Oikeustiede:normitehokkuus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Tehokkuuden käsite. Milloin primaarinormi sisältää valintatilanteessa v normin adressaateille osoitetun käyttäytymiskäskyn k, jonka noudattamatta jättämisen varalta on sanktionormissa asetettu sanktio s, asetelma on jokseenkin yksinkertainen. Tehokkuus on kahden todennäköisyyden summa: 1) joko primaarinormia noudatetaan 2) tai sanktio seuraa. Kaavamaisesti:

Tällöinkin saattaa olla vaikeuksia saada luotettavaa tietoa valintatilanteiden yleisyydestä ja siitä, miten usein niissä toteutuu käsketty käyttäytyminen. Vielä suurempia ongelmia esiintyy silloin, kun oikeusvaikutuksena valintatilanteessa on kielto, salliminen tai kelpuutus. Tällaisten vaikeuksien vuoksi usein normitehokkuudella tarkoitetaankin vain sanktiotodennäköisyyttä.

Sanktiotodennäköisyyden riittämättömyys tehokkuuden kriteerinä. Milloin primaarinormin noudattamistodennäköisyys on suuri, saattaa normin vähälukuisten rikkomistapausten selvittäminen ja sanktioiminen olla esimerkiksi oikeusekonomisesti epätaloudellista, koska siihen tarvittaisiin ehkä huomattava ja vapautta tarpeettomasti rajoittava kontrollikoneisto. Sanktiotodennäköisyyden vähäisyys ei siten oikeuta sinänsä päättelemään, että normi ei olisi tehokas. Normin sääntelyn tarkoituksenahan on juuri käyttäytymiseen vaikuttaminen, ja sanktiouhan asettaminen ja täytäntöönpano ovat tälle päämäärälle alisteisia.

Kieltonormien tehokkuutta on vaikea empiirisesti selvittää, kun näkyviin tulevat vain ne tapaukset, joissa valintatilanteessa tuloksena on kiellon rikkominen. Ne tapaukset, joissa oikeusnormi tai muut seikat johtavat kielletystä käyttäytymisestä pidättäytymiseen, jäävät tavallaan näkymättömiin. Tällöinkin on keskeiskysymyksenä kuitenkin se, millainen vaikutus sanktiotodennäköisyydellä on kiellon noudattamatta jättämiseen. Niinpä kriminologiassa korostetaan, että kiinnijoutumisriskillä on suurempi merkitys rikosten ehkäisemisessä kuin langetettavien rangaistusten ankaruudella.

Sanktiotodennäköisyys ei myöskään sovellu kriteeriksi arvioitaessa lupa- tai kelpuutusnormien tehokkuutta. Ongelmina ovat tässä mm. ne syyt, jotka rajoittavat oikeudellisesti sallittuja valintoja. Esimerkkinä voidaan mainita kilpailun vapautta suojaavat normit: jos sallittua kilpailua ei sittenkään esiinny, voi kysyä, mikä tämän estää ja voidaanko asiaan vaikuttaa oikeusnormein. Voi myös olla, että toimivaltaiset viranomaiset eivät käytä valtaansa, vaan pysyvät passiivisina, jolloin toimivaltanormi jää tehottomaksi.

Normitehokkuutta määrittäviä seikkoja. Normitehokkuuden teoria on vielä sangen kiistanalainen. Syynä tähän on mm. se, että erilaisilla sääntely- ja kontrollijärjestelmillä kokeileminen on vaikeaa, ja oikeusvertailevalla tarkastelulla on omat rajoituksensa. Tyyppiesimerkkinä voidaan mainita kiista rangaistusten ja niiden ankaruuden vaikutuksesta erilaiseen rikollisuuteen. Perinteinen norminmuodostus on kulkenut moraalista sosiaalisten normien kautta oikeusnormeihin, jolloin edelliset ovat yleensä tukeneet jälkimmäisiä ja päinvastoin:

Oikeudellisen sääntelyn laajetessa ja tullessa yhä seikkaperäisemmäksi sekä nopeasti uudistuessa oikeusnormien yhteys moraaliin ja sosiaalisiin normeihin on heikentynyt. Ongelmana on tällöin se, että oikeusnormien yhteiskuntamoraalista sisäistämistä pidetään keskeisenä normitehokkuutta ylläpitävänä tekijänä. Toisaalta tehottomiksi tai heikkotehoisiksi jäävän sääntelyn kokeminen on omiaan heikentämään oikeuden yleistä legitimiteettiä. Normitehokkuuden ylläpitäminen pääasiassa kontrollin ja sanktioiden avulla saattaa toisaalta vaatia raskasta ja byrokraattista pakkokoneistoa, joka on omiaan rajoittamaan vapautta silloinkin, kun itse asiassa ei olisi syytä pelätä oikeusnormien vastaista käyttäytymistä.

Normitehokkuuden arviointi onkin tärkeä seikka, kun arvioidaan voimassa olevaa tai suunniteltua oikeudellista sääntelyä arvioidaan oikeuspolitiikan näkökulmasta.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala