Oikeustiede:oikeudellinen pluralismi/laajempi kuvaus

Tieteen termipankista

Palaa takaisin käsitesivulle

Pluralismi modernissa oikeudessa. Ajatus oikeudellisesta pluralismista on alkanut muotoutua modernissa oikeuskirjallisuudessa 1970-luvulta lähtien sekä antropologien (Geertz) että oikeutta antropologis-sosiologisesti tarkastelevien tutkijoiden (Tamanaha, de Sousa Santos, Petersen & Zahle) tuotannossa.

Oikeudellinen pluralismi on muodostunut haasteeksi modernin oikeuden aikakautena, kun oikeutta ja yhteiskuntaa on arvioitu valtiollisesti yhtenäiseksi ajatellun oikeusvaltion ja kaikkien oikeudellisen yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Kehitys on yhteydessä kansallisvaltioiden syntyyn ja niiden aseman vahvistumiseen. Kulttuurinen monimuotoisuus ja moniarvoisuus on ollut oikeudellisen yhtenäisyyden näkökulmasta uhkatekijä, jota on pyritty torjumaan keskitetyllä ja yhtenäiseksi ajatellulla (modernilla) oikeusjärjestyksellä. On ajateltu, että kaikkien oikeudellisesti yhdenvertainen kohtelu edellyttää, että esimerkiksi rikosoikeudellisessa rangaistuskäytännössä ja tasossa ei saisi esiintyä alueellisia tai väestöryhmittäisiä eroja. Toisaalta oikeudellisen monimuotoisuuden näkökulmasta arvioituna juuri kansallisvaltioiden oikeudellinen kodifikaatioaate ja ajatus oikeudellisesta yhtenäisyydestä on koettu pulmallisena.

Oikeudellista pluralismia esiintyy tavallisimmin yhteiskunnissa, joissa samanaikaisesti vallitsee rinnakkaisia ja päällekkäisiä oikeuskulttuureja. Tällöin juridisiksi kiistakysymyksiksi saattavat kärjistyä toisen kulttuurin uskonnollisesti keskeisinä pitämien mutta toisen kulttuurin ehdottomasti kieltämien yhteisöllisten käytäntöjen asema, kuten tyttöjen ympärileikkaus, eläinuhrit, moniavioisuus, perheen sisäiset käskyvaltasuhteet. Usein nämä jännitteet heijastavat vahvasti tunnustuksellisesti uskonnollisten ja maallistuneiden juridisten arviointitapojen eroavuuksia.

Kulttuuriset ulottuvuudet. Oikeudellinen pluralismi merkitsee haasteita kyvyllemme ymmärtää meille vieraita oikeudellisia tapoja ja kulttuureita. Monesti käytännön tasolla ilmenevät juridiset kysymykset ovat sellaisia, joiden ratkaisu oman oikeutemme perusteella vaikuttaa itsestään selvältä, ja voi olla vaikea löytää ylipäätään tapaa, jolla toisen oikeuskulttuurin merkitykselliseksi tunnustamalle instituutiolle on mahdollista antaa juridista elintilaa. Kysymys on pitkälti oikeussysteemin kannalta vieraista ja oman oikeusjärjestyksemme arvoperusteiden vastaisista seikoista (kansainvälisen yksityisoikeuden ordre public).

Oikeuden polysentria. Oikeudellisen sääntelyn lisääntyvä erikoistuminen näkyy myös siinä, miten samankin normiston eri käyttäjäryhmät voivat muodostaa – ja monesti joutuvat muodostamaan – omat sisäisesti velvoittavat säännöstönsä. Tällöin esimerkiksi ylemmän hallintoviranomaisen asettamat yleiset soveltamisohjeet tai alalla vallitseva tosiasiallinen käytäntö voi kohota faktisesti velvoittavan oikeuslähteen asemaan, eivätkä perinteiset oikeuslähteet lakiteksti, lain esityöt ja tuomioistuinkäytäntö välttämättä saa totuttua merkitystä normiston sisällön määrittämisessä. Jos ratkaisu, joka perustuu vain määrättyä henkilöryhmää velvoittavaan uskonnolliseen tai ei-uskonnolliseen sääntöön, voidaan saattaa yleisen tuomioistuimen arvioitavaksi, tämän tulee tietenkin perustaa kannanottonsa normaaliin oikeuslähdeharkintaan, jos ja kun oikeusjärjestelmän sisäinen koherenssi tahdotaan turvata. Näissä tapauksissa voi muodostua tilanteita, joissa samalla normistolla on tosiasiassa – ainakin väliaikaisesti – useita erilaisia tulkinnallisia merkityssisältöjä, ja yhtenäinen oikeusjärjestys on tällöin hajaantunut useiksi erityisjärjestyksiksi (oikeudellinen polysentria).

Kirjoittajat: Juha Karhu ja Raimo Siltala