Oikeustiede:pohjoismainen oikeus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Tausta ja yhtenäisyys. Keskiajalla Pohjoismaihin muodostui kaksi valtioryhmittymää, Ruotsi-Suomi ja Tanska-Norja(-Islanti), joiden sisällä oikeus yhtenäistyi jo vuosisatoja sitten. Sen jälkeen, kun Islanti, Norja ja Suomi olivat itsenäistyneet 1900-luvulla, maissa on saatettu voimaan omaehtoista lainsäädäntöä. Tästä huolimatta Tanskan oikeus on edelleen lähempänä Norjan oikeutta kuin Ruotsin tai Suomen oikeutta ja vastaavasti Ruotsin oikeus lähempänä Suomen kuin Tanskan tai Norjan oikeutta. Pohjoismaissa voidaan siten erottaa yhtäältä länsipohjoismaiset oikeusjärjestelmät ja toisaalta itäpohjoismaiset oikeusjärjestelmät. Silti on mielekästä puhua pohjoismaisesta oikeudesta yhtenä kokonaisuutena.

Lainsäädännön tasolla tämä johtuu ennen muuta säädösvalmistelua koskevasta yhteistyöstä Pohjoismaiden välillä. Yhteistyön aatteellinen tausta kytketään tavallisesti poliittiseen panskandinavismiin, joka kehittyi 1800-luvulla sen seurauksena, että Ruotsi ja Tanska olivat kärsineet vakavia tappioita naapurivaltioita vastaan käydyissä sodissa. Kun poliittinen skandinavismi ei onnistunut tavoitteissaan, sen korvikkeeksi luotiin kulttuurinen skandinavismi, jonka eräs muoto oli lakiyhteistyö.

1900-luvulla (osin jo 1800-luvulla) Pohjoismaissa saatettiin voimaan lukuisia yhtenäislakeja, jotka olivat pohjoismaisen lakiyhteistyön tulosta. Tämän kehityksen seurauksena pohjoismaiset lainsäädäntöratkaisut ovat tietyillä oikeusaloilla usein yhdenmukaisia tai ainakin samansuuntaisia. Yhteisestä skandinaavisesta kulttuuritaustasta ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta johtuu kuitenkin, että yhtenäisyys ulottuu syvemmälle, oikeuden perusrakenteisiin. Oikeusvertailussa onkin tarkasteltu pohjoismaisen oikeuden suhdetta romaanis-germaaniseen oikeusryhmään. Tällöin on havaittu sekä eroavuuksia että yhtäläisyyksiä.

Kodifikaatioiden puuttuminen. Lainsäädännön kodifioimisen suhteen Pohjoismaat poikkeavat yleisestä romaanis-germaanisesta linjasta. Pohjoismaissa oli aiemmin vanhakantaisia lakikoonnoksia (vuoden 1734 laki, Danske Lov, Norske Lov). Nykyisin Norjassa, Suomessa ja Tanskassa on pelkästään erillislakeja, ja vain Ruotsissa on systemaattisesti pitäydytty historialliseen lakiteokseen (vuoden 1734 lakiin). Tämä lakiteos, jolla on ikää jo 250 vuotta, ei kuitenkaan vastaa rakenteeltaan mannereurooppalaisia koodekseja. Siksi ainoastaan pieni osa Ruotsin nykyisestä lainsäädännöstä on voitu sijoittaa sen systematiikan muodostamiin puitteisiin (ks. kaari). Valtaosaltaan Ruotsinkin nykyiset säädökset ovat erillislakeja.

Oikeusajattelun käytännöllisyys. Niin ikään voidaan todeta, että pohjoismainen oikeusajattelu on luonteeltaan käytännöllisempää kuin Keski-Euroopassa. Saksalainen käsitelainoppi ei missään vaiheessa saavuttanut erityistä jalansijaa Tanskassa ja Norjassa, ja Ruotsissakin sen syrjäytti jo 1900-luvun alussa prejudikaattien ja reaalisten argumenttien merkitystä korostava skandinaavinen realismi. Korostetusti käsitteellinen oikeusajattelu osoittautui väliaikaiseksi myös Suomessa.

Oikeuden jaottelut ja käsitteistö. Eroavuuksia tärkeämpää on, että mannereurooppalaisella oikeudella ja pohjoismaisella oikeudella on perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä. Tämä koskee erityisesti oikeuden jaottelua ja käsitteistöä. Aiemmin kuviteltiin, että pohjoismainen oikeus poikkeaisi rakenteellisesti mannereurooppalaista oikeudesta. Myöhempi oikeushistorian tutkimus on kuitenkin osoittanut, että pohjoismainen oikeus eurooppalaistui jo vuosisatoja sitten. Esimerkiksi ruotsalaisessa hovioikeuskäytännössä resipioitiin (omaksuttiin) 1600-luvulla huomattavassa määrin roomalaisoikeudellista käsitteistöä. Tämä on ymmärrettävää, koska keskiajalta aina 1900-luvulle asti johtavat pohjoismaiset juristit saivat usein koulutuksensa Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopan yliopistoissa. Vuosisataisen mannereurooppalaisen vaikutuksen johdosta pohjoismaisten oikeusjärjestysten systematiikka ja peruskäsitteistö ovat yhä edelleen selkeästi romaanis-germaanisia.

Oikeusryhmäluokittelu ja omaleimaisuus. Nimenomaan rakenteellisen yhtäläisyyden vuoksi pohjoismainen oikeus on perusteltua sijoittaa osaksi romaanis-germaanista oikeusryhmää. Toisaalta sillä on äsken mainittuja omaleimaisia piirteitä, jotka antavat aiheen katsoa, että se muodostaa romaanis-germaanisen oikeuden puitteissa oman, itsenäisen alaryhmänsä.

Euroopan integraatio syvenee jatkuvasti myös juridiikan tasolla. Oikeudelliset syvärakenteet muuttuvat kuitenkin varsin hitaasti. Siksi lakimiesten yleinen ajattelutapa säilynee Pohjoismaissa jatkossakin luonteeltaan käytännöllisempänä kuin Keski-Euroopassa. On epätodennäköistä, että pohjoismainen oikeus menettäisi joka suhteessa omaleimaisuutensa lähimpinä vuosikymmeninä.

Kirjoittaja:Heikki E. S. Mattila