Oikeustiede:oikeuden aatehistoria/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Antiikki. Tiedot oikeusajattelun historiasta ajalta ennen kirjoitustaitoa ja omaan aikaamme säilyneitä dokumentteja ovat ymmärrettävästi niukat. Tavallisimmin oikeuden aatehistorian esitykset alkavat antiikin Kreikan ja Rooman ajattelusta. Kreikkalaiset filosofit, joista Platonin ja Aristoteleen vaikutus on ollut kestävin, loivat kirjoituksissaan länsimaisen oikeus- ja yhteiskuntateorian perustan. Kreikan oikeusajattelu painottui yleisesti oikeuden filosofiseen ja mytologiseen puoleen, kun taas antiikin roomalaisten mielenkiinto kohdistui oikeuteen pikemminkin käytännön konfliktitilanteiden ratkaisijana. Roomalaisten taito oikeudellistaa riitatilanteet sekä käyttää juridisia perusteita niiden ratkaisemisessa oli jo pitkälle kehittynyt. Länsimaisen oikeusajattelun myöhemmälle kehitykselle oli merkityksellistä, että roomalaisen oikeusopin huippuvuosien jäätyä jo taakse 500-luvulla keisari Justinianus kokosi roomalaisen oikeuden teksteistä Corpus iuris civilis -lakikoonnoksen (v. 534).

Keskiaika. Rooman valtakunnan tuho ja germaanien kansainvaellukset merkitsivät Euroopan yhtenäisen oikeuskulttuurin hajoamista mutta myös roomalaisen oikeuden ja germaaniheimojen paikallisten oikeustapojen sekoittumista. Katolinen kirkko peri valtaosan Rooman valtakunnan opillisesta sivistyksestä, ja siksi oli ymmärrettävää, että keskiajan oikeudellinen ajattelu nivoutui kiinteästi yhteen tuon ajan uskonnollisen maailmankuvan kanssa. Summa Theologiae, jossa Tuomas Akvinolainen yhdisti 1200-luvulla katolisen kirkon oppitradition ja Aristoteleen luonnonfilosofian skolastisen luonnonoikeuden synteesiksi, kuuluu keskiajan oikeusajattelun suurimpiin saavutuksiin. Ennen keskusjohtoisten kansallisvaltioiden syntyä feodaalinen yhteiskuntajärjestys määräsi paikallisia oikeusoloja, ja paikallisten oikeustapojen merkitys oli keskeinen.

1100-luvulla kiinnostus maalliseen oikeuteen ja oikeustieteeseen virisi uudelleen. Modernin oikeustieteen katsotaan syntyneen Bolognan yliopistossa Italiassa, kun ensin Irnerius vuonna 1088 ja hänen jälkeensä myös muut glossaattorit alkoivat pitää luentoja Corpus Iuris Civiliksestä sekä laatia selventäviä reunahuomautuksia (glossae) sen tekstimarginaaleihin. 1250-luvun jälkeen kommentaattorit jatkoivat glossaattorien alulle panemaa työtä, ja vähitellen Corpus Iuris Civiliksen oppineet ja seikkaperäiset kommentaarit laajenivat systemaattisiksi selvityksiksi roomalaisen oikeuden käsittelemistä kysymyksistä. Samalla Corpus Iuris Civiliksen sääntöjä ja käsitteitä mukautettiin ja muutettiin uusiin tarpeisiin.

Keskiajan glossaattoreiden ja kommentaattoreiden panos merkitsi modernin lainopillisen tekstikommentaarin syntyä. Lakiteksti, Corpus Iuris Civilis, oli keskiajan oikeusoppineille ratio scripta, "kirjoitettua järkeä", jonka auktoriteettiasema oli lähes Raamatun kirjoitusten veroinen. Corpus Iuris Civilis ei kuitenkaan ollut nykyisten lakikodifikaatioiden kaltainen systemaattinen lakikirja. Se käsitti lyhyen johdatuksen roomalaiseen oikeuteen (Institutiones), kokoelman keisarillista lainsäädäntöä (Codex ja myöhempi Novellae) sekä lainauksia Rooman lainoppineiden kirjoituksista (Digesta eli Pandecta). Myöhemmän laintulkitsijan tehtäväksi jäi kasuistisen ja monin paikoin jopa ristiriitaisen lakikoonnoksen tulkinta mahdollisimman johdonmukaisella tavalla.

Uusi aika. Uuden ajan lainoppi on pysynyt uskollisena oppineiden edeltäjiensä lakitekstiä tulkitsevalle lähestymistavalle: glossaattorien ja kommentaattorien aloittama oppineiden reunahuomautusten laatimisen taito on kasvanut laajamittaisen yhteiskuntasuunnittelun ja ohjailun välineeksi. Erona myöhäiskeskiajan oikeusoppineisiin on oikeastaan vain se, että perinteinen tuomiovallan ja laintulkinnan perustelu, auctoritas eli tulkitsijan henkilökohtainen auktoriteettiasema, on eurooppalaisessa oikeusajattelussa saanut 1800-luvulta alkaen väistyä asia-argumenttien (ratio) tieltä (Bergholtz).

