 luvussa.
Kunnianloukkaus (24 luku) on asianomistajarikos, jonka täyttymistä arvioitaessa ydinkysymys on usein se, onko väite tai vihjaus ollut totta vai valetta. Lähtökohtaisesti oikean tiedon esittäminen ei ole kunnianloukkaus. Tältä osin kunnianloukkaus poikkeaa oleellisesti yksityiselämän loukkaamisesta; jälkimmäisenä voidaan pitää myös paikkansapitävän tiedon levittämistä. Myös muunlainen toisen halventaminen eli solvaaminen, jossa toisen ei väitetä tehneen mitään, vaan nimitellään häntä, voi olla rangaistava kunnianloukkaus. Rangaistavuuden raja on huomattavasti korkeammalla, mikäli arvostelu esitetään henkilöön toiminnasta politiikassa, elinkeinoelämässä, julkisessa virassa tai tehtävässä, tieteessä ja taiteessa tai näihin rinnastettavassa julkisessa toiminnassa.
Tällä hetkellä on käynnissä 24 luvun sananvapausrikosten muutoshanke, koska ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle toistakymmentä langettavaa tuomiota yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta koskevissa asioissa. Kaiken kaikkiaan yksityisyyden, kunnian ja kotirauhan rikkomisrikoksia ilmoitetaan vuosittain poliisille noin 10 000.
Yleisvaaralliset rikokset
Yleisvaarallisina pidetään sellaisia rikoksia (34 luku), joilla aiheutetaan tai jotka ovat omiaan aiheuttamaan vaaraa suurelle ihmisjoukolle. Usein ihmisjoukko on lisäksi ennalta rajaamaton. Päähuomio kiinnitetään siis vaaraan eikä teon ulkonaiseen seuraukseen. Tällaisiksi luetaan esimerkiksi tuhotyö, jonka tavallisia tekomuotoja ovat tulipalon sytyttäminen, räjäyttäminen tai vedentulvan aikaansaaminen siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että siitä on yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa. Jos tällaista vaaraa ei aiheudu, kyse on vain vahingonteosta.
Valtiolliset rikokset, terrorismirikokset ym.
Yleisvaarallisia rikoksia vakavampia mutta saman tyyppisiä rikoksia ovat terrorismirikokset (34 a luku), joiden kriminalisoimisesta on useita Suomea kansainvälisesti sitovia sopimuksia. Niiden yhteinen piirre on se, että tekijä syyllistyy tuhotyöhön, räjähderikokseen, panttivangin ottamiseen yms. rikokseen terroristisessa tarkoituksessa ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa jollekin valtiolle tai kansainväliselle järjestölle.
Valtiopetos (12 luku) on perinteinen rikos, joka loukkaa valtion alueellista koskemattomuutta tai oikeudellista järjestystä. Olennainen ero maanpetokseen (13 luku) on se, että valtiopetoksessa rikos tehdään yhteiskuntajärjestystä vastaan toimimatta vieraan valtion hyväksi. Valtiopetosrikoksiin kuuluu myös laiton sotilaallinen toiminta. Siihen syyllistyy se, joka merkittävällä tavalla osallistuu sotilaallisesti järjestäytyneeseen yhteenliittymään, jonka tarkoituksena on vaikuttaa valtiollisiin asioihin. Myös se, joka antaa tai toimeenpanee kyseisen yhteenliittymän sotilaskoulutusta, syyllistyy tähän rikokseen.
Maanpetos (13 luku) on erityisesti sotiin tai muutoin levottomiin aikoihin liittyvä rikos, joka kohdistuu valtion turvallisuuteen tai muihin etuihin. Rikoslajeja ovat muun muassa sotaan yllyttäminen, vakoilu, turvallisuussalaisuuden paljastaminen, luvaton tiedustelutoiminta ja maanpetoksellinen yhteydenpito.
Poliittisia oikeuksia vastaan tehdyt rikokset (RL 14 luku) liittyvät yleisiin vaaleihin tai äänestyksiin ja poliittisten toimintavapauksien käyttämiseen.
Sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan (11 luku) ovat niin erityisen törkeitä ja laajakantoisia, että ne kohdistuvat pikemminkin ihmiskuntaan kuin yksittäiseen henkilöön tai valtioon. Tällaisia rikoksia ovat ennen kaikkea joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, hyökkäysrikos, sotarikos, kemiallisen tai biologisen aseen kiellon rikkominen sekä kidutus.
Kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja syrjintä ovat melko tavallisia normaalioloissa tehtyjä rikoksia ihmisyyttä vastaan. Niistä tuomitaan muista samaan luokkaan kuuluvista rikoksista poiketen yleensä sakkoa.
Omaisuusrikokset
Myös varallisuusrikoksia koskevat säännökset ovat vanhastaan kuuluneet rikosoikeuden ydinalueeseen niin oikeudelliselta kuin tosiasialliselta merkitykseltäänkin. Varallisuusrikosten sääntely on kiinteässä yhteydessä yhteiskunnan taloudellisen rakenteen ja toimintamekanismien muutoksiin. Perinteisten varallisuusrikosten suhteellinen rangaistusarvo on laskenut, koska varallisuutta voi suojata teknisesti ja vakuutuksin ja koska varallisuusvahingot eivät romahduta uhria samalla tavalla kuin henkeen, terveyteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvat rikokset.
Keskeisimmät omaisuusrikokset ovat varkaus, kavallus ja luvaton käyttö (28 luku). Varkaus on toisen irtaimen omaisuuden, kuten tavaran tai rahan, anastamista toisen hallusta. Varkausrikoksia ilmoitetaan poliisille noin 150 000 vuodessa.
Varkaus eroaa kavalluksesta siten, että kavallus kohdistuu henkilön hallussa laillisesti olevaan irtaimeen omaisuuteen. Kaksi erilaista rikosnimikettä on tarpeen mm. siksi, että varkaudella tai kavalluksessa viedyn omaisuuden takaisin saaminen oikealle omistajalle eroaa toisistaan. Kavalletun esineen haltuunsa vilpittömässä mielessä saanut henkilö ei ole velvollinen luovuttamaan esinettä sen oikealle omistajalle muuten kuin saamalla sen arvoa vastaavan lunastuksen (rahana). Jos esine on viety varkaudella, on sen myös vilpittömässä mielessä saanut velvollinen luovuttamaan esineen oikealle omistajalle lunastuksetta.
Varkaus on erotettava luvattomasta käytöstä (28 luku), joka tarkoittaa sitä, että joku ottaa toisen irtainta omaisuutta luvatta käyttöön ilman tarkoitusta saada sitä omakseen. Moottoriajoneuvon käyttövarkaudesta on säädetty erikseen ja se tarkoittaa sitä, että esimerkiksi joukko nuoria murtautuu autoon tarkoituksenaan ajella sillä mutta joiden tarkoituksena ei ole saada autoa omakseen tai saada siitä rahallista hyötyä. Hallinnan loukkaus on kyseessä esimerkiksi, jos joku muussa kuin tilapäisessä leiriytymistarkoituksessa ottaa haltuunsa toisen kiinteistön osan. Luvattomia käyttöjä ilmoitetaan poliisille vuodessa noin 50 000 kappaletta.
Vahingonteko (35 luku) on rikos, jossa tekijä luvatta hävittää tai vahingoittaa toisen tahon omaisuutta. Yksityisen omaisuuden tapauksessa kyseessä on asianomistajarikos, eli syyte voidaan nostaa vain, mikäli asianomistaja sitä vaatii. Vahingontekoa ovat esimerkiksi seinien töhriminen tai autojen potkiminen kuhmuille tai naarmuttaminen. Myös tietokonetallenteiden ja muiden fyysisten tai sähköisten aineistojen oikeudeton vaurioittaminen tai hävittäminen on vahingontekoa. Suomessa vahingonteko on varsin yleinen rikosmuoto. Vuosittain poliisin tietoon tulee suuruusluokkaa 50 000 eri törkeysasteen vahingontekoa.
Kätkemisrikos (32 luku) määritellään toiminnaksi, jossa joku kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää toiselta rikoksella saatua omaisuutta. Rahanpesu määritellään toiminnaksi, jossa joku ottaa vastaan, käyttää, muuntaa, luovuttaa, siirtää tai välittää rikoksella hankittua omaisuutta peittääkseen tai häivyttääkseen hyödyn tai omaisuuden laittoman alkuperän. Euroopan yhteisön neuvoston rahanpesudirektiivi sisältää vastaavan säännöksen.
