Oikeustiede:oikeussanakirja/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Yksikieliset oikeussanakirjat. Ensimmäisen merkittävän yksikielisen oikeussanakirjan, josta on tietoja, laati roomalainen Caius Aelius Gallus. Tämä sanakirja, De verborum quae ad ius pertinent significatione (ʼOikeutta tarkoittavien sanojen merkityksestäʼ), on peräisin 1. vuosisadalta eKr. Perinne jatkui sekä Bysantissa että Länsi-Euroopassa. Keskiajan Länsi-Euroopassa juridiset sanakirjat olivat aluksi latinankielisiä, mutta myöhemmin niitä ryhdyttiin julkaisemaan uusilla kansalliskielillä.

Nykyaikana yksikielisiä oikeussanakirjoja on kaikissa oikeuskulttuureissa ja monissa. Niiden rakenne ja laajuus vaihtelevat suuresti. Englantilaisen ja ranskalaisen kielialueen klassikkoina mainittakoon Black's Law Dictionary (9. p. 2009) ja Vocabulaire juridique (9. p. 2011). Myös saksalaisesta oikeuskielestä on julkaistu useita sanakirjoja. Oikeusalakohtaisia lakikielen sanakirjoja on maailmalla lähes lukemattomia. Tällaiset sanakirjat ovat arvokkaita tietolähteitä silloin, kun juristi tai kääntäjä haluaa perehtyä yksittäisen oikeudenalan termistöön tietyllä kielellä.

Suomessa ei ole koskaan julkaistu laajaa, nimenomaan juristien tarpeisiin laadittua yksikielistä oikeussanakirjaa (sitä vastoin suppeahkoja suuren yleisön tarpeisiin laadittuja sanastoja on ajoittain ilmestynyt). Aiemmin tietosanakirja Encyclopaedia Iuridica Fennica (EIF, 7 osaa, 1994—1999) palveli myös oikeustermistöä selittävänä sanakirjana: sen sana-artikkelit alkavat pääsääntöisesti termimääritelmällä. Tämä selittää sen, että EIF-teosta on pitkälti voitu käyttää Oikeustieteen termitietokannan pohjana. Lisäksi Suomessa on ilmestynyt oikeuskielen lyhenteitä koskeva sanakirja (Mattila, Jussila ja Kaltio 2004).

Kaksi- ja monikieliset oikeussanakirjat. Bysantissa ryhdyttiin laatimaan kaksikielisiä apuneuvoja vaiheessa, jossa kreikan kieli alkoi syrjäyttää latinan kieltä juridisissa yhteyksissä ja lakimiesten latinantaito vastaavasti heiketä. Näillä apuneuvoilla oli osin ensyklopedisten sanakirjojen, osin määritelmäsanakirjojen luonne.

Vastaava tarve ilmeni myöhemmin Länsi-Euroopassa latinan ja uusien kansalliskielten välisessä suhteessa. Latinantaidon heikkenemisen myötä lakimieslatinan sanakirjat kävivät aikaa myöten yhä tärkeämmiksi. Vaikka latina ei enää olekaan oikeustieteen julkaisukieli, latinalaisia termejä ja sanontoja viljellään edelleen juridisissa teksteissä. Tästä syystä lakimieslatinan sanakirjoja laaditaan yhä edelleen kaikkialla eurooppalaisperäisen oikeuskulttuurin piirissä. – Mattila (2013: 199—201) luettelee tärkeimmät lakimieslatinan sanakirjat suurilla kielialueilla.

Sitä mukaan kuin latina väistyi oikeustieteen kielenä, syntyi tarve kansallisten lakikielten välisten sanakirjojen tekemiseen. Tämä tarve on nykyaikana korostunut kansainvälisen kanssakäymisen lisääntymisen, erityisesti Euroopan integraation myötä. Maailmalla onkin julkaistu lukuisia suurten lakikielten välisiä oikeussanakirjoja, joista eräät ovat monumentaalisen laajoja. Myös suomalaista lakikieltä koskevia monikielisiä sanakirjoja on julkaistu, vaikka tilanne ei olekaan kaikin osin tyydyttävä (ks. tarkemmin Mattila 2009: 1176–1177).

Oikeussanakirjan rakenne ja sisältö. Oikeussanakirjan laatija joutuu ottamaan kantaa lukuisiin sanakirjan ja sana-artikkeleiden rakennetta koskeviin kysymyksiin.

Ensinnäkin hänen on ratkaistava artikkeleiden esittämisjärjestystä koskeva kysymys. Tavallisesti oikeussanakirjan hakusanat ovat yhtenäisessä aakkosjärjestyksessä, mutta on olemassa myös sellaisia teoksia, joissa hakusanat on sijoitettu osin systemaattiseen, osin aakkoselliseen järjestykseen. Edellä on jo todettu, että useat yksikieliset oikeussanakirjat sisältävät myös ensyklopedista ainesta. Lisäksi lakitermistön raja yhtäältä yleiskieleen ja toisaalta muihin erikoiskieliin on häilyvä. Vaikka eräissä sanakirjoissa on näiltä osin pyritty esittämään tarkkoja kriteereitä, sanaston valinta jää monesti tekijän juridisen vaiston varaan.

Sanakirjan laatija joutuu ottamaa kantaan myös varsinaista juridista sanastoa koskeviin rajauksiin. Ensinnäkin tärkeä rajaus joudutaan yleensä tekemään oikeushistoriallista sanastoa ja voimassa olevan oikeuden sanastoa sisältävän sanakirjan välillä. Toisaalta osa oikeussanakirjoista kattaa kaikki oikeudenalat, osa taas on erikoistunut yhden tai useamman oikeudenalan sanastoon. Niin ikään on ratkaistava, otetaanko sanakirjaan muutakin sanastoa kuin pelkkiä substantiiveja. Lisäksi joudutaan harkitsemaan, missä määrin mukaan otetaan juridisia erisnimiä (nimenomaan viranomaisten nimityksiä) ja lyhenteitä (suurilla kielillä on olemassa myös erityisiä juridisia lyhennesanakirjoja).

Tärkeä oikeussanakirjan rakennetta koskeva kysymys on fraseologian määrä. Yksikielisistä oikeussanakirjoista fraseologia yleensä puuttuu tyystin, ja kaksikielisissäkin sanakirjoissa se on usein niukkaa. Kääntäjän kannalta runsas fraseologia olisi kuitenkin erittäin tarpeellista. Niin ikään hyödyllistä tietoainesta ovat latinan tytärkielten osalta etymologiset selitykset ja varsinkin ranskan ja englannin osalta ääntämisohjeet. Tämä koskee aivan erityisesti englanninkielisissä maissa käytettävää lakimieslatinaa, johon kuuluvat ilmaukset äännetään täysin klassisesta latinan ääntämyksestä poikkeavalla tavalla.

Kirjoittaja: Heikki E. S. Mattila