Uudella ajalla on kaksi merkittävää poikkeusta tästä lakitekstisidonnaisen tulkintajuridiikan traditiosta. 1) 1600- ja 1700-luvun rationalistiset luonnonoikeusajattelijat (Grotius, Pufendorf, Thomasius, Wolff, ym.) johtivat yksittäiset oikeussäännöt ihmisluonnon muuttumattomista lainalaisuuksista. 2) 1800-luvun Saksassa vaikuttanut historiallinen koulukunta (Savigny) antoi tavanomaiselle oikeudelle etusijan lainsäätäjän mielivaltaisen asioihin puuttumisen sijaan.

Ihmisen muuttumaton luonto tai omaehtoisesti kehittyvä tavanomainen oikeus eivät kuitenkaan onnistuneet syrjäyttämään kirjoitetun lakitekstin valta-asemaa kuin tilapäisesti. Rationalistisen luonnonoikeuden opit jäivät vaikuttamaan etenkin siksi, että 1700- ja 1800-luvun taitteen suuret lakikodifikaatiot, kuten Preussin Allgemeines Landrecht (1794) tai Ranskan siviililaki Code civil (1804), rakentuivat pitkälti sen oikeudellisen systematiikan varaan, jonka ihmisjärkeen luottaneet 1600- ja 1700-luvun luonnonoikeusajattelijat olivat vakiinnuttaneet. Saksan historiallisen koulun kohtaloksi koitui sen juristikunnalle antama keskeisrooli: juristien oli määrä olla kansan aidon oikeustajunnan lahjomattomia tulkkeja, mutta samalla idea tavanomaisen oikeuden ensisijaisuudesta vaihtui silkaksi "juristioikeudeksi" (Juristenrecht) tai "professorioikeudeksi" (Professorenrecht). 1800-luvun jälkipuoliskolla historiallisen koulun ohjelmanjulistus muuntui lakipositivistiseksi käsitelainopiksi (Begriffsjurisprudenz), jonka mukaan oikeuden peruskäsitteistä ja oikeudellisesta systeemiyhteydestä voitiin johtaa yksittäisiä tulkintalauseita vahvasti systeemisidonnaisen ja käsitteellisen oikeudellisen päättelyn avulla.

Nykyaika. 1900-luvun oikeusajattelu jäsentyi kolmen koulukunnan varaan: lakipositivismi, luonnonoikeusajattelu ja oikeusrealismi.

Lakipositivismi eli käsitys oikeudesta suvereenin lainsäätäjän tahdonilmaisujen kokonaisuutena sekä lainopista näiden lakitekstien tulkintaoppina on 1800-luvun saksalaisen käsitelainopin, englantilaisen analyyttisen koulun ja ranskalaisen eksegeettisen koulun perinteen jatkaja ja 1900-luvun vallitseva koulukunta. Lakipositivismin teoria huipentui 1930-luvulla itävaltalaisen Hans Kelsenin puhtaan oikeusopin ankaraan normativismiin, jossa oikeusjärjestys on puhdistettu kaikesta ei-oikeudellisesta aineksesta, on jäsennetty hierarkkisen normipyramidin muotoon ja kantilaisittain erotettu tosiasioiden (Sein; Is) maailmasta normien (Sollen; Ought) omalakiseen todellisuuteen.

Luonnonoikeusajattelu nousi lakipositivismin haastajaksi toisen maailmansodan jälkeisessä arvokriisissä ja sai aikaan eräitä merkittäviä valtiosääntöuudistuksia, mutta lakipositivismin vakiintunutta asemaa se ei ole enää kyennyt uhkaamaan. Luonnonoikeusajattelun asema on 1900-luvulla ollut vahvin katolisissa maissa, mutta niissäkin analyyttisen ja positivistisen oikeusajattelun suosio on koko ajan lisääntynyt. Toisaalta luonnonoikeusajattelu on myös vaikuttanut moderniin lakipositivismiin, pehmentäen sen lähtökohtaoletuksia (Hart).

Yhdysvalloissa skeptisesti oikeussääntöihin suhtautunut ja yhteiskuntatieteistä aineksia omaksunut tuomioistuinrealismi oli vallalla maailmansotien välisenä aikana. 1970-luvulta alkaen Critical Legal Studies -liike on tukeutunut jälleen perinteisen amerikkalaisen realismin ideoihin, vieden sen ajatukset äärimmileen. Amerikkalaista oikeuskulttuuria voi maan keskeisen filosofian suuntauksen mukaisesti kutsua pragmatistiseksi oikeusajatteluksi, jolle eurooppalaisen oikeusopin teorianmuodostus on vierasta. Englannissa positivistinen (analyyttinen) koulu on ollut vaikutusvaltainen etenkin H. L. A. Hartin kirjoitusten vuoksi.

Pohjoismaisessa oikeusajattelussa realistinen traditio on ollut voimakas. Ruotsalaisfilosofi Axel Hägerströmin vuosisadan alussa esittämä raju metafysiikkakritiikki sai aikaan skandinaaviseksi realismiksi ristityn suuntauksen, joka tukeutui ensin loogisen empirismin ja sittemmin myös hermeneuttisen kielifilosofian ideoihin (Ross). Suomen oikeusajattelu on seurannut 1900-luvulla tarkimmin Saksan käsitesidonnaisen oikeusopin mallia, mutta tanskalaistutkijan Alf Rossin merkitys oli keskeinen, kun analyyttinen oikeustiede omaksuttiin Suomeen 1950-luvulla.

R. Siltala