Ryöstö (31 luku) on rikos, jossa toisen omaisuutta anastetaan tai otetaan luvatta käyttöön väkivallan tai sen uhan avulla. Ero varkauteen on se, että ryöstö sisältää ihmiseen kohdistuvaa väkivaltaa tai sen uhkaa. Kiristyksessä toinen pakotetaan muulla kuin ryöstössä tarkoitetulla uhkauksella luovuttamaan aineellinen etu.
Vaihdantarikokset
Petos (36 luku) on tekijänsä epärehelliseen menettelyyn liittyvä rikos. Rikoslain 37 luvussa säädetään erikseen maksuvälinepetoksesta. Verottajaan kohdistuvia petosrikoksia ovat veropetokset, joita käsitellään rikoslain 29 luvussa rikoksina julkista taloutta vastaan. Internetissä tehtävät petokset ovat yleistyneet ja niiden muoto on monipuolistunut 2000-luvulla huomattavasti. Hyvin yleisiä ovat netissä tapahtuvaan kaupankäyntiin liittyvät petosrikokset tai vastaavat huijaukset. Kiistatapauksissa on tyypillisesti kysymys joko siviilioikeudellisesta riita- tai rikostapauksesta, eikä rajanveto näiden välillä ole aina selvää. Poliisin tietoon tulee vuosittain runsaat 20 000 petosta.
Väärennyksellä (33 luku) tarkoitetaan tekoa, jossa henkilö valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen (väärennöksen) tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena, taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena. Koska modernien väärennysrikosten tekeminen edellyttää usein erityisiä teknisiä apuvälineitä, uutena rikoksena lakiin on otettu 1990-luvulla väärennysaineiston hallussapitoa koskeva säännös.
Maksuvälinerikokset (37 luku) koskevat perinteisten raharikosten, kuten rahanväärennyksen ja väärän rahan käytön, lisäksi myös muihin maksuvälineisiin liittyviä rikoksia. Maksuvälinepetoksissa on kyse ensi sijassa maksukorttien oikeudettomasta käyttämisestä eri muodoissa.
Tieto- ja viestintärikoksissa (38 luku) on kyse sellaisista tietotekniikan mahdollistamista rikoksista, joita perinteiset tunnusmerkistöt eivät kata. Usein tietoliikennettä voidaan käyttää petoksen, maksuvälinepetoksen tai vahingonteon tekemiseen, mutta uusina rikoslajeina rikoslakiin on otettu muun muassa tietomurto ja henkilörekisteririkos.
Huumausaine-, alkoholi- ja lääkerikokset
Päihteiden ja lääkkeiden käyttöä on perinteisesti pyritty ohjaamaan rangaistusuhilla. Huumausainerikokset (RL 50 luku) on rakennettu Suomessa täyskiellon periaatteelle. Rangaista voidaan huumausaineiden hallussapidosta, hankkimisesta, käytöstä, valmistamisesta, kuljettamisesta, kaupasta ja näiden yrittämisestä. Kriminalisoinnit koskevat niin perinteisiä huumausaineita kuin myös käytännössä yhä tavallisempia huumaavia lääkkeitä. Poliisin tietoon tulee vuodessa runsaat 20 000 huumausainerikosta.
Rikoslaissa määritellyt toimet muodostavat kuitenkin vain yhden osan huumausainepolitiikasta, sillä huumerikollisuuteen ei voi vaikuttaa pelkästään rangaistuksia säätämällä ja tuomitsemalla. Sen vuoksi harjoitetaan lisäksi ennalta ehkäisevää rikoksentorjuntaa ja pyritään auttamaan huumeongelmaisia. Myös rikoslaissa on annettu mahdollisuus jättää käyttörikokseen syyllistynyt henkilö syyttämättä tai tuomitsematta, jos hän on huumeongelmansa vuoksi hakeutunut hoitoon.
Alkoholirikosten (50 a luku) lähtökohtana on se, että väestötasolla alkoholijuomien kokonaiskulutuksen kasvu lisää terveydellisiä, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia haittoja. Alkoholijuomien korkea valmisteverotus on tehokkain keino vaikuttaa kokonaiskulutuksen ja siten myös haittojen määrään. Vaikka alkoholia koskevassa sääntelyssä tapahtui erityisesti 1990-luvulla suuria muutoksia Suomen EY/EU-jäsenyyden myötä, alkoholirikossäännösten ensisijainen suojelun kohde on Alkon vähittäismyynnin yksinoikeuden turvaaminen. Alkoholirikoksessa säädetään muun muassa laittomasta alkoholijuoman valmistamisesta, myymisestä, välittämisestä ja maahantuomisesta. Poliisi kirjaa alkoholirikoksia vuosittain vajaat 4 000 kappaletta.
Hallussapitorikoksiin kuuluvat myös lääkerikokset. Samassa rikoslain 44 luvussa on säädetty muistakin terveyttä vaarantavista rikoksista, kuten terveysrikoksesta, luvattomasta terveydenhuollon ammattitoimen harjoittamisesta, eläintaudin leviämisvaaran aiheuttamisesta ja dopingrikoksesta.
Joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelainsäännöstöä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, syyllistyy liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Seurauksena on lähes aina sakkorangaistus ja yleensä vähintään 3 kuukauden ajokielto. Jos menettely on omiaan aiheuttamaan ainoastaan vähäisen vaaran, ei tekoa katsota rikokseksi. Tekomuodossa ei edellytetä konkreettisen vaaran aiheuttamista. Rikoksen tunnusmerkistön täyttymiseen riittää, että teosta olisi voinut aiheutua vaaraa eli se "oli omiaan aiheuttamaan" vaaraa toisen turvallisuudelle. Liikenneturvallisuuden vaarantamisrikoksia kirjataan vuosittain noin 100 000 kappaletta.
Törkeä liikenneturvallisuuden vaarantaminen (23 luku) on kysymyksessä silloin, jos liikenneturvallisuuden vaarantamisessa huomattavasti ylitetään sallittu enimmäisnopeus (noin 50 km/h) taikka muulla siihen rinnastettavalla törkeällä tavalla rikotaan liikennesääntöjä. Lisäksi edellytetään, että liikennerikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Minimirangaistus törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta on 30 päiväsakkoa ja vankeutta voidaan tuomita enimmillään kaksi vuotta. Ajokieltoa määrätään yleensä vähintään puoli vuotta.
Rattijuopumuksella (23 luku) tarkoitetaan kulkuneuvon kuljettamista päihtyneenä tai toimintakykyä liikenteessä haittaavan aineen vaikutuksen alaisena. Rattijuopumuksen raja on 0,5 promillen alkoholipitoisuus veressä tai 0,22 mg alkoholia litrassa uloshengitysilmaa. Rattijuopumuksesta rangaistaan sakolla tai enintään kuudella kuukaudella vankeutta. Perusmuotoisesta rattijuopumuksesta rangaistuksena on lähes aina sakkoa. Rattijuopumuksen seurauksena määrätään tyypillisesti myös ajokieltoa, jonka pituus voi olla enintään viisi vuotta. Törkeän rattijuopumuksen raja on 1,2 promillen veren alkoholipitoisuus tai 0,53 mg alkoholia litrassa uloshengitysilmaa. Rangaistus on vähintään 60 päiväsakkoa ja enintään kaksi vuotta vankeutta. Yleisen rangaistuskäytännön mukaan törkeästä rattijuopumuksesta on rangaistusseuraamuksena vankeusrangaistus.
Poliisi tilastoi Suomessa vuosittain noin 20 000 rattijuopumusta, joista törkeitä on noin puolet. Keskustelua promillerajan alentamisesta Ruotsin mallin mukaiseen 0,2 promilleen on käyty. Siinä yhteydessä myös prosessuaalisesti lievimmät rattijuopumukset ja ajokiellot määrättäisiin varsinaisen rikosasioiden pääkäsittelyn sijasta rangaistusmääräysmenettelyssä.
Aserikokset
Ampuma-aseiden ja ampumatarpeiden hallussapito on ylipäätään sallittua ainoastaan siihen annetulla luvalla. Aserikoksia (41 luku) tulee poliisin tietoon vuosittain runsaat 6 000 kappaletta.
Teräaseen hallussapitoon ei aina tarvita lupaa, mutta rikoslain ulkopuolella teräaselaissa ja järjestyslaissa on kielletty teräaseen hallussapito yleisellä paikalla, jos hallussapidolle ei ole hyväksyttävää syytä. Näitä ja muita yleiseen järjestykseen liittyviä rikoksia poliisi kirjaa vuosittain runsaat 3 000 vuosittain.
Veropetoksesta (29 luku) tuomitaan tekijä, joka antaa viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon, salaa verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan tai veron välttämistarkoituksessa laiminlyö verotusta varten säädetyn velvollisuuden, ja aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa teollaan veron välttämisen. Muut verorikokset ovat harvinaisempia. Avustuspetokseen syyllistyy se, joka avustusta hakiessaan antaa avustuksesta päättävälle väärää tietoa päätökseen oleellisesti vaikuttavista asioista. Henkilökohtaista kulutusta varten haetuissa avustuksissa ei voi olla kyse avustuspetoksesta, vaan tavanomaisesta petoksesta.
Velallisen rikoksista (39 luku) on säädetty velkojien tasapuolisen kohtelun turvaamiseksi maksukyvyttömyystilanteissa. Velallisen petoksessa velallinen salaa omaisuuttaan konkurssissaan, ulosotossaan, velkajärjestelyssään tai velkasaneerauksessaan. Velallisen epärehellisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että velallinen ottaa perusteettomasti yhtiöstään varoja konkurssin edellä tai muuten tahallaan köyhdyttää pesää. Velkojansuosinta toteutuu siten, että velallinen suosii yhtä velkojaansa muiden kustannuksella.
Vero- ja velallisen rikoksiin liittyy tyypillisesti kirjanpitorikos (30 luku). Liiketapahtumia on kirjattu väärin, kirjaaminen on laiminlyöty taikka kirjanpitoaineistoa on hävitetty, kätketty tai vahingoitettu siten, että menettelyllä on vaikeutettu oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta. Muita elinkeinorikoksia ovat muun muassa yrityssalaisuuden rikkominen, lahjominen elinkeinotoiminnassa sekä markkinointirikos.
Aineettomien oikeuksien loukkaaminen (49 luku) on aikaisempaa keskeisempi rikosryhmä. Siihen kuuluvat tekijänoikeusrikos, teollisoikeusrikos, teknisen suojauksen kiertäminen ja oikeuksien sähköisten hallinnointitietojen loukkaus.
Arvopaperimarkkinarikoksissa (51 luku) on kysymys muun muassa sisäpiirintiedon väärinkäytöstä, markkinoiden vääristämisestä ja arvopaperimarkkinoita koskevasta tiedottamisrikoksesta.
Työrikokset on koottu rikoslain 47 lukuun. Työrikoksissa on kyse muun muassa työturvallisuudesta, työaikasuojelusta, työsyrjinnästä, laittomasta työnvälityksestä ja luvattomasta ulkomaisen työvoiman käytöstä. Vaikka säännökset on siirretty rikoslakiin, työntekijää suojaavien toimenpiteiden painopiste on jälkikäteen määrättävien rangaistusten sijasta puutteellisuuksien korjaamisessa etukäteen. Työsuojeluviranomaisten on määrä ensi sijassa ohjeilla ja kehotuksilla korjata puutteellisuudet työpaikoilla.
Ympäristörikokset (48 luku) ovat olleet voimakkaasti esillä viime vuosikymmenten kriminaalipoliittisessa keskustelussa. Sääntelyn kohteena on ympäristön turmeleminen ja luonnonsuojelu sekä rakennettuun ympäristöön kuuluvan suojelukohteen turmeleminen. Ympäristörikossäännösten soveltamisessa on perinteisesti ollut niin riittävään näyttöön liittyviä kuin oikeudellisiakin tulkintaongelmia. Ympäristön suojelussa on vastaavalla tavalla kuin työntekijää suojaavissa toimenpiteissäkin painotettu ennakolta vaikuttavien menettelyjen merkitystä. Silti esimerkiksi jätteiden salakuljetus on edelleen merkittävä ongelma.
Luonnonvararikoksissa (48 a luku) on kyse luonnonvarojen laittomasta käytöstä. Sellainen voi merkitä metsästysrikosta, kalastusrikosta, metsärikosta, puutavararikosta ja laittoman saaliin kätkemistä. Metsästys- ja kalastusrikoksia koskee erityissääntely, jonka perusteella kalastus- ja erävalvojilla on yleensä poliisille kuuluvia valtuuksia.
Myös säännöstelyrikos, salakuljetus ja tulliselvitysrikos (46 luku) voidaan lukea talousrikoksiin.
Oikeudenkäyttöä, viranomaisia ym. vastaan tehdyt rikokset
Oikeudenkäyttöä vastaan tehtyjä rikoksia (14 luku) on perinteisesti pidetty vakavina, koska niillä ei suojella vain yksityisiä intressejä vaan valtion oikeudenhoidon luotettavuutta. Niinpä perättömästä lausumasta tuomioistuimessa eli ns. "väärästä valasta", väärästä ilmiannosta, todistusaineiston vääristelemisestä ja oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisesta on käytössä suhteellisen ankarat rangaistusasteikot. Samaan rikosten ryhmään kuuluu törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen ja rikoksentekijän suojeleminen.
Rikokset viranomaisia vastaan (16 luku) ovat heterogeeninen ryhmä. Ensinnäkin osalla säännöksistä suojataan virkatehtävien suorittaminen vastarintatilanteissa. Tällaisia virkamiehille erityistä suojaa tarjoavia säännöksiä on virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, haitanteosta ja niskoittelusta. Toiseksi viranomaiselle annettavia tietoja suojataan muun muassa rekisterimerkintärikokselta, sakkovilpiltä ja väärän henkilötiedon tai todistuksen antamiselta. Kolmantena rikostyyppinä on virkavallan anastus, lähestymiskiellon rikkominen, liiketoimintakiellon rikkominen ja omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen. Neljäs, selvästi edellisistä erotettava rikostyyppi on lahjuksen antaminen, kun lahjuksen ottamisesta säädetään virkarikoksena. Viides rikostyyppi on vangin karkaaminen ja hänen karkaamisessaan avustaminen.
Rikokset yleistä järjestystä vastaan (17 luku) on edellistäkin heterogeenisempi ryhmä. Esimerkkeinä mainittakoon julkinen kehottaminen rikokseen, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen, järjestystä ylläpitävän henkilön vastustaminen, valtionrajarikos, laittoman maahantulon järjestäminen, uskon- ja hautarauhan rikkominen sekä ilkivalta, eläinsuojelurikokset, uhka- ja rahapelirikokset, arpajaisrikokset ja rahankeräysrikokset, sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen eri muodoissaan. Näiden rikossäännösten ongelmana on nähty säännösten hajanaisuus ja epäyhtenäisyys sekä se, että rikosten luonnehdinnassa on usein käytetty arvostuksenvaraisia käsitteitä. Järjestyslaissa on monia yleistä järjestystä vastaan tehtyjä, saman tyyppisiä rikkomuksia, joista rangaistaan sakolla.
Erikoisrikokset
Ennen kaikkea virkarikokset ja sotilasrikokset ovat erikoisrikoksia (delicta propria), joiden rangaistusuhka kohdistuu vain tiettyyn henkilöluokkaan. Vastaavasti näissä rikoksissa on käytössä erityisiä rangaistuksia ja kurinpitomenettely. Virkarikoksista (RL 40 luku) tärkeimpiä ovat lahjuksen ottaminen, virkasalaisuuden rikkominen, virka-aseman väärinkäyttäminen ja virkavelvollisuuden tuottamuksellinenkin rikkominen.
Sotilasrikoksiin (45 luku) syyllistyvät yleensä varusmiehet. Tavallisimpia ovat luvatonta poissaoloa ja muuta palveluksen välttämistä koskevat rikokset, kuuliaisuusrikokset, palvelusrikokset ja järjestysrikokset. Rikokset käsitellään sotilasoikeudenkäynnissä ja sotilaskurinpitomenettelyssä.
Kirjoittaja: Ari-Matti Nuutila